Sähkökitara

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sähkökitara
HagstromIII.jpg

Sähkökitaran eri osia

Soitinryhmä kielisoittimet
Alkuperämaa / -alue Yhdysvallat 1930-luvulla
Soittimen ääniala mallista riippuen 3,8 tai 4 oktaavia
Liittyvä musiikin tyylilaji rock, metalli, jazz, blues, pop, country
Samankaltaisia soittimia kitara, ukulele, mandoliini, balalaikka, luuttu, bassokitara
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta kitara.
Fender-sähkökitaroita.
Gibson Les Paul on yksi tunnetuimpia sähkökitaroita
"Frying pan" (suom. paistinpannu) oli ensimmäinen sähkökitaramalli maailmassa

Sähkökitara on 1930-luvulla kehitetty kitara, jossa ovat sähkömagneettiset mikrofonit, jotka muuttavat kielten värähtelyn sähköisiksi signaaleiksi. Nämä signaalit vahvistetaan ulkoisella, kitaraan kaapelilla kytketyllä kitaravahvistimella kuuluvaksi ääneksi. Tästä nimitys sähkökitara. Sähkökitaraa voi toki soittaa myös ilman vahvistinta jolloin sen ääni on kaikukopan puuttuessa hyvin hiljainen, eikä sointi vastaa vahvistimen läpi soitettua signaalia.

Sähkökitarassa voi käyttää teräksestä tai rauta-nikkeli -lejeeringistä, tai muista sitkeistä, vetojännitystä hyvin kestävistä, hyvät magneettiset ominaisuudet omaavista metalliseoksista valmistettuja kieliä. Tämä nimenomaan sähkömagneettisten mikrofonien takia: ne eivät reagoi lainkaan ääneen vaan ainoastaan magneettiseen värähtelyyn jollaista metallikielet synnyttävät. Sähkökitaraan on mahdollista kytkeä myös erilaisia efektipedaaleja, jotka lisäävät kitaran ääneen efektejä. Tällaisia ovat esim. särö-, kaiku- ja tremolopedaalit.

Sähkökitaran merkitys musiikissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sähkökitara on hyvin merkittävä ja monikäyttöinen soitin populaarimusiikissa, ja soitinta käytetään hyvin monissa erilaisissa musiikin tyylilajeissa, kuten esimerkiksi kantrissa, metallissa, jazzissa ja bluesissa. Suomessa sähkökitarat tulivat tunnetuksi rautalankamusiikin myötä.

Vaikka sähkökitara yhdistyykin ihmisten mielissä nykyään ennen kaikkea rockiin ja metallimusiikkiin jotka perustuvat suurimmalta osalta juuri sähkökitaran särösoundiin, sähkökitaran ottivat alun perin käyttöön nimenomaan jazzkitaristit.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset sähköisesti vahvistetut kitarat olivat havaijinkitaroita, eli niin sanottuja steel-kitaroita. Havaijin musiikki oli varsin suosittua 1920- ja 30-luvuilla. Nationalin resonaattorikitaroihin metalliosia valmistanut Adolph Rickenbacker tapasi 1920-luvun lopulla George Beauchampin ja Paul Barthin, jotka olivat askaroineet sähkömagneettisen mikrofonin parissa. Yhteistyössä he valmistivat ensimmäiset sähköiset havaijinkitarat 1930-luvun alussa.

Ensimmäinen varsinainen sähkökitara[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen linja nykyisiin sähkökitaroihin syntyi, kun f-aukkoisiin akustisiin kitaroihin asennettiin mikrofoni. Ongelmana oli äänen kierto vahvistimen ja mikrofonin välillä, mikä ilmeni ankarana ulinana. Ensimmäisenä kierto-ongelman ratkaisi Les Paul rakentaessaan ensimmäisen umpirunkoisen sähkökitaran 1941. Hän yritti saada soitinvalmistaja Gibsonin valmistamaan sitä, mutta he eivät olleet tuolloin vielä kiinnostuneita asiasta.

Samojen ongelmien kanssa kamppaillut Leo Fender päätyi hiukan myöhemmin samaan ratkaisuun kuin Les Paul. Tästä syystä ensimmäinen myyntiin tullut umpirunkoinen sähkökitara oli Fender Broadcaster 1948, jota valmistetaan nykyisin miltei muuttumattomana nimellä Telecaster. Kitarassa oli yksikelainen mikrofoni, joka muutti kielten värähtelyt sähköisiksi signaaleiksi. Sähkösignaali kulkee sähköjohdinta pitkin vahvistimeen. Fender esitteli pian myös Stratocaster-mallin, jonka myöhemmin tekivät tunnetuksi muun muassa Jimi Hendrix, Eric Clapton, Yngwie Malmsteen, Hank Marvin ja Ritchie Blackmore.

Gibson ja ensimmäiset kaksikelaiset mikrofonit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fender Broadcasterin ilmestyttyä Gibson otti yhteyttä Les Pauliin. Gibson esitteli vuonna 1952 Les Paul -mallinsa, jossa oli yksikelaiset P-90 -mikrofonit, jotka 1957 korvattiin kaksikelaisilla humbucker-mikrofoneilla, joille ominaista oli suurempi ulostulo, hurinattomuus ja paksu soundi.

Puoliakustiset sähkökitarat pysyivät countrymuusikkojen suosiossa. Gibson pyrki vähentämään 1950-luvulla värähtelevään kanteen liittyvää kierto-ongelmaa ohentamalla koppaa. Tällaisiin malleihin kuuluu esimerkiksi Gibson ES-335.

Sähkökitaroita on olemassa erikseen vasenkätisille, jotka soittavat kitaraa siten, että oikea käsi poimii sävelet otelaudalta vasemman sijaan. Nämä kitarat ovat symmetrisiä vastapareja oikeakätisten kitaroista. Jotkut vasenkätiset kitaristit, tunnetuimpana Jimi Hendrix, soittivat välillä myös oikeakätisten kitaraa. Tällöin kitarasta vaihdetaan kielien paikat, jotta kielten järjestys jäisi samanlaiseksi kuin normaalisti soitettaessa. Albert King, Otis Rush ja Dick Dale sen sijaan ovat kehittäneet soittotyylin, jossa kielet jätetään kääntämättä, ja ohuemmat kielet jäävät ylimmiksi.

Sähkökitaran pioneerit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen sähkökitaraäänitteen teki jazzkitaristi George Barnes Chicagossa 1. maaliskuuta 1938. Joskus ensimmäiseksi levyttäjäksi on mainittu myös kitaristi Eddie Durham, mutta hänen levytyksensä on tehty 15 päivää myöhemmin. Näitä kitaristeja merkittävämmäksi pioneeriksi nousi kuitenkin jazzkitaran nuorena menehtynyt legenda, Charlie Christian, joka tutustui soittimeen Durhamin välityksellä. Myös blues-musiikissa sähkökitara omaksuttiin käyttöön jo varhain. Bluesissa merkittävin pioneeri oli T-Bone Walker, joka levytti ensimmäiset sähkökitarasoolonsa vuonna 1942. Rock-musiikissa kitara oli mukana jo alusta alkaen. Se omaksuttiin siihen rhythm and blues -musiikista. Merkittävimpänä rock-kitaran pioneerina on pidetty yleensä Chuck Berryä. Etenkin rock- ja metallimusiikille tyypillinen särösoundi alkoi yleistyä 1960-luvun puolivälin jälkeen. Kenties tärkein särösoundin popularisoija oli The Kinks yhtyeen kitaristi Dave Davies.

Tunnettuja sähkökitaroiden valmistajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettuja sähkökitaramalleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Denyer, Ralph: Suuri kitarakirja. (The guitar handbook, 1995.) Asiantuntijat: Isaac Guillory ja Alastair M. Crawford. Suomentajat: Ilpo Saastamoinen ym. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1995 (7. painos 2006). ISBN 951-0-20072-7.