Karismaattinen liike

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Karismaattinen liike on ekumeeninen kristillinen liike, joka on omaksunut helluntailaisuudelle tyypillisiä piirteitä. Sen opetuksessa ja jumalanpalveluksissa painotetaan armolahjojen käyttöä ja Pyhän Hengen uudistavaa vaikutusta. Sana karismaattinen tuleekin kreikan armolahjaa tarkoittavasta sanasta kharismata. Karismaattinen liike ei ole keskusjohtoinen organisaatio, vaan eri yhdistysten ja kirkkojen piirissä toimiva monimuotoinen virtaus.[1]

Helluntailais-karismaattiseen liikkeeseen kuuluu klassisen helluntailaisuuden ja karismaattisen liikkeen lisäksi uuskarismaattinen liike. Uuskarismaatikot ovat pääasiassa järjestäytyneet perinteisten kirkkokuntien ulkopuolelle ja tällöin puhutaan tunnustuskuntiin sitoutumattomasta uuskarismaattisuudesta. Toisin kuin uuskarismaatikot ja klassiset helluntailaiset, karismaattinen liike on pääosin pysynyt vanhojen kirkkojen sisällä.

Karismaattisen liikkeen levinneisyys ja kannatus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2000 kristinuskon karismaattisiin suuntiin lukeutui 176 miljoonaa kannattajaa ja uuskarismaattisiin suuntiin 295 miljoonaa kannattajaa. Maailman 66 miljoonan helluntailaisen kanssa yhteenlaskettuna liikkeet muodostavat katolisen kirkon jälkeen kristinuskon toisiksi suurimman haaran. Yhteensä nämä suuntaukset kasvavat 9 miljoonan uuden jäsenen vuosivauhtia, joten niillä on vuoteen 2010 mennessä noin 627 miljoonaa kannattajaa.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisen karismaattisen liikkeen edeltäjiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka nykyaikaisen karismaattisen liikkeen synty usein ajoitetaan 1960-luvulle Yhdysvaltoihin, ammensivat nuo liikkeet paljon vanhemmasta amerikkalaisesta maallikkosaarnaajaperinteestä. Jo ennen itsenäistymistä Amerikan siirtokunnissa saavuttivat suosiota erilaiset hurmoshenkiset ja karismaattiset saarnaajat. Englantilainen saarnaaja George Whitefield kiersi runsaasti siirtokunnissa vaatimassa syntisiltä parannuksen tekoa. Hänen kuuluisin Amerikan-matkansa tapahtui 1739. Samoin kuin muut johtavat herätyssaarnaajat – muun muassa Jonathan Edwards Uudessa Englannissa ja Theodore Freylinghuysen New Jerseyssä – Whitefield julisti, että kaikki uskovat kristityt voivat kokea ”uudestisyntymisen”, jos he todella antavat sielunsa Kristukselle. Vaikka Whitefield puhui enemmän Jumalan rakkaudesta, kuin helvetin kauhuista, kaikui hänen kantava äänensä kuin tuomion pasuuna syntisten korvissa. Ihmisiä kertyi tuhatmäärin kuulemaan virallisten kirkkojen ulkopuolella pidettyjä tulisia saarnoja. Whitefield tehosti julistustaan hurjalla naurulla, laulamalla kesken kaiken, rajuilla kädenliikkeillä ja pyörähdyksillä, jotka pian saivat hänen kuulijansa huudahtelemaan, tanssimaan ja kiemurtelemaan maassa. Tämä tulkittiin Herran hengen tarttumiseksi heihin.[3]

Kääntymysten määrä paisui kaikkialla, minne Whitefield saapui. Aikakautta kutsutaan Yhdysvaltain historiassa ”suureksi herätykseksi” (”The Great Awakening”). Silti tämä ensimmäinen laaja uskonnollinen joukkoliike paloi pian loppuun. Se jätti kuitenkin amerikkalaiseen uskonnolliseen elämään vahvan tunnepohjaisen sävyn ja siitä tuli esikuva myöhemmille herätysliikkeille, jotka ovat uudistaneet uskontoa Amerikassa ja nykyisin myös maailmanlaajuisesti.[3]

Nykyisen karismaattisen liikkeen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karismaattisen liikkeen katsotaan saaneensa alkunsa vuonna 1959 Kaliforniasta, Los Angelesin lähellä olevasta Van Nuyisin episkopaaliseurakunnasta.[4] Liike herätti syntyaikanaan huomiota, seurakunnassa ilmenneiden armolahjojen ja kielillä puhumisen vuoksi. Aikaisemmin nämä ilmiöt olivat tulleet esille pääasiassa vain helluntaiherätyksessä.[5] Karismaattisen liikkeen keulakuvaksi nousi Van Nuyisin episkopaalisen Pyhän Markuksen korkeakirkollisen kirkon kirkkoherra Dennis Bennett, joka joutui eroamaan kirkostaan, kun oli kertonut kärsimyssunnuntaina huhtikuussa 1960 pitämässään kokouksessa täyttyneensä Pyhällä Hengellä. David J. du Plessis oli myös keskeinen vaikuttaja karismaattisessa liikkeessä.[6][7][8] Bennett siirtyi Seattleen toisen episkopaaliskirkon papiksi, ja saarnasi kokemuksistaan. Kirkko kasvoi varsin nopeasti ja Bennett sai julkisuutta Newsweek- ja Time-lehdissä. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan nimeltä Aamulla kello yhdeksän.

1960-luvulla karismaattisen liikkeen syntymiselle loivat maaperää karismaattiset kansainvälisesti tunnetut uskolla parantajat kuten Oral Roberts, T. L. Osborn ja Kathryn Kuhlman. David Wilkersonin Risti ja linkkuveitsi ja John L. Sherill He puhuvat uusilla kielillä kirjat avasivat myös tietä karismaattiselle herätykselle.[9][10] Liike sai runsaasti julkisuutta, kun tunnettuja julkisuuden henkilöitä kuten muusikot Pat Boone ja Johnny Cash liittyivät mukaan siihen.

Täyden evankeliumin liikemiesten kansainvälinen seura (The Full Gospel Business Men's Fellowship International) on eri kirkkokuntiin kuuluvien kristittyjen liike- ja ammattimiesten ryhmä, jonka tarkoituksena on julistaa ”täyttä evankelista sanomaa henkikasteesta, jonka todisteena on kielilläpuhuminen”. Tämä ryhmä on erityisen paljon myötävaikuttanut karismaattisen herätyksen leviämiseen eri kirkkokuntiin.[11]

Karismaattinen herätys oli yleensä rajoittunut protestanttisiin kirkkoihin vuoteen 1967 asti. Vuonna 1962 pidetty Vatikaanin toinen kirkolliskokous laati Pyhän Hengen työhän ja armolahjoihin positiivisesti suhtautuvan linjavedon. Katolisen kirkon karismaattinen herätys sai alkunsa siitä, kun kolmessa Yhdysvaltojen katolisessa yliopistossa joukko professoreja ja ylioppilaita oli kokoontunut pitkän ajan kuluessa rukoilemaan sekä tutkimaan apostolien tekoja.

Pittsburgissa sijaitsevan katolisen Duquesnen yliopiston professori Ralf Keifer ja professori William Storeyh olivat lukeneet David Wilkersonin Risti ja linkkuveitsi -kirjan sekä John L. Sherill kirjan He puhuvat uusilla kielillä. Nämä kirjat olivat tehneet heihin suuren vaikutuksen, olivat saaneet heidät kaipaamaan Pyhän Hengen täyteyttä. Keifer ja Storeyh ottivat yhteyttä karismaattisten protestanttien ryhmään, saivat kokea henkikastekokemuksen ja kielilläpuhumisen, jonka vaikutuksesta karismaattinen liike alkoi katolisten keskuudessa.[12][13]

Karismaattisen liikkeen teologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raamatun mukaan armolahjat ovat Jumalan antamia erityistaitoja hengelliseen palveluun. Tunnetuimpia armolahjoja ovat kielilläpuhuminen, profetoiminen ja rukouksella parantaminen. Kielilläpuhuja puhuu vieraalla kielellä tai niin sanotulla enkelien kielellä, jonka joku toinen voi tulkita kuulijoiden ymmärtämälle kielelle. Profetoiminen tarkoittaa Jumalan tahdon tai sanojen tuomista jollekulle, joillekin tai johonkin tilaisuuteen. Karismaatikkojen mukaan yleisimpiä parantamisilmiöitä ovat jalkojen pidentämiset tai muut selvästi havaittavat muutokset. Ilmiön yleisyydestä huolimatta siitä on varsin vähän lääketieteellisiä tutkimuksia.

Profetian, tiedonsanan, ilmestyksen, kielilläpuhumisen tai kielten selityksen kautta karismaatikot katsovat saavansa Jumalalta selkeitä viestejä siitä miten heidän tulisi elää tai toimia.[14] Osassa uudempaa karismaattista liikehdintää katsotaan Pyhällä Hengellä täyttymisen ilmenevän esimerkiksi ”pyhänä nauruna”, erilaisena nytkimisenä, kaatumisena (ks. Niilo Yli-Vainio) tai juopumisen kaltaisena tilana.

Karismaattinen liike, samoin kuin muu herätyskristillisyys, korostaa konkreettisen, henkilökohtaisen jumalasuhteen merkitystä. Karismaattinen liike opettaa yleisesti, että Jumala voi puhua yksittäiselle kristitylle ja johdattaa rukouksen kautta elämässä oikeaan suuntaan.[15] Toisin kuin monissa muissa herätysliikkeissä, ihmisestä jolla on armolahja, voi tulla karismaattisissa ryhmissä tärkeä Jumalan sanan ja tahdon tulkitsija. Tämä voi olla hyvä asia, mutta voi myös aiheuttaa epätervettä vallankäyttöä seurakunnassa.

Positiivisen käsityksen mukaan karismaattisuuteen liittyy valoisa elämänasenne ja kokemus siitä, että Jumala lahjoittaa uskovalle ilon ja rauhan Pyhän Henkensä välityksellä. Negatiivisen käsityksen mukaan taas karismaatikko on henkilö, joka antautuu liiaksi tunteiden ja subjektiivisuuden valtaan uskonelämässään.

Karismaattinen liike ei ole opillinen liike, vaan laaja-alainen ekumeeninen karismaattisuutta korostava herätysliike, joka pyrkii vaikuttamaan karismaattisten armolahjojen leviämisessä ja uudistamaan seurakuntia yli kaikkien seurakunta- ja kirkkokuntarajojen.[16][17][18] Sakramenteissa karismaattiseen liikkeeseen kuuluvat noudattavat samanlaisia käytäntöjä kuin emäkirkkonsa tai jos kyseessä on allianssipohjainen yhteisö, niin pidättäytyvät niistä turhien oppiriitojen välttämiseksi.

Karismaattisuus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karismaattisuuden saapuminen Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset tiedot karismaattisen liikkeen tulosta Suomeen saatiin helluntailaisen Ristin Voitto-lehden välityksellä 1960-luvun puolivälissä. Enemmän merkitystä liike alkoi saada Suomessa 1960-1970-lukujen taitteessa. Syntyyn vaikutti ruotsalainen karismaattisuus ja etenkin Tukholmassa pidetty Karisma-72-kokous, jonka vaikutuksesta Suomeen perustettiin ensimmäiset karismaattiset pienryhmät. Karismaattisen liikkeen alkutaipaleella sen johtohenkilöinä toimivat Erik Ewalds, Ulla-Christina Sjöman ja Olli Valtonen.

Karismaattisuus ns. vapaissa suunnissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karismaattisia ja uuskarismaattisia seurakuntia on runsaasti erityisesti uskonnollisiin yhdyskuntiin rekisteröitymättömien seurakuntien eli niin sanottujen vapaiden suuntien joukossa. Esimerkkejä Suomen uuskarismaattisista seurakunnista ovat Majakka-seurakunta ja Suur-Helsingin seurakunta. Helluntai- ja Vapaaseurakuntien suhde karismaattisuuteen vaihtelee merkittävästi seurakunnittain.

Karismaattisuus luterilaisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen luterilaisten keskuudessa karismaattinen liike levisi nopeasti helluntailaisen saarnaaja Niilo Yli-Vainion vuonna 1977 alkaneen suurkokoustoiminnan saaman suuren julkisuuden kautta. Ensimmäiset uutiset luterilaisen kirkon karismaattisesta liikkeestä ilmestyivät lehtiin vuonna 1978, jolloin lehdet kirjoittivat: ”Nyt kaatuu kirkossakin.” Vuonna 1995 karismaattista toimintaa oli 13 prosentissa luterilaisista seurakunnista.

Luterilaisen kirkon sisällä esiintyvä karismaattinen liike on tunnettu vuodesta 1978 lähtien nimellä Hengen uudistus kirkossamme. Toimintaa tukemassa ovat Kansan raamattuseura, Kansanlähetys ja Suomen raamattuopisto. Järjestöön kuuluu noin 2 000 jäsentä ja järjestön lehtenä toimii Kädenojennus-lehti.[19][20]

Suomessa karismaattinen herätys otettiin myönteisesti vastaan luterilaisten keskuudessa. Arkkipiispa Mikko Juva antoi myönteisiä lausuntoja herätyksestä muun muassa Suomen Kuvalehden sivuilla. Samoin uuteen herätykseen suhtautui Pirkkalan kirkkoherra Erkki Pennanen, todeten että rakkaus on uuden herätyksen tuntomerkki, eivätkä kaatumiset ja kielilläpuhumiset, vaikka niihin kiinnitetäänkin eniten huomiota.[21]

Karismaattisen liikkeen vaikutuksesta, karismaattisen herätyksen vastaanottaneet kirkot saivat runsaasti uusia kävijöitä.[22]

Leo Meller on voimakkaasti vaikuttanut karismaattisen liikkeen leviämiseen Suomessa järjestämällä karismaattisia kokouksia 1970-luvulla. Leo Meller kutsui toukokuussa 1972 Jim Palosaaren ja 40 Jeesus-liikkeen edustajaa Suomeen. Hakaniementorilla pidettiin ulkoilmakokous ja sitten osallistujat marssivat Taivallahden kirkkoon. Jim Palosaari, jota kutsuttiin parrakkaaksi hippijohtajaksi, antoi Jeesus-liikettä koskevan haastattelun Helsingin Hospiz kabinetissa Vuorikadulla, sanoen: ’’Jeesus-liike on Jeesuksen liikehdintää Pyhän Hengen vuodatuksessa.” [23]

Karismaattinen liike jakaantui vuonna 1972 viiteen eri kanavaan, Täyden evankeliumin liikemiesten järjestöön, useisiin seurakuntien ja pappien yhteysliikkeisiin, vuonna 1967 alkaneeseen katoliseen karismaattisuuteen, hippinuorten Jeesus-liikkeeseen ja yliopistonuorten keskuudessa vaikuttaneeseen Ylioppilaslähetys-liikkeeseen.[24][25]

Suomen luterilaisen kirkon piirissä karismaattinen liike toimii suurimmaksi osaksi kirkon tiloissa ja siunauksella. Kirkon pappien ja päättäjien suhtautuminen karismaattisuuteen on kuitenkin kirjavaa ja vaihtelee sekä paikallisesti että riippuen siitä minkä tyyppisestä karismaattisuudesta on kyse. Poikkeuksen tekee Nokia Missio, joka ajautui kirkon piiristä omaksi uskonnolliseksi yhdyskunnakseen. Hengen uudistus kirkossa -järjestön lisäksi luterilaisen kirkon piirissä vaikuttavia karismaattisia yhteisöjä ovat mm. Rukouspalvelu ry, Palatsiseurakunta ja Ilpoisten piiri.

Suomen kuuluisimpia luterilaisia karismaatikkoja ovat pastori Seppo Juntunen, lehtori Ulla-Christina Sjöman, ekonomi Pirkko Jalovaara sekä entinen Nokian kirkkoherra, Nokia Mission erotettu johtaja Markku Koivisto.[26]

Karismaattisuus katolilaisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karismaattinen levisi katolisen kirkon sisällä hyvin nopeasti maailmanlaajuiseksi 1960-luvun lopusta alkaen. Vuonna 2000 arvioitiin olevan 120 miljoonaa katolista karismaatikkoa 235 maassa. Liike on katolisen kirkon virallisesti hyväksymä ja tukema.[27]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karismaattinen liike on saanut runsasta kritiikkiä osakseen. Konservatiivisen kristillisyyden suunnalta tyypillisiä kritiikin aiheita on mm. karismaattisen liikkeen vähäinen painotus oikeaoppisuuteen. Toisin kuin esim. helluntaiherätyksessä, karismaattisessa liikkeessä ei ole tehty opillisia linjauksia suhtautumisessa harhaoppeihin ja sielullisuuteen.[28]

Osa kritiikistä nojaa siihen että karismaattisissa tapahtumissa esiintyy ilmiöitä, joille Raamattu ei anna täsmällistä esikuvaa. Esimerkiksi kaatumisia rukouspalvelussa on kritisoitu siitä että ihmiset yleensä kaatuvat kopparin ohjaamina selälleen vaikka Raamatussa mainitaan suoraan vain kasvoilleen kaatuminen.

David Wilkerson on kritisoinut joitakin uuskarismaattisessa liikehdinnässä (Toronton siunaus) paikoin esiintyneitä ilmiöitä kuten vapinaa, lattialle kaatumista, hysteeristä naurua, hoipertelua ja outoa ääntelyä.[29][30][31][32]

Matti Väisänen on varoittanut uskonnollisista ihmeistä.[33]

Suomen Raamattuopiston toiminnanjohtaja Raimo Mäkelä osallistui 20. heinäkuuta 1989 Filippiineillä Manilassa Lausanne II:een eli maailmanevankelioimiskongressiin, samaan tilaisuuteen osallistui myös karismaattinen liike yhden illan jälkiosan ajan. Karismaattisessa kokouksessa laulettiin ylistyslauluja, pidettiin toisten käsistä kiinni, heittäydyttiin johdettuun tunnelmaan, rukoiltiin yhdessä. Kaiken tarkoituksena oli ennalta tarkoin suunnitellun tekniikan, määrättyjen laulujen, liikkeiden ja puheiden kautta, elämyksien vyöryvässä aallossa kokea Pyhän Hengen erityinen läsnäolo ja parantava vaikutus. Raimo Mäkelä kirjoitti kokemuksestaan: ”Meidän pitäisi pyrkiä purjehtimaan oikean lipun alla eli pyrkiä pitämään Pyhä Henki todella pyhänä ja olla nimittämättä Pyhän Hengen vaikutuksiksi sellaista, mikä saadaan aikaan tietyin inhimillisin menetelmin.” . Lausanne-liike tahtoisi pitää karismaattisuuden muun evankelisen kristillisen yhteydessä, mutta ongelmatonta se ei ole. Kongressissa reagoitiin tiettyihin karismaattisiin ilmiöihin välittömästi.[34]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heino, Harri: Mihin Suomi tänään uskoo, WSOY, Helsinki, 1997, ISBN 951-0-27265-5
  • Meller, Leo: Hengen vallankumous, raportti karismaattisesta uudistusherätyksestä suomalaisen silminnäkijän kuvaamana , Kuva ja Sana, Lahti, 1972, ISBN 951-9072-01-2
  • Teinonen, Timo: Terveys ja usko, Kirjapaja, Helsinki, 2007, ISBN 978-951-607-422-4
  • Ahonen, Lauri K.: Suomen Helluntaiherätyksen historia, Päivä Oy, Gummerus, 1994, ISBN 951-622-603-5
  • Plowman, Edward E.: Jeesus-liike. Selontekoja vallankumouksellisista Amerikassa, Credo, Pietarsaari, 1972
  • Nieminen, Jukka T. : Profeetan tilitys, Gummerus, Jyväskylä, 1998, ISBN 952-91-0286-0
  • Rasmussen, N. O.: Karismaattinen liike - uusi helluntaiko?, Uusi tie, 1972, ISBN 951-619-010-3
  • Nilsson, Torsten: Henkikaste ja kielilläpuhuminen. Raamatussa kirkkohistoriassa ja nykyajassa, Kirjaneliö, Pieksämäki, 1972, ,ISBN 951-600-223-4
  • Bernspång, Erik: Uusi herätys ja Raamattu, Kuva ja sana, Lahti, 1978, ISBN 951-9073-49-3
  • Valtonen, Olli: Rakkaus yllätti minut, Karas-sana, Mikkeli, 1980, ISBN 951-655-197-1
  • Väisänen, Matti: Milloin Messias tulee, Gummerus, Jyväskylä, 1995, ISBN 951-619-272-6
  • Mäkelä, Raimo: Herää valvomaan lehti. Numero 9 , Suomen raamattuopiston säätiö, Hämeenlinna, 1989, ISSN 0359-085

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Mihin suomi tänään uskoo, s. 61-62
  2. Stanley M. Burgess: Introduction, Encyclopedia of Pentacostal and Charismatic Christianity. Routledge, 2005.
  3. a b Miller, William: Yhdysvaltain historia, kolmas luku, WSOY, 1969.
  4. Valtonen, s. 87, 108-109
  5. Mihin suomi tänään uskoo, s. 61
  6. Mihin suomi tänään uskoo, s. 37-38, 31-32
  7. Karismaattinen liike, s. 20-21
  8. Henkikaste ja kielilläpuhuminen, s. 23
  9. Karismaattinen liike, s. 19
  10. Uusi herätys ja Raamattu, s. 6
  11. Karismaattinen liike, s. 18
  12. Karismaattinen liike, s. 21-22, 25-27
  13. Valtonen, s.87
  14. Profeetan tilitys, s. 12, 22-24, 26-28, 32
  15. Profeetan tilitys, s. 46-48
  16. Karismaattinen liike, s. 47, 86-89
  17. Henkikaste ja kielilläpuhuminen, s. 24
  18. Valtonen, s. 92-93
  19. Mihin suomi tänään uskoo, s. 62
  20. Valtonen, s. 96-104
  21. Uusi herätys ja Raamattu, s. 8-10
  22. Uusi herätys ja Raamattu, s.10-11
  23. Hengen vallankumous, s. 13-14
  24. Hengen vallankumous, s. 15
  25. Jeesus-liike, s. 114-117
  26. Terveys ja usko, s. 98
  27. Burgess, Stanley, M: Encylopedia of Pentecostal and charismatic Christianity, s. 80-84. Routledge, 2006.
  28. Suomen Helluntaiherätyksen historia, s. 390-392
  29. David Wilkerson: Seurakuntakokouksen häpäisy
  30. David Wilkerson: The Reproach of the Solemn Assembly
  31. David Wilkerson: On Weird Manifestations
  32. David Wilkerson: World Challenge Cover Letter
  33. Milloin Messias tulee, s. 206
  34. Herää valvomaan nro 9 1989, s. 448-455

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]