Adiafora

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Adiafora (muinaiskreikaksi ἀδιάφορα, ”yhdentekevät [asiat]”[1]) tarkoittaa filosofiassa ja etiikassa moraalisesti neutraaleja asioita. Kristinuskossa käsite viittaa ehdonvallan asioihin, joita ei pidetä uskonopin suhteen ehdottomina.

Stoalaisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adiafora oli alun perin stoalaisen filosofian käsite, joka tarkoitti sellaisia asioita, jotka olivat moraalilain ulkopuolella − eli tekoja, jotka eivät olleet määrättyjä eivätkä kiellettyjä.

Stoalaiset luokittelivat kaiken inhimillisen toiminnan kolmeen luokkaan. Hyve, kuten viisaus, oikeudenmukaisuus ja sellaiset asiat, olivat hyviä asioita. Niiden vastakohdat, paheet, olivat pahoja asioita. Näiden lisäksi oli kuitenkin monia muita asioita, kuten varallisuus, maine ja terveys, jotka eivät olleet itsessään hyvää eikä pahaa. Siksi niiden katsottiin muodostavan eettisesti neutraalin alueen, ja niitä kutsuttiin nimellä adiafora.

Vähitellen yhdentekevät asiat alettiin jakaa edelleen kolmeen lajiin: asiat, joita tuli suosia, koska ne auttoivat elämistä luonnon mukaan; asiat, joita tuli välttää, koska ne vaikeuttivat elämistä luonnon mukaan; sekä todella yhdentekevät asiat.

Tällaiset asiat eivät kuitenkaan olleet kokonaan moraalin alueen ulkopuolella: esimerkiksi Cicero katsoi, että kun viisas toimii ”yhdentekevien asioiden” alueella, hän toimii silti soveliaasti, oman luontonsa tai ”velvollisuutensa” (officium) mukaisesti.[2]

Ajatus yhdentekevistä asioista oli antiikin aikana yleinen myös kyynikoilla ja skeptikoilla.

Kristinuskossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinuskossa käsitteen adiafora herätti uudelleen henkiin renessanssin aikana Philipp Melanchthon. Kristinuskossa adiafora eli ehdonvallan asiat tarkoittaa asioita, joita ei pidetä uskonopin suhteen ehdottomina, ja jotka siksi sallitaan kirkossa. Se, mitä tällaisiksi asioiksi luetaan, riippuu kristinuskon suuntauksesta. Esimerkiksi luterilaisuudessa tällaisia ovat esimerkiksi kynttilät, pappien koreat puvut ja hengelliset laulut, mutta ei vaikkapa Neitsyt Marian palvonta.

Tällaisia asioita oli esillä kristinuskossa jo Uuden testamentin kirjoittamisen aikoina. Osa Paavalin Ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille lienee kirjoitettu vastauksena Korintin seurakunnan kysymykseen, oliko sallittua syödä epäjumalille uhrattua ruokaa. Vastauksessaan Paavali kirjoittaa:

»Ei ruoka vie meitä lähemmäs Jumalaa. Emme menetä mitään, jos jätämme syömättä, emmekä voita mitään, jos syömme. Pitäkää kuitenkin huoli siitä, ettei tämä teidän vapautenne saa heikkoja kompastumaan»
(1 Kor 8:8-9.)

Vuonna 1577 luterilaisuuden Yksimielisyyden ohjeessa päädyttiin määrittelemään ehdonvallan asiat sellaisina "kirkollisina tapoina, joista Jumalan sanassa ei ole käskyä eikä kieltoa". Herätyskristillisyyden piirissä ehdonvallan asioita ei useinkaan rajoiteta kirkollisiin tapohin vaan käsitetään niillä tarkoitettavan sellaisia omantunnon asioita, joissa Raamatussa ei ole selkeää käskyä eikä kieltoa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Liddell, Henry George & Scott, Robert: ἀδιάφορος A Greek-English Lexicon. 1940. Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
  2. Cicero: De Finibus Bonorum et Malorum III.58-59.