Ortodoksinen kirkko

Wikipedia

Osa artikkelisarjasta Kristinusko

Historia Jeesus Nasaretilainen Apostolit Apostoliset isät Kirkkoisät Ekumeeninen kirkolliskokous Suuri skisma Ristiretket Uskonpuhdistus Pietismi Evankelikalismi Karismaattisuus

Pyhä Kolminaisuus Isä Jumala Poika Kristus Pyhä Henki

Kristillinen teologia Kirkko Pelastus Armo Sakramentti Jumalanpalvelus Armolahja Kymmenen käskyä Dogmi

Raamattu Vanha testamentti Uusi testamentti Apokryfiset kirjat

Kristillisiä suuntauksia Katolinen kirkko Ortodoksinen kirkko Protestantismi

n • k • m

Ortodoksinen kirkko (kreik. ορθός, orthos, suom. oikein ja δόξα, doxa opettava, ylistävä) on kristillinen kirkko, johon kuuluu noin 220 miljoonaa kannattajaa. Suurin osa maailman ortodoksisista paikalliskirkoista sijaitsee Venäjällä, Balkanin niemimaalla ja Lähi-idässä. Vanhastaan kreikkalaiskatolisella kirkolla tarkoitettiin, yhteisen katolisen kirkon itäistä, bysanttilaista haaraa erotukseksi katolisen kirkon läntisestä eli roomalaiskatolisesta haarasta. Termiä kreikkalaiskatolinen kirkko ei juuri enää käytetä, koska sille on Suomessa 1900-luvun lopussa yritetty vakiinnuttaa toista eli uniaattikirkon merkitystä

Ortodoksinen kirkko ei ole samalla tavoin yhtenäinen kuin esimerkiksi katolinen kirkko, vaan pikemminkin erilaisten kirkkojen yhteenliittymä. Ortodoksisten kirkkojen ryhmään lasketaan varsinaisen ortodoksisen kirkon lisäksi myös orientaaliset ortodoksiset kirkot sekä itäsyyrialainen Idän apostolinen kirkko. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu viisitoista itsenäistä paikalliskirkkoa.^[1]

Sisällysluettelo 1 Historia 1.1 Suuri skisma 1.2 Kirkon leviäminen 1.3 1900-luku 1.3.1 Venäjän ortodoksinen kirkko 1.3.2 Balkan ja Itä-Eurooppa 1.3.3 Yhdysvallat 1.3.4 Kreikka ja Turkki 1.3.5 Afrikka 1.3.6 Ortodoksinen diaspora 1.3.7 Kalenterikysymys 2 Oppi 2.1 Uskontunnustus 2.2 Sakramentit 2.3 Jumalanpalvelus 3 Suomen ortodoksinen kirkko 4 Lähteet 5 Katso myös 6 Kirjallisuutta 7 Aiheesta muualla

[muokkaa] Historia

Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa sama kirkko, jonka Jeesus ja apostolit perustivat ja joka toimi 300-luvulta lähtien Rooman valtionkirkkona. Valtionkirkossa oli viisi patriarkkaa viidessä kaupungissa: Roomassa, Antiokiassa, Aleksandriassa, Jerusalemissa ja Konstantinopolissa (nykyinen Istanbul).

Ortodoksisen ja orientaalisten kirkkojen ero alkoi tapahtua 400-500-luvuilla, jolloin orientaaliset ortodoksiset kirkot alkoivat irtaantua Itä-Rooman valtionkirkon kristologisista linjauksista. Kiistassa oli kyse erosta patriarkka Nestorioksen esittämän kristologisen näkemyksen, jonka mukaan Kristus oli erikseen jumalainen ja inhimillinen olento, ja ortodoksisten kirkkojen näkemyksen välillä, jonka mukaan Kristus oli samanaikaisesti jumala ja ihminen. Orientaaliset kirkot kuten Armenian apostolinen kirkko ja Egyptin koptilainen kirkko omaksuivat oman monofysiittisen tulkintansa, joka korosti Kristuksen jumaluutta. Islamin leviämisen myötä ja Bysantin menettäessä alueita kasvavalle kalifaatille nämä kirkot joutuivat Bysantin vaikutuspiirin ulkopuolelle.^[1]

[muokkaa] Suuri skisma

Pääartikkeli: Suuri skisma

Vuoden 1054 tapahtumiin kulminoituneessa Suuressa skismassa läntiset ja itäiset paikalliskirkot erosivat toisistaan erillisiksi tunnustuskunniksi eli paavin johtamaksi katoliseksi kirkoksi ja idän ortodoksiseksi kirkoksi. Skismaan vaikutti merkittävästi erimielisyys Nikean uskontunnustuksen sanamuodoista: niin sanottu filioque-kiista. Lännen kirkon lisäsi uskontunnustukseen sanan (lat. Filioque eli ja Pojasta) eli sen näkemyksen mukaan Pyhä Henki oli lähtöisin Isästä ja Pojasta. Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta. Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Teologisessa ajattelussa oli eroja. Lisäksi poliittinen kehitys Rooman valtakunnassa johti erilaisiin näkemyksiin muun muassa paavin asemasta. Valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin. Lopulta jännitteet olivat niin suuret, että paavin lähettämä legaatti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa kirkonkiroukseen 1054 eli pannaan. Kiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti.

[muokkaa] Kirkon leviäminen

Ortodoksinen kirkko levisi Bysantin valtakunnan alueelta lähetystyön myötä pääasiassa itään. Tuhatluvulla kirkon vaikutus ulottui jo Unkariin, Puolaan, Baltiaan, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Venäjälle. Konstantinopolin kukistuttua vuonna 1453 Venäjästä muodostuikin ortodoksisen kirkon kannalta merkittävä keskus, ”kolmas Rooma”. Venäjältä ortodoksisuus levisi 1700- ja 1800-lukujen aikana Kiinaan, Koreaan, Japaniin ja Alaskaan.^[1]

Ortodoksisuus saapui nykyiseen Yhdysvalloille kuuluvaan, silloiseen Venäjän keisarikunnan osaan, Alaskaan venäläisten lähetyssaarnaajien toimista 1700-luvun lopulla. Kun Venäjä oli myynyt Alaskan Yhdysvalloille, perusti pyhä synodi vuonna 1870 "Aleuttien ja Alaskan hiippakunnan", joka myöhemmiin siirrettiin San Fransiscoon ja josta tuli "Aleuttien ja Pohjois-Amerikan hiippakunta" vuonna 1900.^[2]

[muokkaa] 1900-luku

1900-luvulla ortodoksinen kirkko koki suuria muutoksia: kirkko hävisi lähes tyystin Vähästä-Aasiasta, Balkanin alueen kirkot organisoituivat uudella tavalla, Venäjän vallakumous muutti kirkon asemaa Venäjällä ja läntisessä maailmassa ortodoksien piiriin syntyi diaspora.^[2]

[muokkaa] Venäjän ortodoksinen kirkko

Venäjän ortodoksisen kirkon historiassa kääntyi uusi lehti, kun Lenin Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta.^[3] Aluksi bolševikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden ”taistelevan ateismin” ja ”taistelevan materialismin” periaatteet, joiden perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja.^[4]

Vuoden 1929 jälkeen Neuvostoliitossa alkoi laajamittainen uskontojen vainoaminen. Valtaosa eri uskontojen papistosta joko lähetettiin vankileireille tai teloitettiin ja monet pakenviat maasta. Kaikki löyhästi määritelty ”uskonnollinen propaganda” kiellettiin, mukaan lukien raamattupiirit, uskonnolliset nuoriso- ja naisjärjestöt sekä uskontokuntien ylläpitämät kirjastot ja lukusalit.^[4] Toisen maailmansodan aikana ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vaikka jonkin verran kirkkoja avattiin uudelleen, ei valtion uskonnonvastainen asenne ratkaisevasti muuttunut.^[4]

[muokkaa] Balkan ja Itä-Eurooppa

Ensimmäinen maailmansota johti Osmanien, Itävalta-Unkarin ja Venäjän valtakuntien häviämiseen ja siten myös muutoksiin alueen ortodoksisissa kirkoissa. Venäjän länsirajalla ortodoksiset vähemmistöt Suomessa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa irtaantuivat omiksi autonomisiksi kirkoikseen. Näistä muut paitsi Liettua siirtyivät myös Moskovan patriarkaatin yhteydestä Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Ekumeeninen patriarkaatti perusti myös Puolaan autokefalisen kirkon vuonna 1924 maan valkovenäläistä ja ukrainalaista vähemmistöä varten. Toisen maailmansodan jälkeen Moskova lakkautti Latvian, Liettuan ja Viron kirkkojen autonomian ja reintegroi Puolan kirkon itseensä vaikka se sai uudelleen autokefalisen aseman vuonna 1948.^[2]

Balkanilla viisi serbialaista hiippakuntaa yhdistyi vuosina 1920-22 Serbian patriarkaatiksi, jonka patriarkanistuin perustettiin Belgradiin. Myös Romanialaiset hiippakunnat muodostivat vuonna 1925 Romanian patriarkaatin. Vuonna 1937 Konstantinopolin patriarkaatti tunnusti myös Albanian kirkon autokefalian.^[2]

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistisessa Albaniassa kehotettiin punakaartilaisiksi puettuja koululaisia vandalisoimaan kirkkoja ja moskeijoita ja vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen. Tämän jälkeen maassa suljettiin yli 2 100 moskeijaa, kirkkoa, luostaria ja muuta uskonnollista rakennusta.^[5] Erityisesti vuosien 1967 ja 1976 uskonnonvastaisissa kampanjoissa hyökkäykset järjestäytynyttä uskontoa ja uskovaisia vastaan olivat brutaaliudeltaan ja fanaattisuudessaan vertaansa vailla missään sosialistisessa valtiossa. Imaameja, pappeja ja munkkeja sekä nunnia teloitettiin ja vangittiin laajasti.^[5]

Muissa Itä-Euroopan kommunistisissa valtiossa kirkkoon ei kohdistunut samanlaisia vainoja. Jugoslaviassa ja Bulgariassa kirkko ja valtio erotettiin toisistaan, mutta Romaniassa kirkko pysyi edelleen sidoksissa valtion. Serbiassa kirkko pystyi säilyttämään enemmän itsenäisyyttä Bulgariaan ja Romaniaan verrattuna. Balkanin alueen kirkot, Albaniaa lukuun ottamatta, kuitenkin olivat lojaaleja uusille vallanpitäjille ja vastavuoroisesti saivat ylläpitää teologisia oppilaitoksia ja julkaisutoimintaa.^[2]

Kommunismin romahtaminen Itä-Euroopassa hellitti valtion otetta alueen kirkoista ja loi uutta poliittista ja uskonnollista vapautta itäeurooppalaisille.^[2] Toisaalta esim. Virossa uusi tilanne on johtanut kiistoihin ekumeenisen ja Moskovan patriarkaatin välillä paikalliskirkon kanonisesta asemasta. Nykyisin maassa toimii sekä ekumeenisen patriarkaatin alainen autonominen kirkko, että Moskovan patriarkaatin alainen hiippakunta.^[6]

[muokkaa] Yhdysvallat

Moskovan patriarkaatin alainen "Aleuttien ja Pohjois-Amerikan hiippakunta" huolehti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä myös Yhdysvaltoihin muuttaneista serbialaisista, kreikkalaisista, syyrialaisista ja albanialaisista siirtolaisista, vaikka jotkut etniset ryhmät kutsuivatkin kotimaastaan papistoa pyytämättä lupaa yhdysvaltalaisilta piispoilta. Ensimmäinen yritys perustaa autonominen tai -kefalinen monietninen yhdysvaltalainen paikalliskirkko kaatui Venäjän vallankumouksen aiheuttamaan kaaokseen. Vuonna 1921 ekumeeninen patriarkka Meletios IV perusti "Etelä- ja Pohjois-Amerikan kreikkalaisen arkkihiippakunnan" ja eri kansallisryhmät jakaantuivat edelleen perustaen omia ortodoksisia yhteisöjään.^[2]

Sekavaa tilanetta pyrittiin saamaan järjestykseen 1950-luvulta alkaen kun ortodoksiset kirkot Yhdysvalloissa alkoivat tehdä yhteistyöä ja perustivat vuonna 1960 piipojen pysyvän yhteistyöelimen (engl. Standing Conference of Canonical Orthodox Bishops in the Americas, SCOBA). Moskovan patriarkka Tiihion julisti vuonna 1970 venäläisen hiippakunnan autokefalikseksi Ortodoksiseksi kirkoksi Yhdysvalloissa (engl. Orthodox Church in America, OCA), joka herätti vastustusta ekumeenisessa partriarkaatissa ja joka ei myöntänyt autonomiaa kreikkalaiselle arkkihiippakunnalle.^[2]

[muokkaa] Kreikka ja Turkki

Kreikan-Turkin sodan seurauksena lähes koko Vähä-Aasian kreikkalainen väestö pakeni Kreikkaan vuonna 1922 ja Konstantinopolin patriarkaatin jäsenistö väheni siten vain Istanbulin ja sen ympäristön kreikkalaiseen väestöön. Tämä väestö on nopeasti pienentynyt ja siihen kuuluu enää muutamia tuhansia ihmisiä. Ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa on myös useita "diaspora" hiippakuntia ja sopimuksella Kreikan hallituksen kanssa Kreikan saariston ortodoksinen väestö.^[2]

Toisen maailmansodan jälkeen suuri määärä kreikkalaisia muutti läntiseen Eurooppaan, Australiaan, Uuteen Seelantiin ja Afrikkaan.

[muokkaa] Afrikka

Itä-Afrikassa kreikkalaiset siirtolaiset ovat tuoneet kirkon yhteyteen suurehkon joukon alueen kantaväestöä, jolle ortodoksisuudella ei ole historiallista kolonialismin painolastia. Nämä ortodoksiset yhteisöt ovat kasvavat Ugandassa, Keniassa ja Tansaniassa ja niissä toimii kasvava joukko kantaväestöstä noussutta papistoa.^[2]

[muokkaa] Ortodoksinen diaspora

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voimakkaan muuttoliikkeen seurauksena eri puolille maailmaa on syntynyt itäeurooppalaista alkuperää olevien ihmisten yhteisöjä ja siten myös ortodoksinen kirkko on levinnyt uusille alueille. Venäjän vallankumouksen seurakuksena Länsi-Eurooppaan ja erityisesti Ranskaan syntyi venäläisiä emigranttiyhteisöjä. Pariisissa vaikutti tämän vuoksi useita merkittäviä ortodoksiteologeja, jotka vaikuttivat merkittävästi myös ekumeeniseen liikkeeseen.^[2]

Vuonna 1922 syntyi myös "Venäjän ortodoksinen pakolaiskirkko", joka ei tunnustanut Neuvosto-Venäjällä toiminutta kirkkoa. Kirkko ei kuitenkaan koskaan saanut selvää kanonista asemaa ja palasi 2000-luvulla takaisin Moskovan patriarkaattiin. Samanlaisessa epäselvässä kanonisessa tilanteessa toimi myös Ukrainan pakolaiskirkko. Muut emigranttiryhmät perustivat ekumeenisen patriarkaatin alaisia seura- ja hiippakuntia.^[2]

[muokkaa] Kalenterikysymys

Vuonna 1924 ekumeeninen patriarkaatti ja pian joukko muita paikalliskirkkoja otti käyttöön uuden "parannetun gregoriaanisen kalenterin", mikä johti vaikeisiin kiistoihin Kreikassa, Romaniassa ja Bulgariassa "uus-" ja "vanhakalenteristien" välillä. Erityisesti Kreikassa osittain virallisen kirkon ylimitoitettujen vastatoimien seurauksena kalenterikysymyksen ympärille syntyneet ryhmät ovat kehittyneet kaikkea ekumeniaksi katsomaansa vastustavaksi "oppositioksi". Näiden ryhmien mukaan kalenteriuudistus avasi oven kirkon laajemmallekin modernisoinnille ja maallistumiselle jotkut äärimmäiset ryhmittymät ovat katkaiseet ehtoollisyhteyden ortodoksisten kirkkojen kanssa.^[2]

[muokkaa] Oppi

Toisin kuin protestanttinen kristillisyys, ortodoksisuus ei perustu tunnustuksiin, vaan keskeistä on käsitys kirkosta oikean uskon ilmaisijana. Kirkon usko perustuu opinkappaleisiin eli dogmeihin, jotka puolestaan kirkon näkemyksen mukaan perustuvat suoraan Jumalan ilmoitukseen.^[1] Kirkon uskonkappaleet on määritelty seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.

Ortodoksisessa, kuin myös katolisessa kirkossa Raamattuun perustuvien dogmien lisäksi kirkon traditiolla on merkittävä asema. Tämä traditio palautuu apostoliseen aikaan ja muodostaa kirkon näkemyksen mukaan Raamatun kanssa kirkon kokonaisuuden. Raamattu ja traditio on uskottu yksin ortodoksiselle kirkolle, joka tulkitsee niitä. Kirkko on kokonaisuudessaan erehtymätön oikean uskon suhteen. Merkittävä osa kirkon traditiota ovat myös kirkkoisien opetukset, joista erityisen arvossa pidettyjä ovat Gregorios Nazianzilainen, Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos.^[1]

Jo varhain ensimmäisellä vuosituhannella ortodoksisen ja katolisen kirkon hallinnot alkoivat perustua erilaisiin ratkaisuihin, joiden on katsottu edustavan taustalla olevia erilaisia teologisia näkemyksiä. Keskeisimpiä näistä kysymyksistä on paavin asema kirkon päänä.^[7]

Ortodoksisessa kirkossa Neitsyt Marialla on erityinen asema esirukoilijana. Marian katsotaan olevan ainainen neitsyt ja ”uusi Eeva”, joka vastasi omasta tahdostaan myöntävästi ylienkeli Gabrielin esittämään kysyvään ilmoitukseen Jeesuksen syntymästä. Ortodoksit eivät tunnusta katolisen kirkon oppia Marian synnittömästä sikiämisestä ja suoraan taivaaseen nousemisesta.^[8]

[muokkaa] Uskontunnustus

Ortodoksinen kirkko tunnustaa uskonsa siinä muodossa, kun vuonna 325 järjestetty Nikaian ensimmäinen kirkolliskokous ja vuonna 381 järjestetty Konstantinopolin ensimmäinen kirkolliskokous ovat sen määritelleet. Ortodoksinen kirkko käyttää uskontunnustuksenaan Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustusta.^[9]

[muokkaa] Sakramentit

Ortodoksisessa kirkossa ei ole ehdotonta määritelmää sakramenttien määrästä, mutta usein niitä katsotaan olevan seitsemän: kaste, mirhavoitelu, ehtoollinen, katumus, pappeus, avioliitto ja sairaanvoitelu. Sakramenteista ainoastaan kasteen voi hätätilanteessa suorittaa maallikko, muutoin ne toimittaa joko pappi tai piispa. Ortodoksisen näkemyksen mukaan eri kirkkojen välillä ei ole sakramenttiyhteyttä ja siksi niihin saavat osallistua vain ortodoksisen kirkon jäsenet.^[10]

Ortodoksisen kirkon jäseneksi tullaan kasteen ja mirhavoitelun sakramenttien kautta. Kasteessa ihminen syntyy uudelleen ja luopuu vanhasta elämästään. Kaste on ainutkertainen eikä kerran kastettuja ihmisiä kasteta uudelleen.^[11] Yleensä mirhavoitelu (läntisen kristillisyyden konfirmaatio) toimitetaan heti kasteen jälkeen. Siinä Pyhä Henki vuodatetaan kirkon jäseneen. Toisesta kristillisestä liikkeestä ortodokseiksi kääntyvät Pyhän Kolminaisuuden nimeen kastetut ihmiset liitetään kirkon jäsenyyteen mirhavoitelun kautta.^[12]

Katumus on sakramentti, jossa ihminen palaa Jumalan yhteyteen, johon hänet on kasteessa liitetty ja josta hän on erkaantunut väärien valintojensa vuoksi. Kirkon näkemyksen mukaan Jeesus antoi opetuslapsilleen käskyn syntien "sitomisesta ja päästämisestä" (Joh. 20:22-23). Katumuksen sakramenttiin kuuluu syntyien tunnustaminen ja anteeksiantorukous. Katumuksen sakramenttiin on tapana osallistua tarpeen mukaan, mutta erityisesti paastoaikoina.^[13]

Ortodoksisen kirkon keskeisin pyhä toimitus on ehtoollinen, joka käsitetään yhteydeksi Kristuksen. Ehtoollisesta osallisuuden kautta kirkon jäsenten katsotaan olevan yhteydessä paitsi Jumalan myös toistensa kanssa. Ehtoollisaineina käytetään hapatettua leipää ja viiniä, joiden katsotaan eukaristiassa muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.^[14]

Ortodoksinen sairaanvoitelu on elämän ja parannuksen mysteerio. Mysteeriossa ihmiseen välittyy Jumalan parantava armo Pyhän Hengen siunaaman öljyn kautta. Mysteerio muodostuu rukouksista sakramenttiin osallistuvan puolesta, öljyn pyhityksestä ja varsinaisesta tapahtumasta, öljyllä voitelusta. Vanhan käytännön mukaisesti toimitukseen pitäisi osallistua seitsemän pappia, mutta nykyään se etenkin Suomessa, jossa ortodoksien ja etenkin pappien lukumäärä on vähäinen, toimitetaan vain yhden papin toimituksena. Sairaanvoitelu ei ole sama kuin katolisen kirkon aiempi ns. viimeinen voitelu eli kuoleman mysteerio. ^[15]

Pääartikkeli: Ortodoksinen papisto

Pappeus jakautuu ortodoksisessa kirkossa piispuuteen, pappeuteen ja diakoniuteen. Piispan vihkimisen toimittaa kolme piispaa ja papit ja diakonit vihkii piispa. Pappeudessa toteutuu apostolinen suksessio eli seuranto. Papiksi voidaan vihkiä "nuhteeton mies, joka on ennen papiksi vihkimystä avioitunut tai päättänyt elää naimattomana".^[16] Piispojen tulee olla naimattomia tai leskiä. Ortodoksisessa kirkossa ei ole naispappeutta, vaikka on esitetty näkemyksiä, että aikaisemmin käytössä ollut diakonissan virka olisi ollut rinnastettavissa papistoon.

Avioliitto on perinteisesti laskettu seitsemän sakramentin joukkoon. Vihkitoimituksessa kahden ihmisen liitolle haetaan Jumalan siunausta ja vahvistusta. Vihkitoimitusta edeltää tavallisesti kirkollinen kihlaus.^[17]

[muokkaa] Jumalanpalvelus

Traditiolla on merkittävä asema kirkon liturgisessa elämässä. Kirkon jumalanpalveluselämä koostuu erilaisista sykleistä, joihin kuuluvat päivittäiset, viikoittaiset ja vuosittaiset toimitukset sekä erilaiset jumalanpalvelustyypit. Jumalanpalveluskierron keskeisenä elementtinä on vuorokauden jumalanpalvelusrytmi muun muassa aamu- ja ehtoopalveluksineen.^[1] Tärkein kirkon palveluksista on liturgia eli ehtoollisjumalanpalvelus, joka toimitetaan ainakin sunnuntaisin ja juhlapäivinä; muun muassa luostareissa päivittäin. Jumalanpalveluksissa noudatetaan bysantilaista perinnettä, jonka juuret voi nähdä juutalaisessa synagogajumalanpalveluksessa. Muutoinkin ortodoksisessa kulttuurissa on monia piirteitä juutalaisesta traditiosta.^[18]

[muokkaa] Suomen ortodoksinen kirkko

Suomen ortodoksinen kirkko on Suomen toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö, johon kuuluu noin 60 000 ihmistä eli 1,1 prosenttia suomalaisista. Kirkko kuuluu nykyisin Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin autonomisena arkkipiispakuntana. Sen arkkipiispa on vuodesta 2001 ollut Leo. Kirkkokunnan pääpaikka on Kuopio.

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Katso myös

• Suomen ortodoksinen kirkko
• Pyhän Nikolauksen seurakunta Helsingissä
• Ortodoksisen kirkon kanonit
• Luettelo Suomen ortodoksisista kirkoista

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Piispa Arseni: Ortodoksinen sanasto. Helsingissä: Otava, 1999. ISBN 951-1-15657-8.
• Repo, Mitro: Isä Mitron sanakirja: Ortodoksiset termit selityksineen. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33100-2.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Suomen ortodoksinen kirkko virallinen kotisivu.
• Ortodoksi.net yksityishenkilöiden ylläpitämä tietosivu.
• Ortoweb.fi uskonnonopetuksen sivusto.
• Orthodox Church of America, OCA (englanniksi)
• OrthodoxWiki (englanniksi)

Autokefaliset ja autonomiset ortodoksiset kirkot

Autokefaliset kirkot

Neljä vanhaa patriarkaattia: Konstantinopoli | Aleksandria | Antiokia | Jerusalem Viisi uutta patriarkaattia: Venäjä | Serbia | Romania | Bulgaria | Georgia Autokefaliset arkkipiispakunnat: Kypros | Kreikka | Puola | Albania | Tšekki ja Slovakia | Amerikka*

Autonomiset kirkot

Siinai | Suomi | Viro* | Japani* | Kiina* | Ukraina*

* : autokefaliaa tai autonomiaa ei ole tunnustettu ortodoksisessa maailmassa kattavasti.