Bassokitara

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Bassokitara
Ibanezbass.png

4-kielinen Ibanez-bassokitara

Soitinryhmä kielisoittimet
Alkuperämaa / -alue Yhdysvallat 1930-luvulla
Soittimen ääniala
Range contrabass.png
Liittyvä musiikin tyylilaji rock, metalli, jazz, blues, pop, country
Samankaltaisia soittimia kitara, sähkökitara, kontrabasso
Toton basisti Mike Porcaro soittamassa viisikielistä sähköbassoa.
Lähikuva kuusikielisen basson otelaudasta
Viisikielinen akustinen Ovation-basso
Tyypillisen E-vireisen bassokitaran sävelskaala otelaudalla
Viisikielinen bassokitara

Bassokitara, sähköbasso tai pelkkä basso on sähkökitaran esimerkin mukaan tehty sähköinen kielisoitin, jossa on yleensä neljä, joskus myös viidestä jopa kahteentoista paksua kieltä, ja mikrofonit. Se korvasi kontrabasson ja nousi populaarimusiikin keskeisimpien soittimien joukkoon 1950-luvun lopussa. Basson kieliä näppäillään yleensä sormilla, mutta plektran käyttö on myös yleistä. Plektra tuottaa hieman "terävämmän" ja selvemmän äänen, sormilla aikaan saa pehmeän äänen.

Rockyhtyeissä bassokitara on mukana lähes aina. Basisti soittaa useimmissa musiikintyyleissä yksinkertaisia säestäviä bassokuvioita pitäytyen taka-alalla. Basisteilla on erityisen merkittävä rooli intensiivistä rytmiä korostavassa funkmusiikissa ja usein myös jazzissa, jossa pitkät ja teknisesti vaativat improvisoidut bassosoolot ovat tavanomaisia. Eri musiikkityylien historiasta löytyy useita tunnustettuja virtuoosibasisteja.

Bassokitaroiden historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset sähköbassot olivat malliltaan ja periaatteeltaan tavallisia akustisia kontrabassoja, joiden soittajat asettivat sähkökitaran elektromagneettisen mikrofonin kontrabassonsa alle, ja yhdistivät tämän muunneltuun, bassotaajuuksia paremmin toistavaan kitaravahvistimeen. Vaihtoehtoisesti kitaristit soittivat kappaleiden basso-osuudet käyttäen kitaroidensa paksuimpia ja matalimmilla sävelillä soivimpia kieliä.

Paul Tutmarc kehitti 1930-luvulla kitaran tyylisen 4-kielisen basson, jota pidettiin sylissä kitaran tavoin, mikä oli outoa kontrabasson soittotapaan verrattuna. Audiovox-merkin myyntikatalogissa (1935–36) oli ensimmäinen nauhallinen, 4-kielinen sähköbasso. Soitinta kuvailtiin: "Kitaran muotoisena tätä uutta soitinta on helpompi soittaa ja kuljettaa." Myös nauhat helpottivat äänien löytämistä, ja tekivät uudesta soittimesta helpomman oppia.[1]

Ensimmäisen kaupallisesti menestyneen sähköisen bassokitaran, Fender Precision Bassin kehitti Leo Fender 1950-luvulla. Yleisimmissä bassokitaratyypeissä on neljä kieltä, jotka on viritetty kontrabasson tapaan säveliin E, A, D ja G, mutta muitakin yleisiä virityksiä (esimerkiksi A, D, G, C) alettiin käyttää.

Akustisia bassokitaroita on myös olemassa, mutta niitä käytetään harvemmin, pääasiassa kevyessä akustisessa musiikissa.

Monikieliset bassot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös viisi- ja kuusikieliset bassokitarat ovat suhteellisen yleisiä. Viisikielinen on muuten kuin tavallinen nelikielinen, mutta siinä on tyypillisten E, A, D ja G kielten lisäksi matala H ennen E-kieltä. Kuusikielisissä on vastaavassa paikassa matala B, ja kuudes E, A, D ja G kielten jälkeen korkeampi C.

5-kielisissä bassoissa matalin kieli voi myös olla F#, 6-kielisissä myös C:n paikalla voi olla F.

Parikieliset bassot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joiltakin valmistajilta löytyy myös parikielisiä bassoja. Yleisin on 8-kielinen, ja niitä soitetaan kuten tavallista nelikielistä bassoa, niissä kielet ovat kuitenkin pareittain kuten esimerkiksi 12-kielisessä kitarassa, ja jokainen kielipari vastaa yhtä kieltä. Kunkin kieliparin ensimmäinen kieli on normaali bassokieli, ja toinen kieli ohuempi, viritettynä bassokieltä oktaavia korkeammalle, luoden näin ainutlaatuisen soundin.

Parikielisiä bassoja käytetään harvoin, tunnetuin parikielistä bassoa käyttävä muusikko lienee Led Zeppelinin basisti John Paul Jones joka on soolouransa aikana käyttänyt paljon kahdeksankielistä bassoa.

Kahdeksankielisestä bassosta on myös olemassa 12-kielisiä versioita. Näissä kuhunkin kielipariin on lisätty vielä kolmas, bassokieltä kaksi oktaavia korkeammalle viritetty kieli.

Kitarabassot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin tietyt merkit ovat alkaneet valmistaa myös erityisiä, kitaran ja basson yhdistelmiä joissa samalla kaulalla saattaa olla jopa kahdeksasta kahteentoista kieltä. Tällaisissa bassoissa skaalan paksuimmat kielet ovat bassokieliä, ja ohuimmat tavallisia sähkökitaran kieliä. Kahdeksankielisen kitara-bassoyhdistelmän teki tunnetuksi Charlie Hunter, jonka soittimessa on kolme basson, ja viisi kitaran kieltä. Charlie Hunterin nimikkomallia valmistaa Novax Guitars. Samanlaisia soittimia valmistaa myös yhdysvaltalainen Conklin Guitars, ja molemmat valmistajat ovat erikoistuneet monikielisiin yhdistelmäsoittimiin joiden nauhat ovat kaulalla toisiinsa nähden viuhkan muodossa, ja näin mahdollistaa paksujen ja ohuiden kielten vaatimien eripituisten mensuurien käytön samalla kaulalla.

Nauhattomat bassot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmissa bassoissa on muiden kitaroiden tapaan nauhat otelaudalla erottamassa sävelet toisistaan. Jotkut bassokitaristit suosivat kuitenkin nauhattomia bassoja, joilla voi soittaa lukemattoman määrän mikrotonisia säveliä. Nauhattoman basson teki tunnetuksi kuuluisa yhdysvaltalainen jazzbasisti Jaco Pastorius. On malleja, joissa nauhat on maalattu. Näin saadaan merkityllä otelaudalla nauhattoman basson sointi ja tämän basson soitolle ominaiset liu´utukset on helpompi tehdä. Mick Karn, Pino Paladino ja Ian Maidman ovat sekä pop- että kokeellisemman musiikin basisteja joiden tyyli perustuu nauhattomaan bassoon.

Piccolobassot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piccolobassoksi kutsutaan yhden oktaavin ylemmäs viritettävää bassokitaraa. Tällöin kaula voi olla normaalia soitinta lyhyempi ja kielet ohuempia. Halvin ja yksinkertaisin tapa on vaihtaa tavalliseen bassoon tätä tarkoitusta varten valmistetut kielet, jotka muuttavat sen piccolobassoksi. Jotkut muusikot käyttävät piccolobasson kanssa omia virityksiään. Piccolobassosta on olemassa erikseen kahdeksankielinen versio. Piccolobasson teki tunnetuksi 1970-luvulla Stanley Clarke.

Mensuurit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bassokitarat jaetaan yleensä lyhytskaalaisiin, normaaliskaalaisiin ja pitkäskaalaisiin soittimiin sen mukaan, miten pitkä kielen soiva osa eli mensuuri on. Lyhytskaalaisen bassokitaran (esimerkiksi Fender Mustang Bassin) kaula on tavallisia bassokitaroita lyhyempi ja nauhojen väli kapeampi. Pitkäskaalaisen bassokitaran kaula on usein tavallista pitempi. Pitkäskaalainen bassokitara voidaan helpommin virittää alavireiseksi, jolloin matalamman rekisterin nuotit soivat tarkemmin kieleen kohdistuvan kovemman jännityksen ansiosta. Lyhytskaalaisten bassojen mensuuri on yleensä 30-33 tuumaa, normaaliskaalaisten 34 tuumaa ja pitkäskaalaisten 35 tuumaa tai enemmän.

Slap bass ja muut soittotekniikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkinäytteet

Wherever I Lay My Hat

Nauhaton basso + flanger, soittaja Pino Paladino

Äänitiedostojen kuunteluohjeet

Funkin myötä tunnetuksi tuli myös slap bass, joka tunnetaan myös nimellä "peukutus" (engl. slapping). Siihen liittyy kahdenlaista tekniikkaa. Alempia kieliä (E, A) isketään peukalolla, jolloin saadaan aikaan perkussiivinen efekti (engl. thumping). Tämä tekniikka yhdistetään ylempien kielten näppäykseen, jossa etu- tai keskisormella vedetään kieliä alhaalta päin, jolloin kieli iskeytyessään otelautaan saa aikaan hyvin terävän äänen (engl. popping). Näiden tekniikkojen yhdistelyjen lisäksi slap bass -tyyliin kuuluu myös tiettyjen äänten vaimennus sormien (engl. damping) tai kämmenselän (engl. palm muting) avulla, sekä äänen muodostaminen pelkästään 'vasaroimalla' se vasemmalla kädellä (engl. hammer-on). Peukutuksessa voidaan myös käyttää plektran kaltaisia apuvälineitä, kuten Funk Fingers. Peukutuksen tärkeimpänä pioneerina on pidetty usein Larry Grahamia. Nykyaikaista slap-tekniikkaa ovat tehneet tunnetuksi Yhdysvaltalainen Marcus Miller, Level 42 - yhtyeen laulaja-basisti Mark King sekä Stuart Hamm. Moderneja slap- ja muita tekniikoita yhdisteleviä basisteja ovat esimerkiksi Béla Fleck and the Flecktones - yhtyeen Victor Wooten sekä Larry Carltonin triossa soittava Travis Carlton.

Useimmiten sähköbassolla tuotetaan puhdasta ja matalaa ääntä, mutta basistit voivat myös hyödyntää etuasteeseen yliohjattua äänisignaalia, joka tuottaa putkivahvistimilla särön, tai transistorivahvistimien kanssa käytettyjä erillisiä efektipedaaleja sähkökitaristien tapaan. Hyvänä esimerkkinä tällaista soundia käyttävästä basistista on Motörheadin Lemmy Kilmister, jonka lähes koko bassosoundi perustuu yliohjaukseen.

Chorus tai flanger - efektillä bassoon saadaan hieman "laulava" sointi, mistä esimerkkinä yhdessä nauhattoman basson kanssa on Paul Youngin "Wherever I Lay My Hat" - kappaleen intro, jonka soittaa Pino Paladino.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bassokitara.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]