Menno Simons

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Menno Simons

Menno Simons (1496 Witmarsum, Friisinmaa31. tammikuuta 1561 Wüstenfelde, Holstein)[1] antoi nimensä mennoniitta-liikkeelle ja oli yksi sen, ellei perustajista, niin merkittävimmistä kehittäjistä.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simons oli alkuaan ammatiltaan katolinen pappi. Hän joutui ilmeisesti noin 40-vuotiaana tekemisiin anabaptisti-liikkeen kanssa. Alkuun hän saarnasi liikettä vastaan, sillä hän tutustui aluksi ainoastaan liikkeen radikaaleihin, joista eräät olivat valmiita turvautumaan myös väkivaltaan. Hän oli kuitenkin jo valmiiksi epäilevällä kannalla katolisen kirkon opettamista ehtoollisen ja kasteen sakramenteista, minkä lisäksi liikkeen jäsenten elämäntapa ja opetus teki häneen vaikutuksen.[2] Kasteeseen liittyen hän myös sai saksalaiselta saarnaajalta kirjan, jossa osoitettiin uskovien kasteen olevan ainoa Uudessa testamentissa esiintyvä. Lisäksi vaatturi Sicke Freerksin tultua tuomituksi hänen uudelleen-kastatettuaan itsensä, Simons alkoi pohtia tarkemmin kasteen merkitystä.[3] Niinpä hän lopulta otti uuden kasteen Obbe Philipsiltä joko vuonna 1535 tai 1536.[2]

Kun Simonsin oma veli Pieter liittyi kastajaliikkeen väkivaltaiseen haaraan ja menetti henkensä lähellä syntymäkaupunkiaan Witmarsumia, järkyttyi Simons syvästi ja ryhtyi työhön ohjatakseen liikkeen oikeille raiteille. Hän esimerkiksi julkaisi kirjoituksia väkivaltaliikettä vastaan, yhden jopa erikseen liikkeen johtajaa, Jan Leideniläistä, vastaan.[4] Simons itse oli pasifisti ("Rautaiset keihäät ja miekat jätämme niille, jotka pitävät ihmisverta ja sian verta samanarvoisina").[5] Kääntymyksensä vuoksi hän joutui jättämään hyväpalkkaisen papinvirkansa ja ryhtyi matkasaarnaajan vaaralliseen työhön, monet muut kastajaliikkeen saarnaajat kun nimittäin kokivat marttyyrikuoleman. Aluksi hän piileskeli, meni naimisiin, tutki Raamattua ja kirjoitti teoksiaan, ja tammikuussa 1537 Obbe Philips nimitti hänet vanhimmaksi eli piispaksi Groningenissa. Hänen saarnamatkoistaan ei tiedetä paljoa, sillä vainojen vuoksi hän joutui matkaamaan salassa, keisarikin oli luvannut hänen vangitsemisestaan palkkion. Hän onnistui kuitenkin välttämään kaikki takaa-ajajat niinä 25 vuotena, joina hän kiersi.[6] Vuonna 1542 hän kävi opastamassa Amsterdamin seurakuntaa parempaan suuntaan, sillä seurakunnassa oli Jan Matthysin ja Jan Leideniläisen väkivaltaliikkeen kannattajia.[7] Hän oleskeli Kölnissä vuosina 1544-1546, missä kastajaliike oli taannoin kukistettu väkivalloin, mutta jossa seurakunta oli elpymässä. Vainot alkoivat siellä uudelleen 1550-luvulla, ja seurakunnan johto teloitettiin vuonna 1558. Kuitenkin Menno Simons tuli kaupunkiin kyseisenä vuonna saadakseen aikaan sopimuksen Etelä-Saksan kastajaliikkeen kanssa, mutta hän epäonnistui tässä.[8] Simons oli myös henkilökohtaisesti yhteydessä englantilaisiin kastajaliikkeen jäseniin, jotka olivat paenneet kuningatar Maria Verisen järjestämiä vainoja.[9] Simons kuoli luonnollisen kuoleman Holsteinissa vuonna 1561. Hänen viimeisiä vuosiaan kuitenkin synkensivät liikkeen sisäiset vastakohdat[6]

Oppi ja merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Simons kannatti tiukkaa seurakuntakuria ja vastusti valan vannomista sekä kalvinistien ennaltamääräämisoppia. Hän ei myöskään hyväksynyt sellaisia hengellisiä termejä, joita ei löytynyt Raamatusta. Hän vastusti omaisuuden yhteyttä, mutta painotti kristittyjen keskinäistä auttamista. Huolimatta pasifismistaan hän suhtautui monia muita kastajia myönteisemmin kristilliseen esivaltaan. Hän työskenteli rohkeasti uskon- ja uskonnonvapauden puolesta. Vaikka osa hänen ajatuksistaan onkin mennoniittojen liikkeessä kyseenalaistettu, oli hänen panoksensa liikkeelle ja sen kehitykselle kuitenkin tärkeä ja parantava.[1][10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gunnar Westin, Vapaan kristillisyyden historia, RV-paino, 1975
  • Juhani Kuosmanen, Herätyksen historia, RV-paino, 1979
  • Jaakko Suolahti, Rauhanajatus historiassa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1970

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kuosmanen, Herätyksen historia, s. 81.
  2. a b Gunnar Westin, Vapaan kristillisyyden historia, s. 173-174.
  3. Victor Shepherd: Menno Simons Viitattu 20.6.2008. (englanniksi)
  4. Gunnar Westin, Vapaan kristillisyyden historia, s. 174.
  5. Suolahti, Rauhanajatus historiassa.
  6. a b Gunnar Westin, Vapaan kristillisyyden historia, s. 174-175.
  7. Gunnar Westin, Vapaan kristillisyyden historia, s. 171.
  8. Gunnar Westin, Vapaan kristillisyyden historia, s. 167.
  9. Gunnar Westin, Vapaan kristillisyyden historia, s. 189.
  10. Gunnar Westin, Vapaan kristillisyyden historia, s. 175-176.