Filosofia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee tieteenalaa. Filosofia on myös Esa Saarisen musiikkialbumi.

Filosofia (m.kreik. φιλοσοφία) on noin 600–400 eaa. välisenä aikana antiikin Kreikassa syntynyt ajatteluperinne ja oppiala, joka pyrkii tutkimaan muun muassa todellisuuden luonnetta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä aiheita. Sana 'filosofia' on lähtöisin kreikan kielen sanoista filia ja sofia, joista ensimmäinen merkitsee rakastamista tai ystävyyttä ja jälkimmäinen viisautta[1][2] – filosofia tarkoittaa näin "viisauden rakastamista".[3]

Vaikka mikään filosofian määritelmä ei ole kiistaton ja filosofian ala on muuttunut historian saatossa sen mukaan, millaisia kysymyksiä on käsitelty kunakin aikana, yleensä katsotaan, että filosofia on enemmän tutkimusmenetelmä kuin joukko väittämiä tai oppeja. Filosofinen tutkimus perustuu järkeen ja järkiperäisiin perusteluihin, ja pyrkii välttämään perusteettomia oletuksia. Tutkimuksen tavoitteena on järjestelmällisyys, yleisyys ja asioiden ymmärtäminen.[4][5]

Filosofialla voidaan tarkoittaa myös jonkun henkilön tai koulukunnan yhtenäistä maailmankuvaa, maailmankatsomusta, oppijärjestelmää tai elämänkatsomusta, sekä tällaisen muodostamiseen pyrkivää toimintaa. Arkikielessä filosofisella elämänasenteella voidaan viitata tyyneen ja maltilliseen suhtautumiseen elämässä kohdattuihin asioihin.[6]

Vaikka sana ”filosofia” on peräisin länsimaisen filosofian perinteestä, myös monet ajattelijat muissa kulttuureissa, esimerkiksi itämaisen filosofian piirissä, ovat käsitelleet samanlaisia aiheita omilla tavoillaan.

Filosofian tutkijaa tai ajattelijaa kutsutaan filosofiksi.[7] Filosofian tutkijat eivät kuitenkaan välttämättä luo uutta filosofiaa, vaan saattavat esimerkiksi tutkia filosofian historiaa.

Filosofian määritelmä ja luonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auguste Rodin, Ajattelija, 1880–82.
Pääartikkeli: Filosofiakäsitykset

Filosofia-sanan alkuperä on kreikan kielessä ja kirjaimellisesti se tarkoittaa viisauden rakastamista tai ystävyyttä. Sofia-sanaan liittyy kuitenkin myös puoli, joka viittaa taitoon tai tavoitteluun. Näin filosofia voidaan nähdä toimintana: oman tiedonhalun ja älyllisen uteliaisuuden harjoittamisena.[8] Kysyminen on filosofille oleellisempaa kuin vastaaminen, sillä filosofiassa keskeistä ei ole itse tieto, vaan hankitun tiedon perusteiden kyseenalaistaminen.[9]

Filosofia tutkii todellisuutta, tietoa ja inhimillistä elämää koskevia yleisiä käsityksiä ja niiden perusteita.[6] Tällaisena filosofia on todellisuuden kaikkein yleisimpien ja abstraktimpien puolien sekä ajattelumme kategorioiden tutkimusta; näitä ovat esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin 'järki', 'totuus', 'todistus', 'mieli' ja 'aine'. Filosofiassa niistä käsitteistä, joiden avulla käsittelemme todellisuutta, tulee itsestään tutkimuksen kohteita. Filosofit ovat kuitenkin olleet eri aikoina eri mieltä siitä, missä määrin "puhdas" tai "ensimmäinen" apriorisen asenteen omaava filosofia on mahdollista.[10]

Filosofisen toiminnan tavoitteena on usein saavuttaa totuus eli toisin sanoen saada selville ja selittää miten asiat ovat. Tästä eroavia näkemyksiä ovat esittäneet muun muassa Karl Marx ja Ludwig Wittgenstein, joiden mukaan filosofisella toiminnalla oli muita päämääriä: Marxille filosofia oli yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttamista,[11] Wittgensteinille puolestaan käsitteellisten ongelmien purkamista ja merkitysten selventämistä.[12]

Filosofian menetelmät voivat olla luonteeltaan hyvin vaihtelevia. Filosofit pyrkivät usein käsitteiden täsmälliseen käyttöön, käsitteiden analyysiin sekä tarkkaan argumentointiin, mutta toisaalta on olemassa myös ”julistavaa filosofiaa”, jonka luonne on varsin erilainen. Yleisesti voidaan kuitenkin hahmotella, että filosofisia menetelmiä ovat ainakin arvostelevuus aiemmin opittua kohtaan, itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen ja järjestelmällinen tutkiskelu.

Filosofian tekemisen ja filosofisen kirjoittamisen tapoja on useita. Esimerkiksi Platonin tapana oli kirjoittaa vuoropuheluja (dialogeja), jotka usein kuvasivat filosofi Sokrateen oppilaidensa kanssa käymiä filosofisia keskusteluja. Usein käytetty tapa on Aristoteleen kehittämä systemaattisen tutkielman tyyli, johon kuuluu ilmiöiden ja niihin liittyvien käsitteiden järjestelmällinen kuvaaminen ja jaottelu alakäsitteisiin. Jotkut filosofit, esimerkiksi Wittgenstein varhaisfilosofiassaan, ovat käyttäneet matematiikasta lainattua menetelmää, jossa järjestelmällisesti esitetään väitelauseita ja niistä johdettuja lauseita. Fenomenologisessa filosofiassa pyritään kuvaamaan ilmiöitä niin kuin ne meille ilmenevät, jolloin kaunokirjallisempi tai runollisempi ilmaus voi olla tarpeen. Useille kirjoittamisen tavoille on kuitenkin yhteistä, ettei niissä esitetä yhtä lopputulosta luonnontieteellisen tutkimuksen tapaan, vaan tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ilmiöistä, käsitteistä ja niiden suhteista.

Filosofia ja tieteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Filosofia ja tiede

Filosofian asema tieteenä ja suhde erityistieteisiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin filosofian itsensä tavoitteena on ollut hankkia yleispätevää, yleistä tietoa todellisuudesta. Tällöin 'filosofia' on käsitetty tavallaan 'tieteen' synonyymiksi. Vielä 1600-luvulle saakka kaikkea luontoon, ihmiseen tai yhteiskuntaan kohdistuvaa tutkimusta kutsuttiin filosofiaksi, ja vasta myöhemmin tietyt tutkimusalueet ovat erkaantuneet omiksi erityistieteikseen, esimerkiksi luonnontieteiksi, psykologiaksi ja sosiologiaksi.[6]

Filosofia ja sen suhde ”seitsemään vapaaseen taiteeseen”. Kuva Herrad Landsbergilaisen teoksen Hortus deliciarum käsikirjoituksesta vuodelta 1180.

Erityistieteet, kuten fysiikka, alkoivat erkaantua filosofiasta uuden ajan alussa tieteellisen vallankumouksen myötä, ja niille on kehittynyt kullekin oma tutkimuskohteensa ja tutkimusmenetelmänsä. Esimerkiksi psykologia erkaantui filosofiasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.[6] Filosofiaa on historiallisesti pidetty muiden tieteiden perustana siksi, että se tutkii yleisiä tiedon hankkimisen ja tieteen ehtoja. Tästä syystä filosofisin argumentein on arvosteltu eri tieteenalojen, myös luonnontieteiden, lähtökohtia ja väittämiä. Filosofian tehtäväksi on myös nähty kokonaiskuvan muodostaminen erillistieteiden tutkimustuloksista: filosofiaa on näin pidetty eräänlaisena yleistieteenä, jonka tehtävänä on pyrkiä yhdistämään erityistieteiden tutkimustulokset johdonmukaisiksi tieteellisiksi järjestelmiksi.[6]

Filosofinen tutkimus eroaa erityistieteistä siinä, että se suuntautuu usein todellisuuden yleiseen perustaan, kysymyksiin kuten ”Mitä tarkoitetaan arvoilla?”, ”Mihin yhteiskunnallinen vallanjako perustuu?” ja ”Miten voidaan saavuttaa varmaa tietoa?” Erityistieteet puolestaan tutkivat rajattuja tutkimuskohteita, esimerkiksi fysikaalisia ilmiöitä (fysiikka), historiallisia tapahtumia ja niiden vaikutuksia (historia), ihmiskehon toimintaa (lääketiede), ihmisyhteisöjen toimintaa (sosiologia) tai kirjoitetun tekstin kerrontatapoja (kirjallisuustiede).

Vastaavasti erityisalojen filosofiat, kuten fysiikan filosofia, historianfilosofia ja oikeusfilosofia, eivät pyri niinkään ratkaisemaan fysiikan, historiatieteen tai oikeustieteen ongelmia, kuin tutkimaan niitä käsitteitä, joiden varaan näiden oppialojen tutkimus rakentuu, sekä nostamaan esiin niitä perusteita ja ennakko-oletuksia, joihin oppialat perustuvat. Näin filosofia voidaan nähdä lopputuloksena siitä, että oppiala on tullut tietoiseksi itsestään. Rajanveto ensimmäisen kertaluokan ja toisen kertaluokan (ajattelua koskevan) ajattelun välillä ei ole kuitenkaan aina yksinkertaista. Filosofiset ongelmat muuttuvat usein oppialojen kehittyessä, ja vastaavasti filosofinen toiminta voi vaikuttaa tieteenalojen ottamaan suuntaan.[10]

Filosofian perusolettamuksien joukko on pienempi kuin erillistieteissä, joten se on alttiimpi muutokselle ja eri aikakausina ja eri filosofioissa esiintyy toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, mitä filosofia on ja mikä on sen suhde yhteiskuntaan, erityistieteisiin, uskontoon tai arvoihin. Filosofian identiteetin määrittelemisen tekee vaikeaksi juuri perusolettamuksien vähyys, sillä filosofit kiistelevät myös näistä perusolettamuksista, kuten siitä, mikä on filosofian tutkimusala ja tutkimusmenetelmät.

Filosofian asema tieteiden joukossa on myös asetettu kyseenalaiseksi siksi, ettei mikään filosofinen järjestelmä ole jäänyt pysyväksi eikä saavuttanut sellaista yleistä hyväksyntää kuin tutkimustulokset erityistieteissä. Näin filosofian ei voida katsoa edistyneen samalla tavalla kuin muiden tieteiden. Toisaalta erityistieteiden erkaantuminen on merkinnyt filosofian omimman alueen täsmentymistä. Erityistieteet kuvaavat todellisuutta kukin omalla tavallaan; filosofian tehtävänä on puolestaan selvittää yleisesti tiedon ja tieteen perusteita, todellisuuden perimmäistä luonnetta, olevaisen tarkoitusta sekä ihmisen asemaa maailmassa.[6]

Filosofia akateemisena oppiaineena ja tieteenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofia voidaan nähdä itse tieteenalana myös siinä mielessä, että se on järjestäytynyt yliopistoihin samoin kuin muutkin oppialat, filosofista tutkimusta tehdään samanlaisella rahoituksella kuin muutakin tutkimusta ja sitä opetetaan yliopistoissa pääaineena.

Akateemisista oppiaineista filosofia on ensimmäinen sekä Suomessa että muissa maissa. Turun Akatemiaa perustettaessa vuonna 1640 sen opettajakuntaan nimitettiin oikeustieteen, lääketieteen ja kolmen teologian professorin lisäksi kuusi filosofisen tiedekunnan professoria. Näiden edustamat alat olivat moraali ja historia (käytännöllinen filosofia), logiikka ja runous (teoreettinen filosofia), kreikka ja heprea, kaunopuheisuus, matematiikka sekä fysiikka.[13]

Ilkka Niiniluoto on sanonut, että filosofialla on Suomessa ja muuallakin kaikki tieteen ulkoiset tunnusmerkit: vakiintunut asema akateemisena oppiaineena, omat julkaisusarjat, tieteelliset seurat, kongressit ja kansainvälisen yhteistyön organisaatiot. Tässä suhteessa filosofit ovat tiedeyhteisö siinä kuin muutkin tutkijat. Filosofian omalaatuisuus paljastuu katsottaessa sen tutkimuskohteita ja -menetelmiä.[14]

Filosofia on myös ollut suomalaisen lukion pakollinen oppiaine 1800-luvulta 1970-luvulle ja jälleen vuodesta 1994. Oppiaine oli alkujaan yhteinen psykologian kanssa.[15]

Filosofian jaottelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofien kuvapatsaita Capitolium-museossa Roomassa.

Filosofian osa-alueet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoreettinen filosofia:

  • Tietoteoria tutkii, mitä tieto on, mitä voimme tietää ja miten saamme uutta tietoa.[16][17]
  • Tieteenfilosofia on tietoteorian osa-alue, joka tutkii tieteellisen tiedon luonnetta, yleisiä perusteita ja tieteellistä toimintaa.[18]
  • Metafysiikka tutkii olevan perimmäistä luonnetta. Se pyrkii näin fysiikan ja empiiristen havaintojen ulkopuolelle.[19] Metafysiikka tutkii todellisuutta yleisellä tasolla kokonaisuutena ja ihmistä sen osana.
  • Ontologia eli oppi olevasta tutkii todellisuutta (”sitä mikä on”) käsitteellisesti. Ontologia on metafysiikan osa ja voidaan jakaa substanssiontologiaan, formaaliontologiaan ja fundamentaaliontologiaan.
  • Logiikka tutkii loogisesti pätevän ajattelun lakeja. Se on itsenäinen tieteenala ja filosofian osa-alue, joka pyrkii muodostamaan yhtenäisen ja ristiriidattoman aksiomaattisen järjestelmän matematiikan ja muun ajattelun pohjaksi.
  • Kielifilosofia pyrkii filosofisella (käsitteellisellä) ajattelulla selvittämään kielen olemusta ja ilmiöitä.

Käytännöllinen filosofia:

Mitä tahansa inhimillisen toiminnan aluetta voidaan tarkastella filosofisesti. On olemassa esimerkiksi erityistieteiden filosofioita (fysiikan filosofia, biologian filosofia, matematiikan filosofia), kielifilosofia, mielenfilosofia, teonfilosofia, uskonnonfilosofia, historianfilosofia ja oikeusfilosofia.

Teoreettinen ja käytännöllinen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofia jaetaan usein teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan. Jako on peräisin jo Aristoteleelta. Nykykäsityksen mukaan teoreettisen filosofian tehtävänä on tutkia olemassaoloa ja inhimillistä tietoa koskevia kysymyksiä, ja käytännöllisen filosofian tehtävänä on tutkia inhimillistä toimintaa.[6][20]

Joissain yliopistoissa (kuten Helsingissä) filosofian opiskelu jaetaan edelleen teoreettiseen ja käytännölliseen filosofiaan.[21] Teoreettisen filosofian alaan luetaan ennen kaikkea logiikka, metafysiikka, tietoteoria ja tieteenfilosofia, käytännölliseen filosofiaan ennen kaikkea etiikka ja yhteiskuntafilosofia.[6] Jako on sinänsä mielivaltainen, sillä käytännöllinen filosofia ei ole yhtään sen käytännöllisempää kuin teoreettinenkaan. Menetelmät ovat pitkälti samat, joten ainoaksi rajaavaksi tekijäksi jää aihepiirit. Tämäkään raja ei ole tiukka, ja monia asioita voidaan tutkia yhtä lailla teoreettisen kuin käytännöllisen filosofian piirissä. Useimmissa yliopistoissa tällaista filosofian kahtiajakoa ei tehdä.

Filosofian historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rafael, Ateenan koulu, 1509–1510. Keskellä Platon ja Aristoteles, ympärillä eri aikojen tunnettuja filosofeja.
Pääartikkeli: Filosofian historia

Länsimainen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Antiikin filosofia

Länsimainen filosofia syntyi antiikin Kreikassa. Tiettävästi ensimmäisenä sanoja ”filosofia” ja ”filosofi” käytti Pythagoras.[22] Sokrates ja hänen oppilaansa vakiinnuttivat termien käytön niiden nykyisessä merkityksessä.[23] Sokrateen lisäksi merkittävimmät antiikin ajan filosofit ovat hänen oppilaansa Platon sekä tämän oppilas Aristoteles. Kuitenkin jo moni ennen Sokratesta elänyt henkilö vastasi tavalla tai toisella filosofin kuvausta. Näitä ajattelijoita kutsutaan esisokraatikoiksi.[24][25]

Filosofian historian sadan ensimmäisen vuoden aikana Ateena muodostui filosofian keskukseksi, ja sen moniin filosofikouluihin tuli oppilaita aina Roomasta saakka. Filosofian syntyyn vaikutti kreikkalaisten vaurastuminen kaupankäynnin ja valloitusten myötä, jolloin jäi aikaa miettiä asioita, joista ei välttämättä ollut välitöntä käytännön hyötyä. Tietoa hankittiin sen itseisarvon vuoksi. Etua oli myös demokraattisesta valtiomuodosta ja uskonnollisesta vapaamielisyydestä. Tällöin oli mahdollista miettiä vapaasti elämän peruskysymyksiä, ja tahtonsa läpi saamiseen tarvittiin perusteluja – enää ei riittänyt syntyperään, yhteiskunnalliseen asemaan tai fyysiseen voimaan vetoaminen.[26]

Antiikin kreikan kultakauden ja helleenisen ajan filosofisia suuntauksia olivat muun muassa Platonin akatemialaisuus, peripateettisuus, kyynisyys, stoalaisuus, epikurolaisuus ja skeptisyys (kuten pyrrhonismi). Siirryttäessä roomalaiselle kaudelle tärkeimmiksi muodostuivat stoalaisuus ja epikurolaisuus. Myöhäisantiikin aikana kehittyi uusplatonismi. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius oli myös stoalainen filosofi.[24][25][27]

Sapiens dominabitur astris – se joka on viisas, hallitsee tähtiäkin. Kuva George Witherin teoksesta A Collection of Emblemes Anciente and Moderne, 1635.

Keskiajan ja renessanssin filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajan filosofian aika läntisessä Euroopassa ja Lähi-idässä ulottuu suunnilleen Rooman valtakunnan kukistumisesta renessanssiaikaan. Keskiajan filosofiaa kuvaa antiikin filosofian uudelleenlöytäminen sekä tarve käsitellä teologisia ongelmia ja yhdistellä uskonnollisia opetuksia ja maallista viisautta.[28]

Keskiajan filosofia olikin pääasiassa uskonnollispainotteista. Keskiaikaisissa yliopistoissa merkittävin tieteenala oli teologia, ja filosofia käsitettiin teologian aputieteenä, "palvelijana". Yksi vallitsevista keskiaikaisista filosofisista suuntauksista tai menetelmistä oli skolastiikka, jossa kristillinen teologia ja antiikista peritty filosofia pyrittiin sovittamaan yhteen.[28] Myös kristillinen mystiikka yhdisteli teologista ja antiikin aikaista ajattelua.

Keskiajan tärkeimpiä filosofeja olivat muun muassa Augustinus, Anselm Canterburylainen, Tuomas Akvinolainen, Duns Scotus ja Vilhelm Occamilainen. Aluksi keskiaikaiset filosofit yrittivät liittää kristillisen teologian platonismiin (kuten Augustinus ja monet mystikot), mutta myöhemmin monet (kuten Tuomas Akvinolainen) päätyivät aristotelismiin.[28]

Vastaavasti islamilaisessa maailmassa oppineet pyrkivät yhdistämään islaminuskon opetuksia aristotelismiin. Tällaista islamilaista skolastiikkaa edustivat muun muassa Averroës ja Avicenna. Bertrand Russellin mukaan islamilaisen maailman filosofia ei sisältänyt omaperäistä ajattelua vaan oli enemmänkin antiikin filosofisten ajatusten kommentaaria. Se antoi kuitenkin 1200-luvulla latinaksi käännettynä virikkeitä Euroopassa virinneeseen tieteenharjoitukseen, joka nopeasti ylitti saamansa vaikutteet.[29] Juutalaisessa filosofiassa samanlaista ajattelua edusti muun muassa Maimonides.[28]

Renessanssifilosofian ajaksi luetaan noin vuodet 1350–1600. Renessanssi merkitsi suurta muutosta ihmisten ajattelutavoissa. Se kuvataan usein keskiaikaisen Euroopan paluuna klassisen kulttuurin lähteille. Filosofiassa sitä kuvaa humanismin taistelu skolastiikkaa ja aristotelismia vastaan sekä platonismin uusi nousu.[30]

Valistusaikainen kuva Encyclopédiesta. Filosofia ja järki repivät huntua totuuden yltä.

Varhainen uuden ajan filosofia (noin 1600–1800)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkelit: 1600- ja 1700-luvun filosofia

Uuden ajan filosofian katsotaan saaneen alkunsa skeptisismin uuden nousun ja nykyaikaisen luonnontieteen kehityksen myötä.[31] Kronologisesti aika kattaa 1600- ja 1700-luvun, ja sen katsotaan usein päättyneen Immanuel Kantin pyrkimyksiin yhdistää newtonilainen mekaniikka perinteiseen metafysiikkaan.[32]

Uudella ajalla filosofit käänsivät filosofian huomion ennen kaikkea tietoteoreettisiin kysymyksiin. Keskeinen ongelma oli, mihin luonnontieteellinen tutkimus ja tieto perustuivat. Francis Bacon ja René Descartes panivat alulle ajan merkittävimmät filosofiset suuntaukset, empirismin ja rationalismin. Empirismiä kehittivät etenkin brittiläiset John Locke, George Berkeley ja David Hume. 1700-luvulla empirismi siirtyi myös Ranskaan ja kehittyi siellä sensualismiksi ja materialismiksi. Euroopan mannermaalla rationalistiset ajattelijat puolestaan rakensivat 1600-luvun vaikutusvaltaisimmat metafyysiset järjestelmät. Descartesin mukaan nimetyn kartesiolaisuuden lisäksi ajan rationalistista ajattelua edustivat muun muassa Baruch Spinoza ja Gottfried Leibniz.[33][34] Thomas Hobbes oli merkittävä poliittisen filosofian kehittäjä.[35][36]

1700-luvulla syntyi Euroopassa valistuksen nimellä tunnettu älyllinen liike, joka korosti sivistystä, järjenmukaisuutta ja yksilönvapauksia. Tunnetuimpiin valistusajattelijoihin kuuluvat muun muassa Jean Jacques Rousseau ja Voltaire.[37]

Myöhempi uuden ajan filosofia (noin 1800–1900)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: 1800-luvun filosofia

Uuden käänteen filosofiassa sai aikaan Immanuel Kant, jonka mielestä oleva itsessään (Ding an sich) jää tietokyvyn ulkopuolelle, ja kaikki inhimillinen tieto voi koskea vain ilmiöitä eli olioita sellaisina, kuin ne meille näyttäytyvät. Kantin jälkeen niin sanottu saksalainen idealismi pyrki palaamaan rohkeisiin filosofisiin spekulaatioihin, joissa filosofi yrittää osoittaa ”hengen olemukseen” syventymällä, miten maailma on johtunut alkuhengestä. Tällaista filosofiaa edustivat erityisesti J. G. Fichte, F. W. J. Schelling ja G. W. F. Hegel.[38][39]

1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla monet filosofit keskittyivät ennen kaikkea tietoteoreettisiin ja tieteenfilosofisiin kysymyksiin. Yleiseksi mielipiteeksi muodostui se, että meidän on luovuttava metafyysisistä yrityksistä tutkia olevaisen ”olemusta” tai sen ”alkuperusteita”, ja sen sijaan rajoituttava vain tutkimaan ilmiöitä. Tällaista näkemystä edustivat muun muassa Auguste Comten kehittämä positivismi sekä uuskantilaisuus.[40]

Monet filosofit hylkäsivät idealismin, ja panivat alulle ajattelusuuntauksia, jotka ovat vaikuttaneet pitkälle nykyfilosofiaan saakka. Charles Peirce ja William James aloittivat pragmatismin, Edmund Husserl puolestaan fenomenologian. Gottlob Fregen ja Bertrand Russellin työt tarjosivat työkaluja varhaiselle analyyttiselle filosofialle. Søren Kierkegaard loi pohjaa eksistentialismille, samoin kuin moraalin ja ihmisyyden tulevaisuuden kysymyksiä pohtinut Friedrich Nietzsche.[40]

Englantilaista jyrkkää empirismiä edusti J. S. Mill. Myös naturalistiset suunnat, kuten materialismi (Ludwig Büchner ym.) ja naturalistinen kehitysfilosofia (Herbert Spencer ja Ernst Haeckel), saivat kannatusta, mikä johti myös pessimismiin (Arthur Schopenhauer ja Eduard von Hartmann). Yhteiskuntafilosofisesti Mill edusti utilitarismia. Karl Marx ja Friedrich Engels kehittivät puolestaan marxilaisen yhteiskuntafilosofian.[40]

Nykyfilosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luku merkitsi suurta mullistusta koko länsimaisessa filosofiassa, mikä on toisaalta johtanut konflikteihin ja koko filosofisen kentän voimakkaaseen jakautumiseen.[40] Monet perinteiset itsestäänselvyydet on hylätty, ja tilalle on tullut uusia tieteellisiä, loogisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Viimeisen sadan vuoden aikana filosofiasta on myös tullut yhä enenevässä määrin yliopistoissa harjoitettua tutkimusta, ja samalla se on kehittynyt yhä erikoistuneemmaksi ja erillisemmäksi luonnontieteistä.

1900-luvun ja sen jälkeisen filosofian koulukunnat voidaan jaotella seuraavasti:

Metafilosofiset näkemykset ovat kautta aikain jakaantuneet positivistisiin ja tulkitseviin koulukuntiin. Tämä jako toteutuu jossain määrin nykyfilosofiassakin, jossa ensin mainittua on edustanut loogisuutta korostava analyyttinen filosofia ja jälkimmäistä elämänfilosofisempi mannermainen filosofia, joka perustuu nykyään lähinnä hermeneutiikkaan ja fenomenologiaan. Aiempi tiukempi jakolinja analyyttisen ja mannermaisen filosofian välillä, joka on vaikuttanut ennen kaikkea akateemisessa filosofiassa, on kuitenkin nykyisin jonkin verran hälventynyt.[40]

1900-luvun merkittävimpiä filosofeja ovat olleet analyyttisen perinteen Ludwig Wittgenstein ja mannermaisen perinteen Martin Heidegger. Suomalaisista filosofeista merkittävimpiin kuuluvat muun muassa Eino Kaila, Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka. Suurelle yleisölle tunnetumpia ovat ehkä kirjailija, eksistentialistifilosofi Jean-Paul Sartre, ja suomalaisista Esa Saarinen ja Pekka Himanen.

Itämainen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Itämainen filosofia

Itämaisella filosofialla viitataan erityisesti erilaisiin Intiassa, Persiassa, Kiinassa, Japanissa ja jossain määrin myös Lähi-idässä syntyneisiin filosofisiin perinteisiin. Abrahamilaisten uskontojen leviämisen vuoksi ”itämainen filosofia” on osittain päällekkäistä länsimaisen filosofian kanssa.

Länsimaista filosofiaa muistuttavaa filosofista ajattelua on esiintynyt Intiassa ja Kiinassa jo vuosituhansia sitten lähes ilman mitään yhteyksiä eurooppalaisen filosofian historian kanssa. Varsinaisesti itämaiseksi filosofiaksi on tapana kutsua itsenäistä järjenkäyttöä korostavia ja mystisen ilmoituksen hylkääviä ajattelusuuntauksia. Länsimaiset itämaisen ajattelun kommentoijat eivät kuitenkaan ole aina tehneet selvää eroa itämaisten uskontojen ja varsinaisen itämaisen filosofian välille. Osasyynä tähän on se, että länsimaiden tapaan myös Aasiassa useat tärkeimmistä filosofisista ajattelijoista ovat yhdistäneet opetuksiinsa uskonnollista ainesta eivätkä ole nähneet filosofian ja uskonnon erottelemista olennaisena. Länsimaissa itämainen filosofia on vaikuttanut lähinnä elämänfilosofiaan.

Tunnetuimpiin itämaisiin filosofeihin kuuluvat Kapila, Yajnavalkya, Siddhartha Gautama, Aksapada Gautama, Nāgārjuna, Kungfutse, Laozi, Zhuangzi, Mengzi, Xunzi, Zhu Xi, Wang Yangming, Dharmakirti, Adi Shankara, Ramanuja, Narayana Guru, Vivekananda, Sri Aurobindo ja Sarvepalli Radhakrishnan.

Intialainen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Intialainen filosofia

Arjalais-vedalaisen kulttuurin pohjalta syntynyt hindulainen filosofia muodostaa keskeisen osan eteläisen Aasian kulttuuria. Se on dharmalaisista filosofioista varhaisin, ja se on vaikuttanut filosofiseen ajatteluun ja uskontoihin kautta koko Itä-Aasian. Kuuteen astika- eli oikeaoppiseen intialaisen tai hindulaisen filosofian koulukuntaan kuuluvat jooga, nyaya, purva mimamsa, samkhya, vaisheshika ja vedanta. Hindulaisen ajattelun moninaisuus on seurausta siihen oleellisena osana kuuluvasta liberaalista universalismista. Hindulaisen filosofian lisäksi myös buddhalainen ja jainalainen filosofia sekä carvaka ovat peräisin Intiasta.

Vaikka intialainen ajattelutapa eroaa eurooppalaisten ajatustottumuksista, niin intialaisessa filosofiassa on muodostunut pääasiassa samat suuret maailmanselityksen perushypoteesit kuin länsimaissakin. Intialaista filosofiaa voidaan myös itämaisista filosofioista parhaiten verrata länsimaiseen filosofiaan. Esimerkiksi muinainen hindulainen nyaya-koulukunta tutki logiikkaa nykyaikaista analyyttistä filosofiaa muistuttavalla tavalla. Vastaavasti carvaka-koulukunta oli avoimesti ateistinen ja empiristinen. Intialainen filosofia painotti kuitenkin kokonaisten koulukuntien ja muinaisten kirjoitusten opetuksia yksittäisten filosofien sijaan.

Persialainen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Persialainen filosofia

Persialaisen filosofian juuret ulottuvat muinaisiin indoiranilaisiin filosofisiin perinteisiin saakka. Niihin vaikuttivat erityisesti Zarathustran opetukset.

Makedonialaisten, arabien ja mongolien valloitusten seurauksena Persia sai laajoja kulttuurisia ja poliittisia vaikutteita, joiden ansiosta alueella kehittyi suuri joukko erilaisia suuntauksia zarathustralaisuudesta, manikealaisuudesta ja mazdalaisuudesta erilaisiin islamilaisen filosofian koulukuntiin saakka.

Kiinalainen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kiinalainen filosofia

Filosofialla on ollut suuri merkitys kiinalaiselle yhteiskunnalle ja koko Itä-Aasialle. Länsimaisen filosofian tavoin kiinalainen filosofia käsitti monenlaisia osa-alueita ja siihen kuuluu useita eri suuntauksia. Monia merkittäviä filosofisia koulukuntia syntyi erityisesti Kevättä ja syksyä ja Taistelevat läänitysvaltiot -kausilla. Tämän vuoksi aikakaudesta käytetään nimitystä Sata koulukuntaa. Tuona aikana alkunsa saaneista koulukunnista merkittävimmät ovat kungfutselaisuus, taolaisuus, mohismi ja legalismi. Myöhemmin Tang-dynastian aikana Intiasta levinneestä buddhalaisuudesta tuli myös merkittävä filosofinen ja uskonnollinen oppi Kiinassa.

Muita filosofisia perinteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muihin filosofisiin perinteisiin kuuluvat esimerkiksi afrikkalainen ja asteekkien filosofia.

Filosofia ja muut käytännöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofia ja uskonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofia pyrkii usein vastaamaan elämää ja kuolemaa, elämän tarkoitusta ja arvoa, sekä tekoja ja niiden seurauksia koskeviin kysymyksiin. Näin se tulee usein lähelle uskontojen aluetta. Tällöin filosofia eroaa uskonnoista siinä, että se vaatii jokaiselta väitteeltä rationaalisia perusteluja, ja on valmis asettamaan jokaisen väitteen tutkimuksen ja arvostelun kohteeksi.[6]

Filosofia ja taide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet ajattelijat, esimerkiksi Friedrich Nietzsche ja Arthur Schopenhauer, ovat nähneet filosofian ja taiteen välillä läheisen sukulaisuuden. Monet filosofit ovat jo esitystavassaan tavoitelleet taiteellista kauneutta. Filosofiaa on kirjoitettu kaikilla runouden muodoilla: oppirunona, dialogina, monologina, romaanina, satuna, aforismina, esseenä jne.[41]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hetemäki, Ilari (toim.): Filosofian sanakirja. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23766-3.
  • Korkman, Petter & Mikko Yrjönsuuri (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-708-0.
  • Russell, Bertrand: Länsimaisen filosofian historia, 1. osa. Suomentanut J. A. Hollo. Wsoy, 1967 (alkuteos1946).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Liddell, Henry George & Scott, Robert: φιλία A Greek-English Lexicon. 1940. Oxford: Clarendon Press / Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
  2. Liddell, Henry George & Scott, Robert: σοφία A Greek-English Lexicon. 1940. Oxford: Clarendon Press / Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
  3. Liddell, Henry George & Scott, Robert: φιλοσοφία A Greek-English Lexicon. 1940. Oxford: Clarendon Press / Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
  4. Blackburn, Simon: ”Philosophy”, The Oxford Dictionary of Philosophy. Oxford: Oxford University Press, 1994. (englanniksi)
  5. Haaparanta, Leila & Niiniluoto, Ilkka: Johdatus tieteelliseen ajatteluun. Helsinki: Helsingin yliopiston filosofian laitos, 1988. ISBN 951-45-4077-8. Mitä filosofia on? – Eräitä näkemyksiä. Helsingin yliopiston filosofian laitos..
  6. a b c d e f g h i j Hetemäki 1999, s. 59–60.
  7. Hetemäki 1999, s. 59.
  8. What philosophy is? Philosophical Society. Viitattu 25.6.2007. (englanniksi)
  9. Määttänen, Pentti: Filosofia: Johdatus peruskysymyksiin, s. 11. 3. painos. Helsinki: Gaudeamus, 2003. ISBN 951-662-708-0.
  10. a b Blackburn, Simon: "Philosophy". Teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition, s. 275–276. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1. (englanniksi)
  11. Marx, Karl: Teesejä Feuerbachista, teesi 11 marxists.org. Viitattu 25.6.2007.
  12. Biletzki, Anat & Matar, Anat: Ludwig Wittgenstein The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 25.6.2007. (englanniksi)
  13. Humanistinen tiedekunta – Historia Helsingin yliopisto. Viitattu 25.6.2007.
  14. Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Helsingissä: Otava, 1984. ISBN 951-1-08016-4.
  15. Elo, Pekka & Savolainen, Juha: Filosofian ja elämänkatsomustiedon profiileissa on eroa Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat Feto ry. Arkistoitu 22.2.2008. Viitattu 10.2.2011.
  16. Hetemäki 1999, s. 205.
  17. Klein, Peter D.: ”Epistemology”. Teoksessa Craig, Edward (toim.): The Routledge Encyclopedia of Philosophy. London: Routledge, 1998. ISBN 0-415-07310-3.
  18. Hetemäki 1999, s. 204.
  19. Juti, Riku: Johdatus metafysiikkaan, s. 13. Helsinki: Gaudeamus, 2001. ISBN 951-662-821-4.
  20. Häyry, Matti: Ihannevaltio. Historiallinen johdatus yhteiskuntafilosofiaan, s. 14–15. WSOY: Helsinki, 2000. ISBN 951-0-25224-7.
  21. Filosofia-oppiaine Helsingin yliopisto. Viitattu 10.2.2011.
  22. Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. I.8. Suomennos ja selitykset Marke Ahonen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Summa, 2003. ISBN 952-5418-07-3.
  23. Ebert, Theodor: ”Why Is Evenus Called a Philosopher at Phaedo 61c?”, The Classical Quarterly, New Series, s. 423–434. Vol. 51, No. 2. Oxford University Press, 2001. (englanniksi)
  24. a b Thesleff, Holger: "Platon ja platonismi". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 31–56.
  25. a b Knuuttila, Simo: "Aristoteles". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 57–76.
  26. Ross, Kelley L.: The Origin of Philosophy: Why the Greeks? friesian.com. Viitattu 25.6.2007. (englanniksi)
  27. Sihvola, Juha: "Hellenistinen filosofia: epikurolaisuus, stoalaisuus ja skeptisismi". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 77–110.
  28. a b c d Työrinoja, Reijo: "Platonismi, aristotelismi ja teologia keskiajalla". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 117–139.
  29. Russell, 1967, s.503-504
  30. Mikkeli, Heikki: "Renessanssifilosofia". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 161–180.
  31. Rutherford, D. (toim.): The Cambridge Companion to Early Modern Philosophy. Cambridge: Cambridge University Press, 2006. (englanniksi)
  32. Nadler, S. (toim.): A Companion to Early Modern Philosophy. Blackwell, 2002. (englanniksi)
  33. Reuter, Martina: "Rationalismi ja materia". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 187–212.
  34. Juti, Riku: "Empirismi ja tieto". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 213–237.
  35. Korkman, Petter: "Moderni moraali ja ihminen". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 238–264.
  36. Saastamoinen, Kari: "Yhteiskuntasopimusteoriat". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 265–288.
  37. Kaitaro, Timo: "Ranskalainen valistus ja järjen kritiikki". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 289–306.
  38. Kannisto, Heikki: "Kant ja järjen itsekritiikki". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 313–335.
  39. Sivenius, Heikki: "Saksalaisesta idealistisesta filosofiasta". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 336–382.
  40. a b c d e Korkman, Petter & Yrjönsuuri, Mikko: "Epilogi: filosofian päämäärä ja loppu". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1998, s. 403–428.
  41. Salomaa, J. E.: Filosofisia tutkielmia, s. 15–16. Sivistys ja tiede 66. Porvoo: WSOY, 1929.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineisto
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:

Korkeakoulutason johdantoteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blackburn, Simon: Think: A compelling introduction to philosophy. Oxford: Oxford University Press, 1999. ISBN 0-19-210024-6. (englanniksi)
  • Haaparanta, Leila & Ilkka Niiniluoto: Johdatus tieteelliseen ajatteluun. Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuja 3/1986. 6., korjattu painos. Helsinki: Helsingin yliopisto, 1991. ISBN 951-45-4077-8.
  • Korkman, Petter & Mikko Yrjönsuuri (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-708-0.
  • Määttänen, Pentti: Filosofia: Johdatus peruskysymyksiin. Helsinki: Gaudeamus, 1995 (3. painos 2003). ISBN 951-662-708-0.
  • Niiniluoto, Ilkka: Johdatus tieteenfilosofiaan: Käsitteen- ja teorianmuodostus. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05435-X.
  • Niiniluoto, Ilkka & Esa Saarinen: Nykyajan filosofia. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-26207-2.
  • Nordin, Svante: Filosofian historia. Jyväskylä: Pohjoinen, 1999. ISBN 951-749-292-8.
  • Nuttall, Jon: An introduction to philosophy. Cambridge, UK: Polity Malden, Massachusetts: Blackwell Publishers, 2002. ISBN 0745616623. (englanniksi)
  • Saarinen, Esa: Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Helsinki: WSOY, 1985. ISBN 951-0-22838-9.
  • Sober, Elliott: Core questions in philosophy: A text with readings. 3rd edition (1st edition 1991). Upper Saddle River, New Jersey: Prentice Hall, 2001. ISBN 0-13-083537-4. (englanniksi)
  • Warburton, Nigel: Philosophy: The basics. London: Routledge, 1992. ISBN 0-415-05385-4. (englanniksi)

Filosofian sanakirjoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Audi, Robert (päätoim.): The Cambridge dictionary of philosophy. Cambridge, U.K.: Cambridge University Press, 1999. ISBN 0-521-63136-X. (englanniksi)
  • Blackburn, Simon: The Oxford dictionary of philosophy. Oxford: Oxford University Press, 1994. ISBN 0-19-211694-0. (englanniksi)
  • Bunnin, Nicholas & Tsui-James, E. P. (toim.): The Blackwell companion to philosophy. Oxford: Blackwell, 2003. ISBN 0-631-21907-2. (englanniksi)
  • Craig, Edward (toim.): Routledge encyclopedia of philosophy 1–10. London: Routledge, 1998, 2002. ISBN 0-415-16917-8. (englanniksi)
  • Craig, Edward (toim.): The shorter Routledge encyclopedia of philosophy. London, New York: Routledge, 2005. ISBN 0-415-32495-5. (englanniksi)
  • Filosofian sanakirja. Asiantuntija: Eero Ojanen. Laadittu WSOY:n tietosanakirjojen pohjalta. Taskufacta. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23766-3.
  • Honderich, Ted (toim.): The Oxford companion to philosophy. New York & Oxford: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1. (englanniksi)
  • Mautner, Thomas: A dictionary of philosophy. Oxford: Blackwell Reference, 1996. ISBN 0-631-18459-7. (englanniksi)
  • Määttänen, Pentti: Filosofia: Johdatus peruskysymyksiin. S. 263–274: Sanasto. Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-708-0.
  • Saarinen, Esa: Filosofia!. S. 155–204: Sanakirja. Porvoo Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29308-3.
  • Salonen, Toivo: Filosofian sanat ja konseptit. 3. uudistettu painos. Rovaniemi: Lapin yliopisto, 2003. ISBN 951-634-902-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Verkkojulkaisuja:

Aikakausjulkaisuja:

Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Philosophy