Englannin sisällissota
| Englannin sisällissota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
|||||||||
|
|||||||||
| Osapuolet | |||||||||
Englannin sisällissota viittaa vuosien 1642–1651 aseellisiin selkkauksiin, joissa ottivat yhteen parlamentaristit ja rojalistit. Niistä voidaan erottaa ensimmäinen sisällissota 1642–1646 ja toinen sisällissota 1648–1649, jotka olivat Kaarle I:n ja pitkän parlamentin kannattajien välisiä yhteenottoja, sekä kolmantena Kaarle II:n epätoivoinen sota, joka päättyi vuonna 1651 häviöön Worcesterin taistelussa. Sotaa käytiin Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningaskunnissa, jotka olivat saman hallitsijan alla olleita erillisiä valtioita. Valta kuningaskunnissa siirtyi sodan päätyttyä Oliver Cromwellin tasavaltalaishallitukselle, ja valtionuskonto muuttui anglikaanisesta puritanistiseksi. Koska sisällissodan yhteydessä vaihtui myös maan hallitusmuoto, sotaa kutsutaan usein myös nimellä Englannin vallankumous.
Sisällysluettelo |
Sota alkaa [muokkaa]
Sota ei eronnut erityisesti muista 1600-luvun sodista. Englannissa ei vuonna 1642 ollut vakinaista armeijaa, joten sekä rojalistit että parlamentaristit kokosivat armeijansa väenotolla ja vapaaehtoisista. Kummankin puolen taktiikka ja sodanjohto noudattelivat keskieurooppalaista mallia, koska suurin osa kummankin puolen johtajista oli taistellut eurooppalaisissa armeijoissa esimerkiksi kolmikymmenvuotisessa sodassa. Rojalistien armeijan runko muodostui Ruprecht ja Moritz Pfalzin veljesten mukanaan tuomasta yli sadasta entisestä Alankomaiden ja Saksan armeijojen upseerista. Sotaa leimasi varuskuntien heikkous: ne eivät pystyneet hallitsemaan ympäröiviä alueitaan itsenäisesti ilman isomman armeijan läsnäoloa, ja siten sodasta muodostuikin jatkuva alueiden valloitus- ja takaisinvalloituskilpailu.[1]
Englannin kuningas Kaarle I jätti Lontoon 1642 parlamentin haltuun, joka näin sai koko Kaakkois-Englannin, valtakunnan tärkeimmän keskuksen ja maan laivaston haltuunsa. Loppusodan ajan Kaarlen tärkein tavoite oli vallata kaupunki takaisin. Kaarle epäonnistui ensi yrityksellä syksyllä 1642, mutta hankki uutta yritystä varten Irlannista lisävoimia tekemällä välirauhan saaren kapinallisten kanssa. Parlamentti vastasi tähän liittoutumalla skottien kanssa, jotka tunkeutuivat alkuvuodesta 1644 Pohjois-Englantiin.[1]
Syksyllä 1644 rojalistit menettivät toisen tukialueensa (Walesin ohella), kun skottien ja parlamentin yhdistynyt armeija voitti Marston Moorin taistelun 2. heinäkuuta ja York sekä Newcastle menetettiin samana syksynä. Talvella 1644–1645 parlamentti uudelleenorganisoi armeijansa ja syntyi niin sanottu uusimallinen armeija (engl. New Model Army), joka löi Kaarlen Nasebyn taistelussa 14. kesäkuuta 1645. Toukokuussa 1646 Kaarle lopulta antautui skoteille.[1]
Toinen vaihe [muokkaa]
Sisällissodan toinen vaihe alkoi vuonna 1648 Kaarlen luvattua suostua skottien vaatimuksiin. Parlamentin uusimallinen armeija oli kuitenkin edelleen voitokas, lyöden skotit Prestonin taistelussa 17. elokuuta. Parlamentti teloitti Kaarle I:n 1649 oikeudenkäynnin jälkeen, mutta hänen poikansa Kaarle II pääsi uuteen sopimukseen skottien kanssa 1650. Cromwell palasi takaisin Englantiin Irlannista, jossa oli ollut taistelemassa kapinallisia vastaan, ja hyökkäsi Skotlantiin voittaen skotit. Vaikka Cromwell olikin voitokas hän ei kyennyt estämään Kaarle II:n marssimista Englantiin uuden armeijan kanssa vuonna 1651, toiveenaan sytyttää sisällissota uudestaan. Lopulta Kaarle kärsi tappion Cromwellille syyskuussa Worcesterin taistelussa.[1]
Irlannin kapinalliset Cromwell kukisti 1649–1651 erittäin raa'asti takavarikoimalla suuria maa-alueita karkottaen monia katolisia asuinseuduiltaan. Tämä menettely oli luultavasti kosto irlantilaisten vuonna 1641 tekemistä raakuuksista, mutta ei ole väärin puhua etnisestä puhdistuksesta.[2]
Valta kuningaskunnissa siirtyi sodan päätyttyä Cromwellin tasavaltalaishallitukselle.
Lähteet [muokkaa]
- Childs, John: Warfare in the Seventeenth Century, s. 122–129. Lontoo: Cassell, 2001. ISBN 0-304-36373-1.
