Mandoliini
Wikipedia
Mandoliini on Italiassa 1700-luvun alussa kehittynyt kielisoitin. Sen tyypillinen kielten määrä on vaihdellut eri aikoina. Nykyään yleisin mandoliini on napolilainen mandoliini, jossa on neljä kieliparia eli kahdeksan kieltä. Mandoliinissa voi myös olla kaksitoista kieltä, joista kolme on aina viritetty samaan vireeseen. Kahdeksankielisessä on kieliparit samassa vireessä. Mandoliinin viritys on samanlainen kuin viululla (G–D–A–E). Mandoliini kehittyi vanhemmasta mandora-soittimesta, jota oli käytetty n. 1500-luvulla. Mandora oli mandoliinia suurempi. Mandoliinin ääni ei ole kantava, ja jos sitä soitetaan samaan aikaan esim. viulun kanssa, ääni hukkuu lähes täysin. Mandoliinia soitetaan yleensä plektralla. Tyypillisesti mandoliinilla soitetaan melodioita tai perusmelodian toista ääntä. Plektralla aikaansaadaan yhtenäinen tremolo-äänimatto, jonka syntyä parikielet auttavat. Soittajilla näyttää oikea käsi tärisevän sen heiluessa niin nopeasti ylös-alas ja sivulle. Mandoliini on myös erinomainen sointusäestyksessä, kitaran tai banjon tapaan, sen ääni soi kuuluvasti, soittimen pienestä koosta huolimatta.
Mandoliinista on kehittynyt erilaisia versioita, kuten mandola, oktaavimandoliini ja mandosello. Mandola on isokokoisempi kuin mandoliini ja sen ääniala on hieman matalampi kuin tavallisen mandoliinin. Oktaavimandoliini eroaa tavallisesta mandoliinista suuremmalla koollaan ja oktaavin matalammalla äänialallaan. Mandosellon ääniala on vielä matalampi kuin oktaavimandoliinin.
Mandoliinia on käytetty useissa erilaisissa musiikin tyylilajeissa. Konserttoja mandoliinille on säveltänyt muun muassa italialainen Antonio Vivaldi (1678-1741). 1900-luvulla mandoliinia alettiin käyttää bluegrass- ja jazz-musiikissa. Suomalaisessa pelimannimusiikissa on mandoliinilla merkittävä osuus.
Populaarimusiikissa mandoliinia on käytetty muun muassa kappaleissa "Teuvo, maanteiden kuningas" (Leevi and the Leavings), "Perutaan häät" (Anne Mattila) ja "Losing My Religion" (R.E.M., soittajana Peter Buck).
