Martin Heidegger

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Martin Heidegger
Länsimainen filosofia
1900-luku
Heidegger 4 (1960) cropped.jpg
Syntynyt 26. syyskuuta 1889 Meßkirch, Baden-Württemberg, Saksa
Kuollut 26. toukokuuta 1976 (86 vuotta) Freiburg im Breisgau, Baden-Württemberg, Saksa
Koulukunta fenomenologia, hermeneutiikka, eksistentialismi
Vaikutusalueet filosofia, taiteen tutkimus, psykologia, kulttuurintutkimus
Tunnetut työt Oleminen ja aika -teos, fundamentaaliontologian Daseinin ja Gestellin käsitteet, heideggeriläinen hermeneutiikka ja eksistentialistinen fenomenologia

Martin Heidegger (26. syyskuuta 1889 Meßkirch26. toukokuuta 1976 Freiburg im Breisgau) oli saksalainen filosofi, joka tunnetaan eksistentialistisesta ja fenomenologisesta ajattelustaan, joka koski ”olemiskysymystä”. Heideggerin vaikutus on ulottunut filosofiaan, dekonstruktioon, kirjallisuusteoriaan, teologiaan ja arkkitehtuurin teoriaan.

Heidegger on ollut kiistelty hahmo johtuen hänen jäsenyydestään kansallissosialistisessa puolueessa ja Hitleriä tukevista lausunnoistaan, joista hän ei ilmaissut katumusta.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heidegger syntyi Meßkirchin pikkukaupungissa Badenissa vaatimattomiin alemman keskiluokan oloihin, vanhimpana kolmesta lapsesta. Hänen lapsuuden maailmansa oli vahvasti katolinen; isä Friedrich Heidegger toimi käsityöläisammattinsa ohella paikallisen kirkon suntiona. Katolisen kirkon tuella lahjakas poika pääsi oppikouluun ja lukioon läheiseen Konstanziin ja myöhemmin Freiburgiin. Suoritettuaan ylioppilastutkinnon vuonna 1909 Heidegger vietti lyhyen aikaa jesuiittaseminaarissa ja ryhtyi opiskelemaan papiksi Freiburgin yliopistossa. Teologian opinnot vaihtuivat kuitenkin pian filosofiaan ja luonnontieteisiin. Keskiajan skolastiikan ja mystiikan ohella Heidegger perehtyi erityisesti Edmund Husserlin fenomenologiaan, antiikin filosofiaan ja uudempaan logiikkaan ja kulttuurifilosofiaan (Wilhelm Dilthey). Vuonna 1913 Heidegger suoritti tohtorin tutkinnon loogista psykologismia käsittelevällä työllä; vuonna 1916 hän sai dosentin arvon Johannes Duns Scotuksen kategoria- ja merkitysoppia käsittelevällä habilitaatiotyöllä, jonka ohjasi uuskantilainen Heinrich Rickert. Vuonna 1917 Heidegger avioitui taloustieteen ylioppilaan Elfride Petrin kanssa. Avioliitosta syntyi kaksi poikaa, Jörg (s. 1919) ja Hermann (s. 1920), ja se kesti Heideggerin kuolemaan saakka.

Heideggerin lapsuudenkoti Messkirchissä.

Palveltuaan ensimmäisessä maailmansodassa Heidegger aloitti akateemisen työn Freiburgissa Husserlin assistenttina ja yksityisdosenttina. Vaikka Heidegger ei vuosina 1916–1926 julkaissut mitään, hänen fenomenologiaa, hermeneutiikkaa, Platonia, Aristotelesta, Paavalia, Augustinusta, Descartesia, Leibnizia, Kantia ja saksalaista idealismia käsitelleet luentonsa herättivät nopeasti suurta huomiota Saksassa. Hänen oppilaisiinsa kuuluivat 1920-luvulla Hans-Georg Gadamer, Leo Strauss, Hans Jonas, Karl Löwith ja Herbert Marcuse. Vuonna 1923 Heidegger sai professuurin Marburgin yliopistosta, jossa hän tutustui muun muassa protestanttiseen teologi Rudolf Bultmanniin. Vuonna 1925 Heideggerilla oli rakkaussuhde Hannah Arendtin kanssa. Tämä oli 18-vuotias opiskelija, joka edusti valtaväestöön sulautunutta juutalaista porvaristoa. Paljon myöhemmin Arendt kutsui Heideggeria 1920-luvun saksalaisen filosofian ”salaiseksi kuninkaaksi”[1].

Heidegger suunnitteli pitkään julkaisevansa ”fenomenologisille Aristoteles-tulkinnoille” omistetun laajan tutkielman, mutta tämä hanke muuttui teokseksi Sein und Zeit (Oleminen ja aika, 1927), josta muodostui nopeasti filosofinen sensaatio. Teoksen ilmestyminen varmisti hänen nimityksensä Freiburgin filosofian professoriksi Husserlin jäädessä eläkkeelle vuonna 1928. Hänelle tarjottiin toistuvasti myös arvostettua professuuria Berliinin yliopistosta, mutta suurkaupunkielämää vierastava Heidegger kieltäytyi. Vuonna 1929 ilmestynyttä Kant-tulkintaa Kant und das Problem der Metaphysik seurasi huomiota herättänyt julkinen väittely Ernst Cassirerin kanssa Davosissa. Tämän jälkeen Heidegger ei enää eläessään julkaissut laajaa yhtenäistä tutkielmaa, vaan hänen myöhempi tuotantonsa muodostuu etupäässä luentojen ja esitelmien pohjalta syntyneistä lyhyemmistä kirjoituksista ja julkaisematta jääneistä muistiinpanoista.

Freiburgin yliopiston julkisivu.

Pian Adolf Hitlerin valtaannousun jälkeen Heidegger valittiin Freiburgin yliopiston rehtoriksi, ja toukokuussa 1933 hän liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen. Heidegger ei ollut aiemmin osallistunut politiikkaan, mutta hän vierasti syvästi Weimarin tasavallan edustamaa nykyaikaista kansanvaltaista massayhteiskuntaa. Virkaanastujaispuheessaan hän esitti epäsuorasti kansallissosialistisen ”vallankumouksen” loistavana mahdollisuutena Saksan henkiseen uudistumiseen ja uudenlaisen tieteen syntyyn.

Heidegger sai kuitenkin nopeasti pettyä natsien rotuteoreetikkoja suosivaan ”tiedepolitiikkaan” ja irtisanoutui rehtorin tehtävistä jo alkuvuodesta 1934. Rehtorin virassa toimiessaan Heidegger otti toistuvasti julkisesti kantaa Hitlerin politiikan puolesta ja ajoi läpi natsien korkeakoulu-uudistusta, johon kuului yliopistodemokratian ja akateemisen vapauden kaventaminen; natsien rotuopin ja antisemitismin hän kuitenkin sivuutti täysin, ja vetosi jopa varovaisesti eräiden juutalaisten kollegojen irtisanomista vastaan. On väitetty, että varovaisuussyistä Heidegger kuitenkin lopetti yhteydenpidon ystäväänsä Karl Jaspersiin, jolla oli juutalainen vaimo, eikä tehnyt elettäkään tukeakseen juutalaissyntyistä Husserlia, joka oli syrjäytetty akateemisesta maailmasta, vaan jäi jopa pois tämän hautajaisista vuonna 1938 ja suostui kustantajan ehdotuksesta poistamaan omistuskirjoituksen Husserlille Olemisen ja ajan viidennestä painoksesta 1942.

Der Spiegel -lehden haastattelussa Heidegger kommentoi näitä väitteitä myöhemmin. Siinä hän kiistää suhteensa loppumisen Jaspersin kanssa ja esittää todisteena kirjeitä vuosilta 1934-38. Lisäksi hän huomauttaa, että hän puolusti Husserlin asemaa ja hyväksyi omistuskirjoituksen poistamisen Olemisesta ja ajasta vuonna 1942 vain sillä ehdolla, että kiitos esitetään kirjassa muualla (sivulla 28).[2]

Martin Heideggerin hauta Meßkirchissä.

Rehtorinvirasta luovuttuaan Heidegger ei enää osallistunut poliittiseen toimintaan, vaan keskittyi luennoimaan Friedrich Nietzschen ja esisokraatikkojen ajattelusta ja Friedrich Hölderlinin runoudesta sekä kirjoittamaan katkelmallisia tutkielmia, jotka julkaistiin vasta Heideggerin kuoltua – näistä merkittävin oli toiseksi pääteokseksikin kutsuttu Beiträge zur Philosophie (Vom Ereignis) (1936–38, julkaistu 1989). Natsihallinto suhtautui häneen epäluuloisesti, ja hänen luentojaan ilmeisesti tarkkailtiin. Heideggerin vähäisestä arvostuksesta kertoo sekin, että hänet määrättiin toisen maailmansodan lopulla rintamapalvelukseen Volkssturm-kansanmiliisissä, vaikka useimmat akateemisen eliitin edustajat vapautettiin. Sodan päätyttyä 1945 ranskalaiset miehitysviranomaiset asettivat Heideggerin opetuskieltoon, osittain Jaspersilta saadun lausunnon nojalla, ja puhdistuskäsittelyissä hänet luokiteltiin natsismin myötäilijäksi (Mitläufer). Vaikea tilanne vei Heideggerin hermoromahduksen partaalle ja hän joutui viettämään jonkin aikaa parantolassa. Sodan jälkeen hän etupäässä vaikeni natsismista ja sen rikoksista sekä omasta poliittisesta sitoutumisestaan, puhuen joskus häpeillen poliittisesta ”harharetkestään” (Irrtum); tästäkin syystä hänen suhteestaan natsismiin on käyty kiivasta keskustelua, erityisesti Victor Faríasin aihetta koskevan kirjan ilmestyttyä 1987.

Opetuskielto raukesi jo 1949, ja vuonna 1951 Heidegger sai emeritusprofessorin arvon. Vaikka natsimenneisyys jäi tahraamaan hänen julkisuuskuvaansa Saksassa, hänen kansainvälinen maineensa kasvoi nopeasti erityisesti Ranskassa, Japanissa, Latinalaisessa Amerikassa ja Yhdysvalloissa. Hän jatkoi kirjoittamista ja seminaarien ja luentojen pitämistä aina kuolemaansa saakka. Hän vieraili myös toistuvasti Ranskassa, jossa hän piti useita kutsuseminaareja ystävänsä, runoilija René Charin kodissa; Sveitsissä hän taas järjesti yhdessä psykiatri Medard Bossin kanssa niin kutsuttuja Zollikon-seminaareja psykoanalyytikko-opiskelijoille. Lisäksi hän teki vaimonsa kanssa useita matkoja Kreikkaan. Heidegger vietti paljon aikaa julkisen ja akateemisen elämän ulkopuolella Schwarzwaldissa sijainneessa mökissään, jossa hän kirjoitti suuren osan tuotannostaan. Hänen vuodesta 1975 alkaen ilmestyneiden koottujen teostensa kokoelma (Gesamtausgabe) käsittää yli sata nidettä.

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoren Heideggerin tärkeimmät filosofiset taustavaikuttajat olivat Aristoteles, Wilhelm Dilthey ja Edmund Husserl; teologisia innoittajia olivat Paavali, Martti Luther ja Søren Kierkegaard. Aristoteleen ontologiasta ja sen olevaa olevana koskevasta peruskysymyksestä hän kiinnostui jo lukiolaisena tutustuessaan Franz Brentanon väitöskirjaan Von der mannigfachen Bedeutung des Seienden nach Aristoteles (1862). Filosofian opintojensa alkuvaiheessa hän syventyi erityisesti Husserlin fenomenologian läpimurtoteokseen Logische Untersuchungen (osat I ja II, 1900–1901), jonka hän näki syvällisenä murroksena suhteessa 1800-luvun lopun naturalismiin ja uuskantilaisuuteen sekä uutena avauksena klassiseen aristoteeliseen ensimmäisen filosofian eli metafysiikan hankkeeseen. Heidegger katsoi, ettei fenomenologiassa pohjimmiltaan ollut kyse uudesta filosofisesta koulukunnasta vaan filosofian klassista perinnettä antiikin Kreikasta saksalaiseen idealismiin saakka motivoineen perusvireen elvyttämisestä. Jo varhain Heidegger kuitenkin myös katsoi Lutherin skolastiikkaa kohtaan esittämän arvostelun ja Diltheyn elämän hermeneutiikan osoittaneen, ettei Aristoteleesta Husserliin ulottuva länsimaisen metafysiikan perinne ole kyennyt riittävällä tavalla kohtaamaan elämän ilmiötä ja sen tosiasiallista, ajallis-historiallista ja äärellistä luonnetta, vaan elämän olemisen tapa on alistettu muille metafyysisille ihanteille – erityisesti pysyvän läsnä olevuuden ihanteelle, jota edustavat Platonin ideat, Aristoteleen metafyysinen Jumala mutta myös Hegelin absoluuttinen tieto. Heideggerin puhuikin 1920-luvun alussa filosofisesta hankkeestaan elämän ”faktisuuden hermeneutiikkana”, joka etsi uudenlaisia käsitteitä ja ajattelun rakenteita elämän ilmiön tulkitsemiseksi radikaalissa ajallisuudessa.

Heideggerin hermeneuttinen hanke syveni kuitenkin nopeasti koskemaan ontologian perusteita ylipäätään; hän katsoi, että filosofiassa unohtuneen elämän ajallisuuden tarkastelu tarjosi mahdollisuuden asettaa uudelleen jo antiikissa lukkoonlyöty kysymys olemisen mielestä (Sinn des Seins), siis todellisuuden mielekkäästä jäsentymisestä todelliseksi. Oleminen oli Kreikasta saakka pohjimmiltaan ymmärretty pysyvänä läsnäolona ja siten määrätyn ajan ulottuvuuden, nykyisyyden, pohjalta. Sikäli kuin elämän ja eletyn todellisuuden välillä vallitsee välttämättä rakenteellinen yhteys, mahdollistaa elämän ajallisuuden tarkastelu olemisen itsensä ajallisen jäsentymisen uudenlaisen tarkastelun - näin elämän hermeneutiikasta syntyy fundamentaaliontologia, tutkimus, jonka kohteena on perinteisen ontologian ajattelematta jäänyt ajallinen perusta. Tämän siirtymän pohjalta syntyi Heideggerin varhainen pääteos Oleminen ja aika (1927), joka korvasi Heideggerin aiemmin suunnitteleman Aristoteles-kommentaarin: teos pyrkii avaamaan kysymyksen olemisen mielestä analysoimalla ihmisen olemassaolon, elämän tai ”täällä-olon” (Dasein) ajallisia rakenteita. Kiireessä viimeistelty teos jäi kuitenkin kesken; Olemisesta ja ajasta ilmestyi vain ensimmäinen puolisko, joka käsittää Daseinin eksistentiaalisen analytiikan. Ilmestymättä jäivät systemaattisen osan varsinainen huipentuma, jossa kysymys olemisen mielestä oli määrä vastata ajallisuuden pohjalta, sekä suunniteltu laaja historiallinen osa.

Olemisen ja ajan analyysi kuvaa elämän mielekkyysrakenteen, josta käytetään kokonaisnimeä huoli (Sorge), kolmitahoista ajallista rakennetta: mielekkäänä eletty nykyisyys (Gegenwart) mahdollistuu vain siten, että elämällä on lähtökohtaisesti historiallisena suhde omaan menneisyyteensä tai ”olleisuuteensa” (Gewesenheit) ja sitä määrittää olennaisesti sen avoimista mahdollisuuksista muodostuva tulevaisuus (Zukunft).

Heideggerin tavoitteena oli löytää eurooppalaiselle filosofian harjoittamiselle uusi alku. Sen olisi pitänyt olla hänen arvostelemaansa kartesiolaista metafysiikkaa paremmin perusteltu mutta myös ”alkuperäisempi” kuin antiikin kreikkalaisen filosofian tarjoama lähtökohta, jonka Heidegger katsoi kehittyneen äärimmäiseen huipentumaansa ja päätepisteeseensä G.W.F. Hegelin ja Friedrich Nietzschen ajattelussa. Kysymys olemisesta, olemisen mielestä, joka filosofian historiassa oli unohtunut, olisi Heideggerin mukaan voinut tarjota tien tähän uuteen alkuun. Heideggerin muotoileman ajattelun tarkoituksena ei siis ollut kysyä minkään olevan ominaisuuksia. Niin tekisi aristoteelinen, luokitteleva tiede. Heideggerin mielestä oli tarpeellista pohtia, mitä oleminen ylipäätään on ja mitä merkitsee se, että jotakin on.

Myöhemmin Heidegger keskittyi esimerkiksi taiteen filosofiaan ja teknologisen todellisuuskäsityksen arvosteluun. Hänen mukaansa maailman teknisen käytön ja hyödyntämisen kohteena näkevä ”laskeva ajattelu” on vain yksi ajattelemisen tapa, joka typistää vaarallisella tavalla käsityksen luonnosta ja ihmisestä. Myöhäisteoksissaan Heidegger halusi raivata tietä toisenlaiselle, ”silleen jättävälle” (Gelassenheit) ajattelulle. Tämän käsitteen hän oli lainannut Mestari Eckhartilta ja muilta saksalaisilta mystikoilta, joiden ajattelussa sanapari merkitsi passiivisen jättäytyvää suhdetta Jumalaan.[3]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martin Heidegger kirjoitti pitkän uransa aikana paljon, ja toisen maailmansodan jälkeisinä vuosinaan hän vaikutti laajasti tekniikan filosofiaan, kielifilosofiaan ja taidefilosofiaan. Heidegger katsoi, että löytääksemme filosofialle uuden ja ihmisen eksistentiaalista rakennetta paremmin vastaavan alun, filosofian ja tieteen luonteen olisi muututtava. Termien ”filosofia” ja ”tiede” asemasta Heidegger puhuukin omasta hankkeestaan mieluummin yksinkertaisesti ”ajatteluna” (Denken). Hänen erottelunsa ”laskevan ajattelun” ja ihmisen olemassaoloa paremmin vastaavan eli ilmiöt ”silleen jättävän” ajattelun välillä on vaikuttanut laajasti mannermaiseen filosofiaan.

Heideggerin lähestymistavoissa ja kielenkäytössä 1930-luvulla tapahtunutta muutosta kutsutaan toisinaan hieman harhaanohtavasti ”käänteeksi” (Kehre) – Heidegger itse totesi ymmärtävänsä ”käänteen” laajempana ajattelun murroksena, jonka toteuttamiseen hänen työnsä tähtäsi alusta saakka.

1920-luvun alussa Heideggerin oppilaisiin kuului juutalaissyntyinen Hannah Arendt, josta Yhdysvaltoihin muutettuaan tuli merkittävä itsenäinen filosofi. Huolimatta natsismin aiheuttamasta pitkästä välirikosta erityisesti Heideggerin tulkinnat antiikin filosofiasta vaikuttivat ratkaisevasti Arendtin omaan työhön, jossa hän tosin arvostelee Heideggerin ajattelua. Ranskan vastarintaliike sai jo toisen maailmansodan aikana vaikutteita Heideggerilta. Heideggerin työn tärkeimpiä jatkajia ranskalaisessa filosofiassa oli Jean-Paul Sartre, jonka edustamasta eksistentialismista Heidegger tosin irtisanoutui Jean Beaufret'lle osoittamassaan ”Kirjeessä ’humanismista’” (Brief über den ”Humanismus”, 1946). Heideggerilta ovat ammentaneet vaikutteita niin postmodernistit kuin jälkistrukturalistitkin. Emmanuel Levinas, Jacques Derrida ja monet muut fenomenologista filosofiaa hyödyntäneet ajattelijat ovat velkaa Heideggerille, vaikka heidän suhteensa Heideggeriin onkin ollut myös arvosteleva. Wienin piiri ja sen työhön pohjautuva angloamerikkalainen analyyttinen filosofia suhtautui Heideggeriin jyrkän torjuvasti, mutta varsinkin viime vuosikymmeninä Heideggerin vaikutus Yhdysvalloissa on ollut huomattava, vaikka Heidegger itse katsoi ajattelemisen kotiutuneen parhaiten omaan kotikieleensä, saksan kieleen.

Suomessa tunnetuimpia heideggerilaisia ovat olleet Yrjö Reenpää, joka kirjoitti Heidegger-vaikutteisia tutkimuksia jo 1950-luvulla, sekä Lauri Rauhala, Lauri Routila ja Juha Varto. Matti Juntunen kirjoitti Heideggerista uraauurtavan pienoistutkimuksen vuonna 1967. Myöhempinä vuosikymmeninä Heideggerin ajattelu on ollut läsnä usean suomalaisfilosofin, kuten Jukka Hankamäen, Aki-Mauri Huhtisen, Leena Kakkorin ja Reijo Kupiaisen tutkimuksissa. Arto Haapala on toimittanut Heideggeria käsittelevän artikkelikokoelman, jossa on julkaistu kansainvälisten Heidegger-tutkijoiden kirjoituksia, ja Helsingissä vuonna 2004 järjestetyn Heidegger Suomessa -tutkijakollokvion pohjalta ilmestyi ensimmäinen kokoelma kotimaisten tutkijoiden Heidegger-aiheisia kirjoituksia (Heidegger – Ajattelun aiheita, 2006).

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Die Kategorien- und Bedeutungslehre des Duns Scotus (habilitaatiotyö 1916).
  • Phänomenologische Interpretationen zu Aristoteles (Anzeige der hermeneutischen Situation) (kirjoitus 1922, julkaistu 1989).
  • Sein und Zeit (tutkielma 1927, suom. Oleminen ja aika).
  • Die Grundprobleme der Phänomenologie (luentoja 1927, julkaistu 1975).
  • Kant und das Problem der Metaphysik (tutkielma 1929).
  • Was ist Metaphysik? (virkaanastujaisluento 1929).
  • Vom Wesen des Grundes (kirjoitus 1929).
  • Die Grundbegriffe der Metaphysik: Welt – Endlichkeit – Einsamkeit (luentoja 1929–1930, julkaistu 1983).
  • Vom Wesen der Wahrheit (esitelmä 1930, julkaistu 1943).
  • Die Selbstbehauptung der deutschen Universität (virkaanastujaispuhe 1933, suom. Saksalainen yliopisto puoltaa itseään).
  • Einführung in die Metaphysik (luentoja 1935, julkaistu 1953).
  • Der Ursprung des Kunstwerkes (esitelmiä 1935–1936, julkaistu 1950, suom. Taideteoksen alkuperä).
  • Beiträge zur Philosophie (Vom Ereignis) (tutkielma 1936–1938, julkaistu 1989).
  • Nietzsche I–II (luentoja 1936–1946, julkaistu 1961).
  • Die Zeit des Weltbildes (esitelmä 1938, suom. Maailmankuvan aika).
  • Besinnung (tutkielma 1938–1939, julkaistu 1997).
  • Platons Lehre von der Wahrheit (kirjoitus 1940, julkaistu 1942).
  • Hölderlins Hymne ”Der Ister” (luentoja 1942, julkaistu 1984).
  • Erläuterungen zu Hölderlins Dichtung (kokoelma 1944).
  • Brief über den ”Humanismus” (kirje 1946, suom. Kirje ”humanismista”).
  • Das Ding (esitelmä 1950, suom. Olio).
  • Holzwege (kokoelma 1950).
  • Bauen Wohnen Denken (esitelmä 1951, suom. Rakentaa asua ajatella).
  • Was heisst Denken? (luentoja 1951–1952).
  • Die Frage nach der Technik (esitelmä 1953, suom. Tekniikan kysyminen).
  • Vorträge und Aufsätze (kokoelma 1954, suom. Esitelmiä ja kirjoituksia. Osa II).
  • Gelassenheit (puhe 1955, suom. Silleen jättäminen).
  • Zur Seinsfrage (kirje 1955).
  • Der Satz vom Grund (luentoja 1955–1956).
  • Identität und Differenz (esitelmiä 1957).
  • Hegel und die Griechen (esitelmä 1958).
  • Unterwegs zur Sprache (kokoelma 1959).
  • Kant These über das Sein (esitelmä 1961).
  • Zeit und Sein (esitelmä 1962).
  • Das Ende der Philosophie und die Aufgabe des Denkens (esitelmä 1964).
  • Wegmarken (kokoelma 1967).
  • Zur Sache des Denkens (kokoelma 1969).

Kirjeenvaihtoa

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ettinger, Elzbieta: Hannah Arendt/Martin Heidegger. Yale University Press, 1997.
  2. "Enää vain Jumala voi meidät pelastaa", Martin Heideggerin Spiegel-haastattelu. Teoksessa Steiner, George: Heidegger. Helsinki: Gaudeamus, 1997.
  3. Hiippakuntauutiset 2/2006, Raine Haikarainen: Uudistuminen ja silleen jättäminen, s. 3

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lehdissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Maailmassa-oleminen kanssa- ja itseolemisena: "Keskiverto ihminen" (suom. Eero Tarasti), Synteesi 5 (2–3), 1986, 19–34.
  • Tieni fenomenologiaan (suom. Arto Haapala), Synteesi 5 (2–3), 1986, 107–111.
  • Luomisvoimainen ympäristö: Miksi me jäämme syrjäseudulle? (suom. Arto Haapala), Synteesi 5 (2–3), 1986, 112–113.
  • Tekniikan kysyminen (suom. Vesa Jaaksi), Niin & näin 2/1994, 31–40.
  • Paluu (suom. Vesa Jaaksi), Niin & näin 2/1994, 41–44.
  • Peltotie (suom. Hanna Nurmi), Niin & näin 2/1995, 71–72.
  • ”Enää vain jumala voi meidät pelastaa”: Martin Heideggerin Spiegel-haastattelu (suom. Tere Vadén), Niin & näin 4/1995, 6–16.
  • Hölderlin ja runouden olemus (suom. Miika Luoto), Nuori Voima 4/1996, 33–40.
  • Olio (suom. Reijo Kupiainen), Niin & näin 4/1996, 54–60.
  • Saksalainen yliopisto puoltaa itseään (suom. Jussi Backman), Nuori Voima 1/2003, 33–39.
  • Rakentaa asua ajatella (suom. Vesa Jaaksi), Niin & näin 3/2003, 53–59.
  • Sana (suom. Jussi Backman), Tuli & Savu 3/2004, 52–60.

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Backman, Jussi: Omaisuus ja elämä: Heidegger ja Aristoteles kreikkalaisen ontologian rajalla. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura, 2005. ISBN 952-5503-08-9.
  • Backman, Jussi & Luoto, Miika (toim.): Heidegger: Ajattelun aiheita. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura, 2006. ISBN 952-5503-19-4.
  • Haapala, Arto (toim.): Heidegger: Ristiriitojen filosofi. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-704-8.
  • Joronen, Mikko: The Age of Planetary Space: On Heidegger, Being, and Metaphysics of Globalization. Turku: Turun yliopiston julkaisuja AII 257, 2010. ISBN 978-951-29-4442-2.
  • Kakkori, Leena: Heideggerin aukeama: Tutkimuksia totuudesta ja taiteesta Martin Heideggerin avaamassa horisontissa. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2001. ISBN 951-39-1088-1.
  • Kakkori, Leena: Martin Heideggerin olemisen kysyminen. Tampere: Tampere University Press, 2009. ISBN 978-951-44-7828-4.
  • Kusch, Martin: Ymmärtämisen haaste. Oulu: Pohjoinen, 1986. ISBN 951-749-042-9.
  • Kupiainen, Reijo: Ajattelemisen anarkia: Transmetafyysinen asenne Martin Heideggerilla. Tampere: Tampereen yliopisto, 1991. ISBN 951-44-2895-1.
  • Lehtinen, Torsti: Eksistentialismi,Vapauden filosofia Kirjapaja Oy, Helsinki, Gummerus Jyväskylä, 2002. ISBN 951-625-723-2
  • Luoto, Miika: Heidegger ja taiteen arvoitus. Helsinki: Tutkijaliitto, 2002. ISBN 952-5169-14-6.
  • Nancy, Jean-Luc: Heideggerin ”alkuperäinen etiikka”. (L’éthique originaire de Heidegger, 1996.) Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Loki-kirjat, 1998. ISBN 952-9646-50-X.
  • Nerhot, Patrick: La question de la technique: À partir d’un échange épistolaire entre Ernst Jünger et Martin Heidegger. Paris: L’Harmattan, 2012. ISBN 978-2-296-96422-8.
  • Steiner, George: Heidegger. (Heidegger, 1978.) Suom. Tere Vadén. Helsinki: Gaudeamus, 1997. ISBN 951-662-715-3.
  • Tontti, Jarkko (toim.): Tulkinnasta toiseen: Esseitä hermeneutiikasta. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-152-6.
  • Vadén, Tere: Heidegger, Žižek ja vallankumous. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-236-1.
  • Varto, Juha: Tästä jonnekin muualle: Polkuja Heideggerista. Tampere: Tampereen yliopisto, 1993 (3. painos 2003). ISBN 951-44-3184-7.
  • Westerlund, Fredrik: Heidegger and the Problem of Phenomenality. (Diss.) Filosofisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta, 45. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2014. ISSN 1458-8331. ISBN 978-952-10-9912-0. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensyklopedia-artikkeleita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bibliografioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wegweiser durch die Heidegger-Literatur. Freiburgin yliopiston kirjaston ylläpitämä kattava ja ajantasainen Heidegger-kommentaarikirjallisuuden bibliografia. (saksaksi)
  • Martin Heidegger Gesamtausgabe. Klostermann-kustantamon Heidegger-sivusto. Ajankohtaista tietoa Gesamtausgaben uusimmista niteistä sekä täydellinen julkaisusuunnitelma. (saksaksi)

Heidegger-aiheisia sivustoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Artikkeleita suomeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]