Katolis-apostolinen kirkko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Katholis-apostolinen kirkko (tai katolis-apostoliset seurakunnat) on 1830-luvulla Yhdistyneessä kuningaskunnassa syntynyt uskonnollinen yhteisö. Vaikka yhteisö on syntynyt protestanttiselta pohjalta, sen oppi ja jumalanpalveluselämä ovat enemmänkin roomalaiskatolilaisia. Yhteisö on apokalyptinen, se odottaa Jeesuksen Kristuksen pikaista toista tulemista.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1889–1890 rakennettu entinen katolis-apostolinen kirkko Tukholmassa. 1970-luvulta saakka kirkko on toiminut ortodoksisena Pyhän Yrjön kirkkona.

Katolis-apostolisten seurakuntien alkuna pidetään 1820- ja 1830-luvulla Yhdistyneessä kuningaskunnassa alkaneita herätyksiä, joiden sisältönä oli Jeesuksen toisen tulemisen odotus. Eräs tällainen herätys oli syntynyt englantilaisen poliitikon ja filantroopin Henry Drummondin ympärille. Hän oli koonnut ympärilleen pienen rukous- ja raamatuntutkisteluryhmän, joka odotti Herran pikaista tulemista. Eräs Drummondin ympärille syntyneen liikkeen kannattajista oli skotlantilainen saarnaaja Edward Irving, joka toimi Lontoossa pienen skotlantilaisyhteisön pappina. Irving tuli vakuuttuneeksi siitä, että maailma eli lopun aikoja. Hänen mukaansa Jumala tulisi ennen Kristuksen toista tulemista vuodattamaan kristikunnan ylle Pyhän Hengen, joka ilmenisi erilaisina armolahjoina. Samoin hän odotti Jumalan ennallistavan alkukirkon järjestyksen, ennen muuta apostolinviran. Vuonna 1831 Irving alkoi pitää herätyskokouksia, joissa ihmiset tulivat uskoon ja kokivat erilaisia Pyhän Hengen armolahjoja, kuten profetoimista, kielilläpuhumista ja ihmeparanemisia.

Irvingin palattua Lontooseen hänet erotettiin seurakunnan virasta. Tämän jälkeen Irving järjestäytyi vuonna 1832 yhdessä muiden Drummondin rukousliikkeen jäsenten kanssa uudeksi yhteisöksi, katolis-apostoliseksi seurakunnaksi. Liike pyrki olemaan eräänlainen yleiskristillinen herätysliike, joka ei vaatinut jäseniään eroamaan muista kirkoista. Yhteisön jäsenet lähettivät eri kirkkojen ja yhteisöjen johtajille viestejä, joissa he toivat esiin sanomansa lopun ajoista ja Pyhän Hengen vuodatuksesta. Harvat johtajista kuitenkaan välittivät näitä viestejä eteenpäin.

Katolis-apostoliset seurakunnat olivat vakuuttuneita siitä, että Jumala oli palauttanut heidän kauttaan alkukirkon järjestyksen ja Efesolaiskirjeen 4. luvussa mainitut alkuseurakunnan virat. Vuonna 1835 kirkko ilmoitti kutsuneensa ja vihkineensä 12 apostolia, joiden tehtävänä oli toimia Kristuksen kirkon johtajina maan päällä. Yhdessä apostolien kanssa kirkon johtajina toimivat evankelistat, joiden tehtävänä oli saarnata evankeliumia, profeetat, jotka ilmoittivat Jumalan tahdon tälle ajalle, sekä paimenet, jotka pitivät huolta kirkon hengellisistä tarpeista. Katolis-apostolisen käsityksen mukaan Kristuksella oli ollut kaikki neljä virkaa, ja yhdessä niiden kautta Kristus johti kirkkoaan. Lisäksi katolis-apostoliset seurakunnat ottivat käyttöön piispan (eli ”enkelin”), papin ja diakonin virat. Piispan tehtävänä oli toimia seurakunnan johtajana, papin toimittaa sakramentteja ja saarnata, diakonin avustaa pappeja jumalanpalveluksissa ja pitää huolta seurakunnan ajallisista tarpeista. Lisäksi kirkossa olivat käytössä vanhojen kirkkojen ”alemmat vihkimykset”, eli alidiakonin, lehtorin, akoluutin, eksorsistin ja ovenvartijan virat.

Katolis-apostolinen kirkko katsoi, että Jumalan kirkolle antamat apostolinvirat olivat ainutkertaisia, ja että Kristus tulisi takaisin ennen apostolien kuolemaa. Ensimmäiset kirkon apostoleista kuitenkin kuolivat jo 1850-luvulla. Useat kirkon jäsenet katsoivat, että edesmenneiden apostolien tilalle pitäisi valita uusia, kun taas jäsenten enemmistö piti kiinni siitä, että apostolinvirat olivat ainutkertaisia. Kiista johti katolis-apostolisen kirkon hajaantumiseen vuonna 1863. Hampurissa kirkosta erosi ryhmä, joka päätti ryhtyä vihkimään apostoleita kuolleiden tilalle. Tästä ryhmästä kehittyi myöhemmin nykyinen Uusapostolinen kirkko. Suuri osa Saksan ja Alankomaiden katolis-apostolisista siirtyi uuden yhteisön jäseneksi, kun taas Britteinsaarilla kirkon jäsenten enemmistö pysyi uskollisena alkuperäiselle kirkolle. Katolis-apostolisten seurakuntien yhteydessä tapahtui muitakin jakautumisia.

Viimeinen katolis-apostolinen apostoli, Francis Valentine Woodhouse, kuoli 3. helmikuuta 1901. Tämän jälkeen kirkossa ei enää voitu vihkiä uusia pappeja, eikä myöskään toimittaa lähinnä konfirmaatiota vastaavia ”sinetöintejä”, joissa kirkon käsityksen mukaan välitettiin Pyhän Hengen täyteys. Tämä johti väistämättä katolis-apostolisten seurakuntien toiminnan hiipumiseen. Viimeinen pätevästi vihitty katolis-apostolinen pappi kuoli korkeaan ikään ehtineenä 1970-luvun alussa, eikä kirkossa enää tämän jälkeen voitu toimittaa kastetta lukuunottamatta muita sakramentteja. Tämä johti itsenäisten seurakuntien vähittäiseen alasajoon.

Nykyään katolis-apostolisen kirkon kannattajien määrää ei tiedetä. Maailmassa on vielä nelisenkymmentä kirkon seurakuntaa. Koska kirkolla ei alidiakoneja lukuunottamatta ole elossa olevia viranhaltijoita, kirkon jumalanpalvelukset koostuvat sellaisista osista, jotka maallikotkin voivat suorittaa. Tällaisia ovat ennen muuta esirukoukset. Usein luetaan myös kirkon apostolien ja pappien pitämiä saarnoja. Koska kirkko tunnusti muut kristilliset yhteisöt oikeiksi kristillisiksi kirkoiksi, on yhteisön kannattajien ollut helppo integroitua muiden seurakuntien toimintaa. Katolis-apostolisten seurakuntien kirkot ja muut tilat on yleensä myyty muille yhteisöille.

Kirkon oppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolis-apostolisten seurakuntien oppi määriteltiin 1840-luvun alussa. Tällöin kirkko tunnusti jakamattoman kirkon kolme nk. ekumeenista uskontunnustusta, eli apostolisen uskontunnustuksen, Nikean uskontunnustuksen ja Athanasioksen uskontunnustuksen. Niiden mukana kirkko tunnusti kristillisen kolminaisuusopin ja opin Kristuksen kahdesta luonnosta. Kirkko tunnusti myös Kristuksen sovituskuoleman ihmiskunnan syntien edestä. Pelastuksessa kirkko näki tärkeänä sakramentit eli kasteen, ehtoollisen ja ”sinetöinnin”. Kaste on katolis-apostolisessa teologiassa pelastukseen välttämätön toimitus, joka saa aikaan uudestisyntymisen ja syntien anteeksiantamisen sekä lahjoittaa Pyhän Hengen. ”Sinetöinti”, jonka vain apostolit voivat suorittaa rukouksella, kättenpäällepanemisella ja öljyllä voitelulla, välitti kirkon teologian mukaan Pyhän Hengen täyteyden. Ehtoollinen ymmärrettiin katolisen teologian mukaisesti Kristuksen todelliseksi läsnäoloksi ehtoollisen viinissä ja leivässä (tosin kirkon apostolit torjuivat sekä transsubstantiaatio- että konsubstantiaatio-opin). Ehtoollinen ymmärrettiin katoliseen tapaan myös uhriksi.

Katolis-apostolinen kirkko ymmärsi itsensä eräänlaisena lopunajan kristillisenä morsiusseurakuntana, joka odottaa Herran toista tulemista. Se oli aidosti ekumeeninen yhteisö, joka katsoi kaikissa kristillisissä kirkoissa olevan Jumalan lapsia. Se ei siis pyrkinytkään erottamaan kannattajiaan muista kirkoista, eikä se opettanut pelastuksen olevan saatavilla vain sen piirissä.

Jumalanpalveluselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katolis-apostolinen kirkko loi rikkaan liturgisen elämän, joka rakentui pääasiassa roomalais-katolisen liturgian, ennen muuta tridentiinisen messun ympärille. Kirkon liturgiassa oli piirteitä myös ortodoksisesta ja anglikaanisesta jumalanpalveluksesta. Kirkossa käytettiin katolisen mallin mukaisia jumalanpalvelusvaatteita, suitsutusta. vihkivettä ja öljyä. Koska katolis-apostolisen kirkon ehtoolliskäsitys vastasi katolilaista, käytössä oli myös sakramentin palvonta.

Katolis-apostolista jumalanpalveluselämää voitiin täydellisenä pitää yllä vain muutamissa seurakunnisa (kuten Lontoossa ja Berliinissä), koska se vaati suuren määrän eri viranhaltijoita. Kirkolla oli katolisen mallin mukainen hetkipalvelusjärjestelmä, joka koostui neljästä rukoushetkestä: aamurukous eli laudes kello 6 aamulla, päivän hetkirukoukset kello 9 ja kello 15 sekä iltarukous eli vesper kello 17. Sunnuntaisin ja pyhäpäivinä pidettiin lisäksi ehtoollisjumalanpalvelus eli messu kello 10. Se rakentui katolisen messun pohjalle, mutta toisin kuin tridentiinen messu se oli kansankielinen. Lisäksi maallikotkin saivat ottaa ehtoollisen vastaan molemmissa muodoissa, eli sekä leivän että viinin.

Kirkon järjestys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkon perustana olivat siis kaksitoista apostolia. Näiden katsottiin kirkon johtajina kaitsevan ”Jumalan Israelin” eli kirkon kahtatoista sukukuntaa. Maailma oli tämän mukaisesti jaettu kahteentoista alueeseen eli ”heimoon”, jolla kullakin oli oma apostolinsa. Maailma oli jaettu seuraavasti: