Platon

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee antiikin filosofia. Platon on myös kraatteri Kuussa.
Πλάτων, Plátōn
Länsimainen filosofia
Antiikin filosofia
Platonin patsas
Platonin patsas
Syntynyt 427 eaa.
Ateena tai Aigina
Kuollut 347 eaa.
Ateena
Koulukunta Platonin Akatemia
Vaikutusalueet retoriikka, taide, kirjallisuus, tietoteoria, oikeus, hyve, politiikka, koulutus, militarismi
Tunnetut työt ideaoppi

Platon (muinaiskreikaksi Πλάτων, 427347 eaa.) oli antiikin kreikkalainen filosofi ja Akatemian perustaja, jota pidetään yhtenä antiikin ja koko historian vaikutusvaltaisimmista filosofeista. Hän oli Sokrateen kuuluisin oppilas ja Aristoteleen opettaja.[1][2]

Filosofina Platon oli rationalisti, realisti, idealisti ja dualisti, ja hän on ollut monien näihin liittyvien ajatusten innoittaja myöhemmässä filosofiassa.[3] Hän kirjoitti lukuisista filosofisista aiheista ja käsitteli erityisesti etiikkaa, politiikkaa, metafysiikkaa ja tietoteoriaa. Platon tunnetaan erityisesti ideaopistaan, kirjoittamistaan dialogeista (muun muassa Pidot, Faidros ja Valtio) sekä Sokrateen puolustuspuheesta. Platonin dialogit ovat antiikin ainoina säilyneet todennäköisesti kokonaisuudessaan nykypäivään, mutta osaa hänen nimissään kulkevista teoksista pidetään epäperäisinä, myöhempien platonikkojen kirjoittamina.[4]

Platon oli tyyliltään kaunokirjailija, joten hänen kirjoituksensa sisälsivät tarinoita, vertauskuvia ja myyttejä yhdistettynä käsitteiden tutkimiseen. Platon kirjoitti myös Sokrateen opetuksia muistiin, ja myös Platonin dialogeissa Sokrates on miltei poikkeuksetta pääosassa. On kuitenkin epäselvää, missä määrin Sokrateen hahmon mielipiteet dialogeissa ovat todellisen historiallisen Sokrateen ajatuksia, ja missä määrin Platonin omia ajatuksia, jotka on pantu Sokrateen nimiin (niin kutsuttu sokraattinen ongelma). Sokrates vaikutti joka tapauksessa merkittävästi Platonin ajatteluun ja todennäköisesti ainakin osa Platonin varhaisempien teosten käsittelemistä ajatuksista on lainattu tai sovellettu Sokrateelta.[1][2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedot Platonin elämästä ovat peräisin pääosin kuudesta antiikin ajalta nykyaikaan säilyneestä lähteestä. Näihin kuuluvat Filodemoksen Academicorum philosophorum index Herculanensis -teoksen säilyneet katkelmat ensimmäiseltä vuosisadalta eaa.; Apuleiuksen De Platone et eius dogmate -teoksen ensimmäiset luvut 100-luvulta; Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit -teoksen kolmas luku, ”Platonin elämä”, 200-luvulta; Olympiodoroksen In Platonis Alcibiadem commentaria 500-luvulta; sekä Hesykhios Miletoslaisen Onomatologokseen (500-luku) perustuva maininta Sudassa (900-luku).[5]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platon oli kotoisin Ateenasta, ja syntyi joko siellä tai Aiginalla. Hänen isänsä oli Ariston, Aristokleen poika, ja hänen äitinsä Periktione. Platon syntyi suhteellisen yläluokkaiseen perheeseen, sillä hän oli äitinsä puolelta sukua tunnetuille valtiomiehille Solonille ja Glaukonille. Myös hänen isänsä oli ylimyksellistä sukua. Platonilla oli kaksi veljeä, Adeimantos ja Glaukon, sekä sisar Potone, joka oli Platonin myöhemmän oppilaan ja seuraajan Speusippoksen äiti.[6] Platon itse ei mennyt koskaan naimisiin, eikä vaikuta olleen paljonkaan tekemisissä naisten kanssa lapsuutensa jälkeen.[7][8]

Diogenes Laertioksen mukaan Platonin oikea nimi oli isoisänsä mukaan Aristokles. Lempinimen Platon hänen kerrotaan saaneen painikumppaneiltaan. Se tarkoittaa kreikaksi leveää (platys). Ei tiedetä tarkoitettiinko sillä mahdollisesti hänen ulkoista olemustaan, kuten otsaa tai painin kehittämää rintakehää, tai hänen ”tyylinsä laveutta”.[6][9] Joidenkin mukaan Platon olisi kuitenkin ollut hänen oikea nimensä. Tätä tukee se, että se oli tavallinen nimi tuohon aikaan. Dikaiarkhos kertoo Platonin osallistuneen painijana Isthmian kisoihin. Urheilun lisäksi nuorta Platonia kiinnostivat maalaus ja runous; hänen sanotaan kirjoittaneen sekä dityrambeja, lyriikkaa että tragedioita. Diogeneen mukaan Platon toimi Ateenassa koregina.[6]

Sokrateen oppilaana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platon tutustui Sokrateehen vuonna 407 eaa., jolloin hän oli 20-vuotias.[6] Hänestä tuli välittömästi tämän oppilas. Platon oli saanut yhteiskuntaluokkansa mukaisesti hyvän koulutuksen ja perehtynyt siten myös filosofiaan jo aiemmin, mutta Sokrateen tapaamisen jälkeen filosofiasta tuli hänen elämäntehtävänsä. Sukutaustansa vuoksi Platonille olisi ollut luonnollista antautua poliittiselle uralle, mutta Ateenan levottomat ajat peloponnesolaissotaa seuranneina vuosina saivat aikaan sen, että hän hylkäsi politiikan. Tarinan mukaan Platon hautasi myös haaveensa runoilijan urasta kuultuaan ensimmäistä kertaa Sokrateen puhuvan. Hänen väitetään polttaneen kirjoittamansa tragediat päästyään perille uudesta kutsumuksestaan. Näiden perinteisten vaikuttamiskeinojen, politiikan ja kirjallisuuden, sijasta hän valitsi oman tapansa uudistaa yhteiskuntaa ja hahmotella omanlaistaan yhteiskuntautopiaa.[9][10]

Platon Sokrateen oppilaana keskiaikaisessa kuvassa.

Platon oli Sokrateen oppilaana kahdeksan vuotta, Sokrateen vuonna 399 eaa. tapahtuneeseen kuolemaan saakka.[9] Antiikin aikana Platon laskettiin pitkään vain yhdeksi sokraatikoksi muiden joukossa, eikä häntä pidetty aina edes sokraatikoista merkittävimpänä tai edes Sokrateen perinnön varsinaisena jatkajana samassa määrin kuin muita sokraatikkoja; Platon vaikuttaa itsekin katsoneen, ettei kuulunut Sokrateen kaikkein lähimpiin ystäviin.[11] Platon oli myös huonoissa väleissä monien muiden sokraatikkojen, erityisesti Ksenofonin, Antistheneen, Aristippoksen ja Aiskhineen kanssa. Ksenofonin kanssa hänen katsottiin kilpailleen, koska kummatkin kirjoittivat samanlaisista aiheista, kuten puolustuspuheen Sokrateelle sekä teoksen nimeltä Pidot. Toisaalta erityisesti Platonin ja Ksenofonin välistä kitkaa on myöhemmissä legendoissa myös liioiteltu.[12][13]

Platon osallistui – ainakin oman kertomuksensa mukaan – Sokrateen oikeudenkäyntiin,[14] mutta ei ollut paikalla tämän kuollessa: Faidonin mukaan hän oli tuolloin sairaana.[15] Sokrateen saama kohtelu liikutti Platonia suuresti, ja suurin osa hänen varhaisista töistään sisältää muistelmia hänen mestaristaan. Platon ihaili Sokratesta niin paljon, että teki tästä myöhemmin dialogiensa päähenkilön ja laittoi omat ajatuksensa kokonaan tämän nimiin. Todellisuudessa ajatukset lienevät Platonin omia, mutta innoitus niihin on mitä ilmeisimmin tullut Sokrateelta, sillä vain niin voidaan selittää hänen Sokrateehen kohdistamansa ihailu.[9]

Sokrateen kuoleman jälkeen, 28-vuotiaana, Platon muutti joksikin aikaa Megaraan Eukleideen luokse yhdessä eräiden muiden Sokrateen oppilaiden kanssa.[6] He pakenivat mahdollisia vainoja, jotka olisivat saattaneet kohdistua kuolemaan tuomitun Sokrateen oppilaisiin. Tarinoiden mukaan Platon matkusteli lisäksi ainakin Egyptissä ja Kyrenessä ennen palaamistaan Ateenaan. Kerrotaan, että hän olisi tavannut Egyptissä ennustajia ja pappeja, sekä Kyrenessä matemaatikko Theodoroksen. Platon olisi halunnut matkustaa myös Aasiaan tapaamaan maageja, mutta sodat estivät sen.[6] Hänen matkakumppaneikseen mainitaan Eudoksos[16] ja Simmias,[17] ja jopa Euripides.[18]

Sokrateen lisäksi Platon sai paljon vaikutteita muiden muassa Herakleitokselta ja Parmenideelta. Diogenes Laertios kertoo, että Platon olisi liittynyt Sokrateen kuoleman jälkeen Kratyloksen ja Hermogeneen seuraan; ensin mainittu oli ollut Herakleitoksen oppilas, ja viimeksi mainittu puolestaan oli omaksunut Parmenideen ajatukset. Lisäksi Platon sai myöhemmin vaikutteita pythagoralaisilta, joihin hän tutustui Italiassa käydessään.[6][2][19]

Varhaiset dialogit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokrateen puolustuspuheen ajatellaan yleensä olevan Platonin varhaisin teos. Se esittää puheen, jonka Sokrates piti puolustuksekseen omassa oikeudenkäynnissään. Vaikka se ottaa antiikille tyypillisesti joitakin vapauksia taiteellisen vaikutelman nimissä, sen ajatellaan kuvaavan alkuperäisen puheen ytimen hyvin.[20] Pian Sokrateen kuoleman jälkeen Platon kirjoitti myös ensimmäiset, niin sanotut varhaisvaiheen dialoginsa. Näihin lukeutuvat laajempi ja lyhyempi Hippias, Ion, Kriton, Kharmides, Lakhes, Lysis, Euthydemos, Euthyfron, Gorgias ja Protagoras, sekä Valtion ensimmäinen kirja.[2] Teokset valmistuivat mahdollisesti hyvin pian Sokrateen kuoleman jälkeen. Osa on periaatteessa saattanut valmistua jo Sokrateen eläessä. Tällaisiksi on epäilty erityisesti Ionia ja lyhyempää Hippiasta. Diogenes Laertios kertoo tarinan, jonka mukaan Sokrates olisi kuunnellut Platonin lukevan dialogiaan Lysis hänelle ja suuttunut, koska Platon oli kirjoittanut siihen sellaista, mitä Sokrates ei ollut koskaan sanonut.[12] Sokrateen puolustuspuhe ja Kriton ovat sisältönsäkin puolesta syntyneet luonnollisesti vasta Sokrateen kuoleman jälkeen.[9]

Noin vuonna 389 eaa. Platon matkusti ensimmäisen kerran Suur-Kreikkaan, nykyisen Italian Sisiliaan. Hän kävi sekä Tarentumissa että Syrakusassa. Yhtenä syynä tälle matkalle saattoi olla halu tutustua pythagoralaiseen filosofiaan. Tarentumissa hänen tiedetään olleen yhteyksissä ainakin pythagoralaiseen Arkhytakseen.[21] Diogeneen mukaan hän tapasi Italiassa myös samaan koulukuntaan kuuluneet Filolaoksen ja Eurytoksen.[6]

Syrakusassa Platon tutustui kaupungin tyranniin Dionysios vanhempaan sekä tämän sukulaiseen Dioniin ja opetti näille filosofiaa. Dionysios itse ei suostunut hylkäämään väkivaltaisia hallintoperiaatteitaan, mutta Dionista tuli Platonin oppilas ja ystävä. Vuonna 388 eaa. Platon palasi Ateenaan, koska Dionysios ajoi hänet pois loukkaantuneena hänen opetuksistaan, joiden mukaan tyranni ei saa hallita pelkästään voimaa käyttäen vaan hänen olisi oltava myös erityisen hyveellinen.[9] Erään kertomuksen mukaan Dionysios olisi myynyt Platonin orjaksi Spartan lähettiläälle Pollikselle ja hänet olisi vapauttanut kyreneläinen Annikeris.[22][23]

Platonin varhaisten dialogien kausi sijoittuu näin Sokrateen kuoleman ja Platonin ensimmäisen Sisilian matkan väliin, noin vuosille 399-387 eaa.[2]

Platonin Akatemia, keskivaiheen dialogit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rafael, Ateenan koulu, 1509–1510, yksityiskohta. Platon osoittaa kädellään taivaaseen, ideoiden valtakuntaan, toisessa kädessään hänellä on teoksensa Timaios. Vieressä kulkeva Aristoteles puolestaan osoittaa maahan, aistittaviin olioihin, pitäen toisessa kädessään teostaan Nikomakhoksen etiikka.
Pääartikkeli: Platonin Akatemia

Italiasta palattuaan Platon perusti tunnetun filosofikoulunsa, Akatemian. Tämä tapahtui noin vuonna 385 eaa., jolloin Platon oli noin 40-vuotias. Akatemia sijaitsi Ateenassa Akademeia-nimisessä lehdossa. Siellä sijaitsi puistomainen urheilupaikka, jossa Platon alkoi opettaa filosofiaa hänen ympärilleen kerääntyneille filosofian harrastajille.[9] Kuuluisimpiin oppilaisiin lukeutuu Aristoteles, joka opiskeli siellä monien muiden tunnettujen oppineiden tavoin useiden vuosien ajan. Muita Platonin oppilaita olivat muiden muassa Speusippos, Ksenokrates, Filippos, Dion, Herakleides, Lykurgos ja Demosthenes. Platonin oppilaina oli myös naisia.[24] Akatemia oli yksi varhaisimmista järjestäytyneistä oppilaitoksista länsimaissa, ja opetuksen lisäksi sen toimintaan kuului tutkimusta kaikilta tieteen aloilta. Akademeian lisäksi Platon opetti myös Kolonoksessa omassa puutarhassaan.[6]

Platonille itselleen Akatemian perustaminen on todennäköisesti ollut hänen merkittävin saavutuksensa.[25] Hän toimi Akatemian johdossa keskeytyksettä noin kaksikymmentä vuotta ja yhteensä noin neljäkymmentä vuotta, luovuttaen koulunsa ainoastaan matkojensa ajaksi Herakleideen johtoon.[26] Tänä kautena hänen filosofiansa kehittyi täyteen kypsyyteensä. Tuona aikana Platon kirjoitti myös keskivaiheen dialoginsa, joihin lukeutuvat hänen kuuluisimmat teoksensa Valtio ja Pidot. Muita keskivaiheen dialogeja ovat Faidon, Kratylos, Meneksenos ja Menon, joista kolme viimeistä luetaan joskus siirtymäkauteen varhaisten ja keskivaiheen dialogien välille. Siirtymävaiheeseen kohti myöhäisvaihetta kuuluvat lisäksi Parmenides, Theaitetos ja Faidros. Siirtymävaiheet mukaan lukien keskivaiheen dialogien kausi sijoittuu vuosille 387-355 eaa.[2]

Myöhäisvaiheen dialogit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 366 eaa. Platon matkusti toisen kerran Sisiliaan Dionysios nuoremman ja tämän neuvonantajaksi nousseen Dionin kutsumana. Platonin tarkoituksena oli todennäköisesti opettaa nuorelle tyrannille hänen Valtiossaan määrittelemät filosofikuninkaan ihanteet. Diogenes Laertioksen mukaan hänen tarkoituksensa oli pyytää Dionysiokselta maata ja asukkaita, jotka ryhtyisivät elämään hänen suunnittelemansa valtiomuodon mukaan. On kuitenkin epävarmaa, haaveiliko hän todellisuudessa varsinaisen ihannevaltion perustamisesta Sisiliaan. Lopulta Dionysios ja Dion kuitenkin riitaantuivat, ja myös Platon joutui ennen pitkää poistumaan maasta. Hän palasi Ateenaan koulunsa johtoon vuonna 365 eaa. Vuonna 361 eaa. Platon palasi Sisiliaan kolmannen ja viimeisen kerran, sillä hänet kutsuttiin takaisin. Hänen tarkoituksenaan oli saada sovinto Dionysioksen ja Dionin välille. Tämä kuitenkin epäonnistui ja Platon joutui panttivangiksi. Hän pääsi palaamaan Ateenaan vuonna 360 eaa.[27][9]

Sisilian-matkoja lukuun ottamatta Platon toimi Akatemian johdossa elämänsä loppuun asti osoittamatta merkittävää vanhuudenheikkoutta.[28] Palattuaan lopullisesti Ateenaan Platon kirjoitti myöhäisvaiheen dialoginsa. Näihin kuuluvat (mahdollisesti aikajärjestyksessä) Sofisti, Valtiomies, Filebos, Timaios, Kritias ja Lait.[2]

Platon kuoli noin 80-vuotiaana vuonna 347 eaa. Diogenes Laertioksenkin välittämän luotettavamman tiedon mukaan hän kuoli kesken hääaterian,[29][28] Ciceron mukaan puolestaan kesken kirjoittamisen.[30] Platonin kuolema oli Ateenassa merkkitapaus. Hänet haudattiin Akatemian alueelle koko koulun osallistuessa hautajaissaattoon, ja myös Filippos II:n kerrotaan osallistuneen hautajaisiin. Platonin muistolle omistettiin kulttimenot, joihin kuului vuotuinen juhla.[29][28] Lait, joka oli Platonin kuollessa kesken ja kirjoitettuna pelkästään vahatauluille, julkaistiin vasta kuoleman jälkeen.[2][31]

Myöhäisvaiheen dialogien kausi sijoittuu näin vuosille 355–347 eaa.[2]

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anselm Feuerbach, Platonin pidot, 1873.

Platon, kuten Sokrateskin, ajatteli että viisaudessa oli jotain jumalallista – että filosofia, joka sai alkunsa tiedonhalusta, oli älylliselle ihmiselle välttämätöntä toimintaa ja suurimpia siunauksia joista hän on osallinen. Kun ihminen tavoittelee viisautta rakastajan intohimolla, siitä tulee sielun puhdistaja, joka ohjaa ihmistä yönkaltaisesta pimeydestä valoon. Tällainen viisauden tavoittelu vaati kuitenkin sitä, että ihminen on ollut jo alun perinkin yhteydessä jumaluuteen, ja tämä yhteys merkitsi puolestaan sitä, että sielu on luonteeltaan jumalallinen ja kuolematon, ja että sillä on synnynnäinen tarve tulla ikuisen kaltaiseksi. Filosofian kautta saa alkunsa paitsi tieto myös oikea toiminta.[32]

Sokrateen ajatus siitä, että hyve on käytännöllistä tietoa, tulee esille dialogissa Protagoras ja siihen liittyvissä pienemmissä dialogeissa. Ne luovat Platonin etiikan perustan kumoamalla yleisiä näkemyksiä, joita moraaliin ja hyveisiin liitettiin. Vaikka sanat etiikka ja fysiikka eivät edes esiinny Platonin teoksissa eikä dialektiikkaakaan esitetä erillisenä alana, Platonia voidaan silti pitää filosofian klassisen kolmijaon – dialektiikka (ja logiikka), fysiikka ja etiikka – alullepanijana. Hänellä oli todennäköisesti tavoitteenaan kehittää sokraattinen menetelmä tieteelliseksi dialektiseksi (loogiseksi metafyysiseksi) järjestelmäksi, joka tarjoaisi perustan sekä inhimilliselle tiedolle (fysiikka) että toiminnalle (etiikka). Tämän vuoksi hän erotti yleisen tietoon tähtäävän tutkimuksen ja ymmärryksen ainakin jossain määrin fysiikkaan ja etiikkaan liittyvistä asioista. Dialogeista Theaitetos, Sofisti, Parmenides ja Kratylos ovat etupäässä dialektisia; Protagoras, Gorgias, Valtiomies ja Filebos etupäässä eettisiä; ja Timaios etupäässä fysiikkaa käsittelevä. Platonin voidaan kuitenkin nähdä olleen menestyksekkäämpi dialektiikassa ja etiikassa kuin fysiikassaan.[32]

Platonin ajattelua on tulkittu lähinnä kahdella tavalla. Antiikin aikana hänen teostensa katsottiin muodostavan yhtenäisen kokonaisuuden. Nykyaikana Platonin ajattelun katsotaan sen sijaan useimmiten kehittyneen ja muuttuneen ajan kuluessa. Vastaavasti siinä missä aiemmat tutkijat pyrkivät järjestämään Platonin dialogit aiheiden mukaan niin, että ne muodostaisivat mahdollisimman järkevän kokonaisuuden, nykyajan tutkijat ovat pyrkineet ennen kaikkea selvittämään sitä, missä järjestyksessä dialogit on kirjoitettu.[20]

Dialogien saamasta arvostuksesta huolimatta Platon itse piti suullista opetusta huomattavasti arvokkaampana.[9] Platonin suullisista opetuksista, kuten luennosta nimeltä ”Hyvästä”, on säilynyt jonkin verran tietoa.[33]

Platonin omaan ajatteluun pohjautuvaa myöhempää filosofiaa kutsutaan platonismiksi.[34]

Todellisuuden kaksi tasoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin varhaisemmat dialogit käsittelivät lähinnä niitä menetelmiä, joilla voidaan saavuttaa tietoa, ja myöhäisemmät dialogit oikeudenmukaisuutta ja käytännöllistä etiikkaa. Perustavana ajatuksena Platonilla oli kaikessa filosofiassaan aina se, että aistien avulla saavutettu tieto on epävarmaa ja epäpuhdasta, ja että ainoastaan mietiskelevä sielu voi saavuttaa todellista tietoa. Ainoastaan tällaisella tiedolla on tieteellistä ja eettistä merkitystä. Todellisuuden jakaminen tällä tavalla kahteen tasoon, ymmärrettävissä ja ajateltavissa olevaan korkeampaan todellisuuteen ja aistittavissa olevaan alempaan todellisuuteen eli maailmaan ympärillämme, oli Platonin filosofian keskeisin piirre ja lähes jokaisen Platonin teoksen voidaan nähdä olevan riippuvainen tästä mallista.[1] Platonin dialogit esittävät tähän jakoon perustuvia näkemyksiä niin metafysiikasta, järjestä, tiedosta ja tiedon hankkimisesta, sielusta, etiikasta, ihmiselämästä kuin ihanteellisen valtion toiminnastakin.

Platonin filosofian voidaan katsoa perustuvan paitsi Sokrateen myös Herakleitoksen, Parmenideen ja Pythagoraan ajatuksiin. Erään näkemyksen mukaan hänen eettinen ja poliittinen oppinsa vastasi Sokrateen opetuksia, oppi aistittavista asioista Herakleitosta ja oppi ajateltavista asioista Parmenidesta ja Pythagorasta.[1][2][35] Herakleitos oli nähnyt maailman jatkuvassa muutoksen tilassa, Parmenides taas tavoitteli maailmassa olevaa muuttumatonta tosiolevaista. Platonin voidaan katsoa yhdistäneen Herakleitoksen ja Parmenideen ajattelun jakamalla todellisuuden kahteen tasoon, joista toinen edusti muuttuvuutta ja toinen muuttumattomuutta. Hän nimittäin katsoi, että toiset asiat ovat aistittavissa ruumiin avulla ja toiset puolestaan ajateltavissa ruumista käyttämättä. Muuttuvan maailman asiat olivat niitä, jotka aistittiin ruumiilla, kun taas muuttumattomia asioita voitiin ajatella pelkällä järjellä. Pythagoralaisuus vaikutti Platonin ajatuksiin muuttumattomien asioiden taustalla olevasta matemaattisesta perustasta.[19]

Metafysiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ideaoppi

Platonin ajattelun tunnetuimpia osatekijöitä on hänen ideaopiksi kutsuttu dualistinen metafysiikkansa. Siinä maailma jaetaan kahteen puoleen edellä kuvatun kahden todellisuuden tason periaatteen mukaisesti: järjen käsitettävissä olevaan "muotojen" maailmaan tai ideamaailmaan, ja aistein havaittavissa olevaan maailmaan ympärillämme.[20] Platon näki aistittavissa olevan maailman ja kaikki siinä olevat asiat epätäydellisinä kopioina ymmärrettävissä olevan maailman muodoista eli ideoista (kreik. eidos). Nämä ideat ovat muuttumattomia ja täydellisiä, ja ne ovat käsitettävissä ainoastaan älyllä ja ymmärryksellä, eli sillä mielen kyvyllä, joka ei sisällä aistien käyttöä tai mielikuvitusta.[36]

Platonille ideat olivat siis ikään kuin aistittavissa maailmassa olevien asioiden puhtaita ja muuttumattomia arkkityyppejä, ja tämä koski sekä aineellisia että aineettomia asioita: yhtä lailla kuin kaikkia yksittäisiä hevosia yhdisti Hevosen idea, josta ne olivat epätäydellisiä kopioita, samoin kaikkia yksittäisiä kauniita asioita yhdisti Kauneuden idea, josta ne olivat osallisia.[20][36] Platonin myöhemmän ajattelun keskeinen piirre oli yleinen matematisointi, ja hän ajatteli luvuilla ja geometrisillä muodoilla (Platonin kappaleet) olevan vastineensa ideamaailmassa.[37]

Platon esitti ideaoppinsa muun muassa dialogeissa Faidon[38] ja Valtio. Viimeksi mainitussa Platon havainnollisti ajatuksiaan useilla tunnetuilla vertauksillaan, joihin kuuluvat luolavertaus, aurinkovertaus ja jaettu jana.[39] Näiden lisäksi Parmenides sisältää ideaopin itsekriittisen käsittelyn, ja Sofistissa ja Valtiomiehessä Platon lähestyy ajatusta kokonaan uudelta kannalta. Tämän vuoksi tutkijat ovat myös kysyneet, muuttiko Platon jossain vaiheessa mieltään ideoiden luonteen suhteen.[1][36] Myöhemmässä filosofiassa niin kutsuttu platoninen realismi liittyy läheisesti Platonin näkemyksiin.[40]

Tietoteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin ideaopin päätavoitteena on ilmeisesti ollut tiedon takaaminen muuttuvassa maailmassa. Tämä oli antiikin aikana merkittävä filosofinen ongelma, koska tiedon katsottiin olevan jotakin pysyvää, kun taas maailmassa kaikki vaikuttaa olevan epävakaata ja muutoksen tilassa. Platonin ratkaisu oli siirtää tiedon perusta kokemuksen jokapäiväisestä maailmasta erilliseen ideoiden maailmaan; tietoa voitiin saada vain ideoista. Tieto tuli näin mahdolliseksi, mutta sillä hinnalla, että siitä tuli ylimaallista ja elitististä: vain pieni osa ihmisistä oli kykeneviä pääsemään siihen käsiksi.[20]

Ideaoppiin kytkeytyvät tietoteoreettiset näkemyksensä Platonin esitti ennen kaikkea dialogeissa Theaitetos ja Menon. Theaitetoksessa esitetään kysymys siitä, mitä tieto on. Vastauksena edetään kohti klassista tiedon määritelmää: tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus.[41] Menon puolestaan esittää Platonin näkemykset tiedon luonteesta ja oppimisesta. Se alkaa kysymyksellä siitä, voidaanko hyvettä opettaa, ja etenee ajatukseen asioiden muistiinpalauttamisesta (anamnēsis), jonka mukaan oppimisessa on kyse ennalta olleen tiedon uudelleenlöytämisestä, sekä ajatukseen oikeasta mielipiteestä, käsityksestä joka on oikea mutta jolla ei kuitenkaan ole selkeitä perusteita.[42]

Tiedon uudelleenpalauttaminen mieleen, eli muistaminen, oli Platonille ikuisen idean tavoittamista. Siinä missä aistit käsittelivät vaihtuvia, liikkuvia asioita, muisti tavoitti levossa olevia ja pysyviä asioita, eikä Platonille mikään muu ollut pysyvää kuin ideat. Muistiinpalauttamisen kautta tietoteoria kytkeytyi ajatukseen sielun kuolemattomuudesta ja ennaltaolosta.[20]

Fysiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Platonin Timaios

Fysiikka oli Platonille tietoa aistittavista ilmiöistä eli ideoiden aineellisista toteutumista ilmiömaailmassa. Koska Platon katsoi, että todellista tietoa voitiin saada vain ideoista, ilmiömaailma ei ollut hänelle erityinen tieteellisen mielenkiinnon kohde, samoin kuin se ei ollut ollut Sokrateellekaan. Luonto eli aistimaailma näyttäytyi hänelle ainoastaan ideamaailman alempiarvoisena kopiona, joka tarjosi vain epävarmoja aistien välittämiä kuvia. Näin aistimaailmaan liittynyt tieto ei ollut todellista tietoa eikä edes tiedon lähde, vaan ainoastaan todellisen tiedon yksittäistapauksia. Tästä seurasi, ettei Platonille voinut olla olemassa empiiristä tietoa, koska se olisi ollut suorassa ristiriidassa hänen rationalistisen ajattelunsa kanssa. Siksi Platon hylkäsi myös tieteelliset kokeet. Platon katsoi, että ilmiöiden tehtävänä oli lähinnä stimuloida mieltä niin, että asioiden muistiinpalautuminen käynnistyy.[43][44]

Vanhemmalla iällä Platon kuitenkin käänsi huomionsa ilmiömaailmaan dialogissaan Timaios, joka on hänen ainoa luonnontieteellinen teoksensa. Platon omaksui pythagoralaisilta ajatuksen matematiikan ja tähtitieteen käyttämisestä ikuisen ideamaailman ja muutoksessa olevan aineellisen maailman kytkemisessä toisiinsa. Matematiikka opetti ikuisia asioita, jotka kuitenkin kytkeytyivät aineelliseen; tähtitiede puolestaan tutki kaikkeutta ja taivaankappaleita, joita pidettiin ikuisina, itsessään liikkuvina ja jumalallisina, ja joiden liikkeet olivat matemaattisesti käsiteltävissä.[44]

Platonin käsitystä luonnosta hallitsi teleologinen näkemys kaikkeuden tarkoituksesta, jota ohjasi jonkinlainen maailmansielu, joka teki kaiken parhaalla mahdollisella tavalla sekä moraalisessa, älyllisessä että esteettisessä mielessä. Kaikkeuden järjestäytymisen kaoottisesta aineesta järjestäytyneeksi kosmokseksi Platon esitti Timaioksessa myytin muodossa: hyväntahtoinen käsityöläinen, demiurgi, muovasi kaikkeuden olemassa olleesta aineesta, käyttäen mallinaan ikuista ideamaailmaa. Ainetta Platon vertasi siis käsityöläisen käyttämään materiaaliin. Näin luominen ei tapahtunut ex nihilo eli tyhjästä, mikä ei olisi sopinut kreikkalaiseen ajatteluun.[44][45]

Sielu ja ruumis[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platon opettaa Akatemiassaan (Carl Johan Wahlbom).
Pääartikkeli: Platonin teoria sielusta

Platon jakoi Valtiossa sielun kolmeen osaan, joiden hän katsoi kamppailevan keskenään:[46][47]

  • Järkisielu (logistikon) sijaitsee päässä. Sen tehtävänä on harrastaa filosofiaa, koska tietäminen tekee sen onnelliseksi. Sen tulisi hallita muita sielun osia.
  • Intosielu (thymoeidēs) sijaitsee sydämessä. Se on omin päin toimiessaan destruktiivinen ja paha, mutta se voi tottua kuuntelemaan järjen ääntä ja tulla sille hyväksi, kuuliaiseksi palvelijaksi.
  • Himosielu (tai tahtosielu;[48] epithymētikon) sijaitsee vatsassa. Se on tyhmä ja yksinkertainen, ja haluaa aina samoja yksinkertaisia nautintoja. Siksi se on tarkoitettu lähinnä kuritettavaksi.

Muut Platonin sielua koskevat ajatukset ovat enimmäkseen peräisin dialogeista Faidon, jonka pääasiallisena tarkoituksena oli sielun kuolemattomuuden todistaminen, sekä Timaios, joka käsitteli muun muassa sielun alkuperää. Platon katsoi, että sielu oli ollut olemassa jo ennen yhdistymistään aineelliseen ruumiiseen, ja se oli nähnyt ideataivaassa ideat sellaisina kuin ne olivat, mikä oli myös esiehtona opille muistiinpalauttamisesta. Tämä jako korkeampiarvoiseen sieluun ja alempiarvoiseen ruumiiseen ilmentää jälleen kerran Platonin kahden tason mallia. Platonin mukaan kuolemattomuus kuului ainoastaan järkisielulle.[43][49]

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin ajatuksilla oli usein myös yhteiskunnallinen rajapinta, erityisesti silloin kun hän käsitteli ihannevaltiota tai ihanteellista hallintoa. Platonin poliittinen ajattelu perustui Sokrateen ajatteluun, jossa keskeisin kysymys oli kysymys hyvästä elämästä. Politiikkaan sovellettuna seurasi kysymys, millainen valtio mahdollistaa hyvän elämän.[50]

Platon käsitteli poliittisia aiheita useissa dialogeissaan, ja hänet voidaan nähdä koko poliittisen filosofian perustajana.[50] Platonin merkittävimmät ajatukset sisältyvät hänen kenties tunnetuimpaan teokseensa Valtio, joka luetaan hänen keskivaiheen tuotantoonsa. Valtion lisäksi Platonin dialogeista poliittisia ovat erityisesti Lait, Valtiomies, Minos, Epinomis ja Kritias. Eettisen ulottuvuuden kautta poliittisen ajattelun voidaan kuitenkin nähdä olevan osana kaikkia Platonin teoksia.[50]

Valtiossa Platon oli sitä mieltä, että yhteiskunta koostuu kolmesta yhteiskuntaluokasta, jotka vastaavat yksittäisen ihmissielun jakoa kolmeen osaan:[47]

  • Työläiset – työntekijät, käsityöläiset, kauppiaat, maanviljelijät jne. Tämä luokka vastaa sielun kolmijaossa himosielua.
  • Vartijat – rohkeat, vahvat, vaaroja rakastavat. Tämä luokka vastaa intosielua.
  • Hallitsijat, ylemmät vartijat – älykkäät, järkevät, itsensä hillitsevät, viisautta rakastavat, päätöksentekoon kykenevät. Tämä luokka vastaa järkisielua.

Platon katsoi, että valtiota piti johtaa retoriikan ja suostuttelun sijasta järjellä ja viisaudella. Hän kuitenkin katsoi, että ihmisten sielunkyvyt ovat erilaiset, ja vain pieni vähemmistö, filosofit, voi saavuttaa kokonaisnäkemyksen siitä, mikä on valtion yhteinen hyvä. Siksi filosofien tuli toimia hallitsijoina:[51] Platonin mukaan valtiossa "on joko filosofien tultava kuninkaiksi tai sitten niiden, joita me nyt sanomme kuninkaiksi ja hallitsijoiksi, on ryhdyttävä toden teolla ja vakavasti harrastamaan filosofiaa, niin että poliittinen valta ja filosofia sulautuvat yhteen".[52]

Nämä Platonin näkemykset perustelevat sen, miksi demokratia ja erityisesti Ateenan demokratia sellaisena kuin se oli Platonin aikana tuli hylätä. Platonin esittämää hallintomuotoa voidaan kuvata eräänlaiseksi filosofiseksi aristokratiaksi tai monarkiaksi.[53]

Myös Platonin viimeinen teos Lait esittää hahmotelman ihannevaltiosta; se kuitenkin poikkeaa Valtion esittämästä merkittävästi. Usein on ajateltu, että Valtio esittäisi, millainen ihanteellinen valtio parhaimmillaan olisi, ja Lait puolestaan sen, millainen valtio olisi paras, jos ihmisluonnosta ei tehdä yhtä optimistisia oletuksia. Tällöin voidaan joko katsoa, että Platon piti Valtion ihannevaltiota alun perinkin hankalana toteuttaa, tai että hän muutti näkemyksiään ihmisluonnosta dialogien välillä.[54]

Platon ei itse toiminut politiikassa filosofiksi ryhdyttyään,[10] eikä hän suunnitellut filosofien vallankaappausta. Platonin omana aikana hänen teoriansa ymmärrettiin utopiaksi, vaikka niitä sekä arvosteltiin että pilkattiin usein. Sekaantuminen Sisilian matkoilla Syrakusan hallitsijaperheen valtataisteluun sai Platonin kuitenkin leikittelemään ajatuksella filosofikuninkaista ja sellaisten kasvattamisesta, ja myöhemmin Akatemian yhtenä päämääränä olikin yhteiskunnallisen eliitin kasvattaminen.[51]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin Valtion latinankielisen painoksen kansilehti vuodelta 1713.

Platonin teokset ovat harvoina antiikin kirjoittajien teoksista säilyneet nykyaikaan kokonaisuudessaan. Teosten kaanon kiinnitettiin todennäköisesti suunnilleen ajanlaskun alun aikoihin.[25] Teokset yhdistävät kaksi kreikkalaiselle kulttuurille luonteenomaista piirrettä, runouden ja filosofian, ja niitä on kautta aikojen ihailtu sekä niiden taiteellisten että filosofisten ansioiden ansiosta.[32] Sokrateen puolustuspuhetta lukuun ottamatta kaikki teokset ovat dialogimuodossa, josta Platon on erityisen kuuluisa. Platon ei kuitenkaan ollut ensimmäinen joka kirjoitti dialogimuodossa – ennen häntä dialogeja olivat kirjoittaneet muiden muassa Zenon Elealainen ja Aleksamenos Teoslainen sekä lukuisat sokraatikot, kuten Ksenofon, Aiskhines, Antisthenes ja Eukleides.[1][2]

Platonin teoksissa pohditaan mm. aristokraattista ja demokraattista hallitusmuotoa, perinnöllisyyden ja ympäristötekijöiden vaikutusta ihmisten älykkyyteen ja persoonallisuuteen (josta myöhemmin ovat puhuneet mm. Thomas Hobbes ja John Locke), sekä ihmismielessä olevan tiedon subjektiivisuutta ja objektiivisuutta (jota myöhemmin ovat käsitelleet mm. David Hume ja Immanuel Kant). Jopa myyttinen tarina kadonneesta Atlantiksesta on saanut alkunsa Platonin esimerkinomaisesta kertomuksesta teoksissa Timaios ja Kritias.[2]

Suhde historialliseen Sokrateehen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sokraattinen ongelma

Platonin varhaisimpia dialogeja kutsutaan sokraattisiksi dialogeiksi. Niissä Sokrates on merkittävässä roolissa ja hänet esitetään käyttämässä omaa sokraattista menetelmäänsä, toisin sanoen esittämässä kysymyksiä oppilailtaan, ilman, että hän esittää itse positiivisia kannanottoja asioihin. Sokrateen kiinnostus on ennen kaikkea käytännöllisessä etiikassa, eivätkä keskustelut noudata mitään valmista muotoa. Platonin dialogit kuitenkin muuttuivat suuresti Platonin elämän aikana. Tutkijat ovat yleisesti sitä mieltä, että Platonin varhaisemmat dialogit perustuvat läheisemmin Sokrateen ajatteluun, kun taas myöhemmissä dialogeissa hän erkaantuu mestarinsa näkemyksistä, ja esittelee Sokrates-nimisen henkilöhahmon kautta oman filosofiansa. Niissä Sokrates käsittelee kaikkia filosofisia aiheita ja esittää niihin positiivisia kannanottoja. Siinä missä varhaisemmat dialogit päättyvät usein ratkaisemattomaan tilanteeseen (aporia), myöhemmät dialogit ovat sävyltään dogmaattisempia. Samoin dialogimuoto, jota aiemmissa teoksissa käytettiin draamallisen vaikutelman luomisessa, on edelleen mukana myöhemmissä teoksissa, mutta vailla erityistä käyttöä: muut henkilöhahmot eivät osallistu keskusteluun juuri muutoin kuin sanomalla Sokrateelle "kyllä", "varmasti" ja "olet aivan oikeassa". Myöhäisvaiheen dialogeissa Sokrates on joko poissa tai hiljaa.[1][2][20]

Platon ei mainitse teoksissaan itseään, lukuun ottamatta Sokrateen puolustuspuhetta[14] ja Faidonia[15]. Koska Platon itse ei toiminut henkilöhahmona dialogeissaan, hän ei ollut muodollisesti sitoutunut mihinkään niissä sanottuun. Muiden muassa George Grote on katsonut, että Platon kehitteli dialogeissaan vapaasti niitä aiheita, jotka sattuivat häntä sillä hetkellä kiinnostamaan, ilman että olisi sitoutunut mihinkään niissä sanottuun. Monet toiset taas ovat katsoneet, että Platon laittoi omia mielipiteitään Sokrateen suuhun ja esitti näin muun muassa ideaopin Sokrateen suulla tämän kuoleman jälkeen, vaikka se oli todellisuudessa hänen omaa keksintöään.[25] Diogenes Laertioksen mukaan Platon olisi käyttänyt Sokrateen lisäksi muun muassa Timaios Lokrilaista ja muutamia tuntemattomiksi jääviä hahmoja omien ajatustensa esittäjänä.[55]

Kysymystä siitä, missä määrin Platonin dialogien Sokrates vastaa historiallista Sokratesta, kutsutaan sokraattiseksi ongelmaksi. Joka tapauksessa Platonin dialogeja ei ole tarkoitettu sanatarkoiksi esityksiksi tämän opetuksista. Platon halusi välittää Sokrateesta jälkipolville tietynlaisen kuvan, johon hän halusi myös itse samaistua.[56][57]

Dialogien muoto ja tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin Timaioksen alku inkunaabelipainoksena vuodelta 1491.

Platon tuo Sokrateen suulla näkemyksensä esille kolmella eri tavalla: kyselemällä, argumentoimalla ja esittämällä myyttejä. Kaikki tulevat esille toisiinsa kietoutuneina filosofin, yleensä Sokrateen, johtamassa dialektisessa keskustelussa. Platon halusi korostaa dialektiikan eroa sofistien ja puhetaidon opettajien eli reetorien luennointiin. Kyselevässä esitysmuodossa Sokrates esittää yleensä olevansa tietämätön niistä asioista, joista esittää kysymyksiä, ja haluaa selvittää muiden käsityksiä muun muassa moraalin avainkäsitteistä. Keskustelut toimivat näin käsiteanalyysinä, jossa käsitteitä pilkotaan alkutekijöihinsä ja etsitään niiden varsinaista ydintä. Keskustelun edetessä päädytään paitsi määrittelemään käsitteitä uudestaan, usein myös umpikujaan eli aporiaan. Tällaisessa tilanteessa oltiin vapauduttu ennakkoasenteista ja todellinen ratkaisun etsiminen saattoi vasta alkaa. Argumentoivassa esitysmuodossa keskustelun johtaja esittää ajatuksensa enemmän luennoivalla tyylillä, pyytäen kuitenkin kuulijalta myöntymystä uusille määritelmille ja logiikkansa etenemiselle. Myyttejä Platon käytti esittäessään sellaisia asioita, joita oli vaikea esittää rationaalisella argumentaatiolla, välittämättä historiallisesta totuudesta. Myöhempinä aikoina jotkut Platonin esittämistä myyteistä, kuten kertomus Atlantiksesta, on virheellisesti ymmärretty historiallisiksi.[10]

Dialogien näennäisesti lavastettu asetelma antaa sekä Platonille että lukijalle mahdollisuuden etääntyä filosofisista kysymyksistä, jotka ovat kulloinkin keskustelun alla. Kukin voi valita kahdesta lähestymistavasta: on mahdollista joko osallistua dialogeihin ja niissä keskusteltuihin ideoihin, tai vain ajatella dialogeja esityksenä niihin osallistuvien henkilöiden persoonallisuuksista. Dialogimuoto mahdollisti myös sen, että Platon saattoi laittaa epäsuosittuja tai kumottaviksi tarkoitettuja mielipiteitä vihamiestensä suuhun, esimerkkinä Thrasymakhos Valtiossa, sekä Kallikles, Gorgias, Protagoras, Polos, Hippias ja Euthydemos.[55]

Platonin dialogit ovat kirjalliselta tyyliltään antiikin parhaimmistoa, ja niissä näkyvät hyvin Platonin kirjailijanlahjat, joita hän oli tottunut käyttämään jo ennen filosofin uraansa. Dialogit on kirjoitettu runolliseen sävyyn, harmonisesti etenevällä rytmillä ja ne ovat täynnä rikasta kuvastoa ja sanastoa. Tästä syystä sekä antiikin että nykyajan kriitikot ovat usein ylistäneet teosten tyyliä suuresti.[32] Erityisesti Platonia ylisti Cicero, joka sanoi, että "Zeus puhuisi samalla tavalla, jos vain hän suvaitsisi alentua inhimillistä kieltä käyttämään".[58] Aristoteles luonnehti Platonin tyyliä proosan ja runouden välimuodoksi.[59] Jopa abstrakteja asioita käsitellessään Platonin kieli on usein selkeää, yksinkertaista ja harmonista.[32]

Joskus Platon kirjoittaa kuitenkin monisanaisesti ja sortuu hämäryyksiin, jotka johtuvat joko ylpeydestä tai italialaisen koulukunnan vaikutuksesta.[32] Varsinkaan Platonin filosofiassaan käyttämät käsitteet eivät ole aina täysin yksiselitteisiä. Hän käytti usein samasta asiasta eri nimityksiä, joskus jopa päinvastaisia sellaisia, ja joskus eri asioista samoja nimityksiä. Esimerkiksi ikuisista ja pysyvistä ideoista hän käytti myös nimityksiä muoto, malli, suku, perusta ja syy. Aistittavia asioita hän kutsui sekä olevaksi, koska ne syntyvät, ja ei-olevaksi, koska ne muuttuvat jatkuvasti.[60] Platon on saattanut olla osittain tarkoituksella vaikeaselkoinen estääkseen oppimattomia saamasta selvää hänen filosofiastaan.[61]

Dialogien jaottelu ja aitous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin dialogit liittyvät läheisesti toisiinsa, ja ne on historian saatossa järjestetty useilla eri tavoilla.[32] Niiden alkuperäistä kirjoittamisjärjestystä ei kuitenkaan tiedetä, ei myöskään sitä, missä määrin niitä on muokattu myöhemmin. Dialogit voidaan jakaa muun muassa aikakausittain varhaisiin, keskivaiheen ja myöhäisvaiheen dialogeihin, kuten on esitetty yllä Platonin elämäkerran yhteydessä, perustuen nykyaikaiseen kielitieteelliseen analyysiin; perinteisesti tetralogioittain, kuten on esitetty alla olevassa luettelossa; sekä erään toisen antiikin aikaisen jaottelun mukaan, jossa dialogit on ryhmitelty teoreettisiin (luonnonopilliset ja loogiset), käytännöllisiin (eettiset ja poliittiset), harjoittaviin (kätilöivät ja koettelevat) sekä kilpailullisiin (todistavat ja kumoavat) dialogeihin.[62]

Friedrich Schleiermacher jaotteli dialogit kolmeen luokkaan, jotka perustuivat hänen analyysiinsä Platonin filosofisesta kehityksestä. Hänen jaottelunsa mukaan 1) ensimmäisen eli alkuvaiheen dialogeista keskeisimpiä ovat Faidros, Lysis, Protagoras, Lakhes, Kharmides, Euthyfron ja Parmenides; 2) toisen eli siirtymävaiheen dialogeja ovat mm. Gorgias, Theaitetos, Menon, Euthydemos, Kratylos, Sofisti, Valtiomies, Pidot, Faidon ja Filebos; ja 3) kolmannen eli huippuvaiheen dialogeja ovat Valtio, Kritias, Timaios ja Lait.[32] Schleiermacher katsoi dialogien seuraavan didaktista suunnitelmaa, jonka sisällön Faidros esittää.[63]

Tämän jälkeen on kuitenkin katsottu, että Platonin ajattelu kehittyi ajan myötä, ja dialogien kirjoitusjärjestystä on tutkittu muun muassa kirjallisuuskriittisin menetelmin sekä käyttäen apuna kielellisen tyylin analyysiä ja filosofista tutkimusta.[63] Lewis Campbell oli ensimmäinen, joka todisti tyylianalyysiin perustuen, että Kritias, Timaios, Lait, Filebos, Sofisti ja Valtiomies muodostavat yhden dialogiryhmän, kun taas Parmenides, Faidros, Valtio ja Theaitetos muodostavat toisen ryhmän. Jälkimmäisen täytyy olla edellistä varhaisempi, jos Aristoteleen lausuma siitä, että Lait kirjoitettiin Valtion jälkeen,[64] pitää paikkansa. Dialogien täsmällinen kirjoitusjärjestys on kuitenkin edelleen avoin.[4]

Useiden dialogien aitous on kyseenalaistettu. Epinomis on laitettu jonkun tuntemattoman Platonin oppilaan nimiin, Minos ja Hipparkhos jonkun sokraatikon nimiin. Antiikin kriitikot laittoivat Alkibiades II:n Ksenofonin nimiin. Monet muut dialogit ovat selvästi paljon myöhäisempää alkuperää. Joidenkin dialogien aitoudesta on edelleen erilaisia mielipiteitä. Platonin kirjeet on kirjoitettu eri aikoina. Niistä todennäköisesti vain seitsemäs on aito ja muut Platonin oppilaiden kirjoittamia tai vielä paljon myöhemmin kirjoitettuja.[65] Nämä kirjeet, joista jotkut ovat huomattavan pitkiä, viittaavat Platonin Sisiliaan tekemiin matkoihin ja saaren poliittisiin vehkeilyihin nuoremman Dionysioksen ja Dionin toimien seurauksena. Kirjeenvaihto esittää olevansa jonkun Platonin seuraajan julkaisema, tarkoituksenaan vapauttaa Platon syytteistä, joiden mukaan hän olisi aiheuttanut Syrakusan poliittiset ongelmat.[32]

Alla on luettelo Platonin teoksista. Luetteloon on merkitty tähdellä (*) ne teokset, joista jotkut oppineet epäilevät, ettei Platon ole teoksen oikea kirjoittaja, ja kahdella tähdellä (**) ne teokset, joista oppineet ovat yleisesti sitä mieltä, ettei Platon ole teoksen oikea kirjoittaja. Teoksiin viitatessa käytetään niin kutsuttua Stephanuksen numerointia.[66]

Tetralogiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Papyrusfragmentti Platonin dialogista Alkibiades.

Teokset jaetaan yleisesti yhdeksään tetralogiaan eli neljän teoksen ryhmään Thrasylloksen jaottelun mukaan. Jaottelussa jokaiselle dialogille on annettu kaksi nimeä, joista ensimmäinen liittyy henkilöön ja toinen aiheeseen. Diogenes Laertios on esittänyt jaottelun seuraavasti:[67]

Epäperäiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavia teoksia on levitetty Platonin nimellä, mutta niiden aitoutta on epäilty jo antiikin aikana:

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonia on usein pidetty kaikkein merkittävimpänä filosofina. A. N. Whiteheadin kuuluisan huomautuksen mukaan koko länsimaisen filosofian historia olisi vain alaviitteitä Platonin tuotantoon. Whitehead halusi korostaa huomautuksellaan ennen kaikkea Platonin filosofista laaja-alaisuutta, jonka ansiosta tämä on ollut lakkaamaton filosofisten ajatusten lähde.[68] Platon on teoksissaan esittänyt lukuisia sellaisia keskeisiä filosofisia kysymyksiä, joita myöhemmät filosofit ovat pohtineet, vaikka heidän vastauksensa ovatkin usein olleet Platonista poikkeavia. Platonin dialogit toimivat nykyäänkin haasteena ja ajatusten herättäjänä filosofiassa.[69] Erityisesti Platonin ideaopilla on ollut valtava vaikutus länsimaiseen ajatteluun, ei ainoastaan ontologian vaan myös tieteenfilosofian ja käsiteanalyysin aloilla.[70]

Platon, Seneca ja Aristoteles keskiaikaisessa käsikirjoituksessa noin vuodelta 1330.

Platon ei ollut ensimmäinen filosofi, mutta filosofiaa järjestelmällisenä tutkimuksena, jolla on omat menetelmänsä, voidaan pitää hänen keksintönään.[1] Platon oli ensimmäinen, joka sovelsi filosofista menetelmää kaikkiin tutkimuksiinsa, ja työskenteli yhdistääkseen aiempien filosofien oikeiksi katsomansa opit yhdeksi kokonaisesitykseksi.[49] Filosofisen työn laajuudessa Platonin kanssa samaan sarjaan voidaan lukea vain muutamia muita suuria nimiä filosofian historiassa.[1]

Platonin perustama Akatemia toimi hänen kuolemansa jälkeen jossain muodossa yli 900 vuotta. Sen toiminta päättyi lopullisesti vasta vuonna 529. Akatemiasta kehittyi monipuolinen tutkimuslaitos, jossa Platonin ajatuksia kehiteltiin edelleen, usein kuitenkin hyvin konservatiivisessa hengessä. Pian Platonin jälkeen Akatemia kallistuikin dogmaattisuuteen, jota seurasi skeptisistinen vastareaktio. Niin kutsuttuna keskiplatonilaisena kautena Akatemiassa palattiin dogmaattisempaan ajatteluun, joka jäi platonismin vallitsevaksi piirteeksi.[69]

Akatemian oppilaiden joukosta Platonilla oli suuri vaikutus erityisesti Aristoteleehen. Vaikka tämä on ollut Platonin tunnetuin oppilas, Akatemian johdossa Platonia seurasi kuitenkin tämän kuoleman jälkeen Speusippos.[20] Aristoteles puolestaan seurasi Platonin esimerkkiä perustamalla oman filosofikoulun, peripateettisen koulun. Hän muun muassa kehitti Platonin dialektiikkaa edelleen formaaliksi syllogistiikaksi. Filosofisesti heidän tiensä erkanivat ajan kuluessa, ja Aristoteles alkoi vastustaa Platonin ideaoppia voimakkaasti. Hän kritisoi myös monia muita puolia Platonin ajatuksista, kuten Valtiossa esitettyä naisten ja lasten yhteisomistusta.[71] Suuri osa Aristoteleen filosofiasta voidaankin nähdä joko suorana tai epäsuorana vastauksena Platonin ajatuksille.[72]

Platon keskiaikaisessa kuvassa inkunaabelissa Liber Chronicarum (1493).

Myöhäisantiikki ja keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin metafysiikka, ja erityisesti dualismi ideamaailman ja aistimaailman välillä, innoitti myöhemmin uusplatonilaisia, kuten Plotinosta, sekä gnostilaisia ja muita metafyysisen realismin kannattajia. Uusplatonilaiset filosofit kirjoittivat lukuisia kommentaareja Platonin teoksiin. Keski- ja uusplatonismi vaikuttivat edelleen varhaisten kirkkoisien, kuten Justinos Marttyyrin ja Augustinuksen, ajatteluun ja sitä kautta kristinuskon teologiaan ja skolastiseen filosofiaan koko varhaiskeskiajaksi. Erityisesti Augustinuksen kautta Platonin ajattelu vaikutti läntisen kirkon käsityksiin ajasta ja ikuisuudesta,[72] ja hänet voidaan nähdä platonilaisen perinteen vakiinnuttajana lännen filosofiassa ja teologiassa.[73] 500-luvulla eläneen Pseudo-Dionysios Areopagitan teoksia voidaan pitää ensimmäisenä varsinaisena yrityksenä muodostaa synteesi platonismista ja kristinuskosta.[69]

Keskiajan skolastisessa filosofiassa ja teologiassa 1100-lukua on pidetty platonismin ja 1200-lukua aristotelismin valtakautena. Varhaisskolastisena aikana keskeiset filosofiset ongelmat liittyivät platonismin ja uusplatonismin tulkintoihin kristilliseen ajatteluun sopivasti, ja platonismi muuntui vähitellen kristilliseen muotoon. Korkeaskolastiikan aikana aristotelismi alkoi syrjäyttää platonismin skolastiikan taustateoriana, ja myös se kristillistettiin. Platonin ajattelua onkin usein verrattu hänen kuuluisimman oppilaansa Aristoteleen ajatteluun. Aristoteleen maine peitti lopulta Platonin ja kaikki muut filosofit alleen niin pitkälle, että skolastikot viittasivat Aristoteleehen termillä Filosofi, eli hän oli ikään kuin koko filosofian henkilöitymä.[73] Bysantissa Platonin opiskelu kuitenkin jatkui.[74]

Eräs keskiajalle tyypillinen piirre oli se, että filosofian opiskelijat olivat riippuvaisia erilaisista auktoriteeteista ja skolastikkojen kirjoittamista merkittävien filosofien teosten kommentaareista sen sijaan, että heillä olisi ollut käytettävissään näiden filosofien alkuperäisiä teoksia. Platoninkin teokset olivat joitakin poikkeuksia kuten Timaioksen osia lukuun ottamatta käytännössä katsoen ”kateissa” länsimaiselta kulttuuripiiriltä; näiden osien lisäksi platonismi tunnettiin keskiajalla pääosin myöhäisantiikin aikaisten, muun muassa Kalkidioksen ja Prokloksen kirjoittamien kommentaarien sekä Aristoteleen teosten kautta. Tämän vuoksi tietämys Platonin todellisesta ajattelusta oli keskiajalla hyvin rajoittunutta, ja se tunnettiin lähinnä joko keski- ja uusplatonilaisesti värittyneenä tai aristotelismin suodattamana.[73][69]

Renessanssi ja uusi aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteles ja Platon marmorikuvassa. Museo dell'Opera del Duomo, Firenze, Italia. Luca della Robbia, n. 1437–1439.

Vasta renessanssiaikana, kun yleinen kiinnostus klassiseen sivistykseen ja alkuperäisteksteihin syttyi uudestaan, Platonin filosofia tuli länsimaissa jälleen tunnetummaksi alkuperäisemmässä muodossaan. Petrarca oli toivonut platonismin elpymistä jo 1300-luvulla.[75] 1400-luvulla bysanttilainen Georgios Gemistos Plethon teki merkittävän työn Platonin ajatusten tunnetuksi tekemisessä välittämällä Bysantissa säilynyttä perintöä länteen ennen Konstantinopolin kukistumista. Platonin teosten kääntäminen latinaksi alkoi tämän jälkeen, ja huipentui Marsilio Ficinon kääntämään teosten täydelliseen laitokseen vuonna 1484. Uusplatonismi tuli uudelleen muotiin erityisesti tuon ajan Italiassa. Monet tutkijat ja taiteilijat, jotka halusivat jättää skolastiikan taakseen ja synnyttivät renessanssin, näkivät Platonin filosofian taiteiden ja tieteiden edistyksen perustana. Platonilainen ajattelu nähtiin ennen kaikkea aristotelismin vastapainona. Platon innoitti muiden muassa Lorenzo de Mediciä ja hänen hoviinsa kerääntyneitä vaikuttajia, ja myös sellaiset humanistit kuten Erasmus Rotterdamilainen löysivät platonismille käyttöä. 1600-luvulla platonismia hyödynsivät muun muassa niin kutsutut Cambridgen platonistit.[69][73][74]

Merkittävät länsimaiset filosofit ovat jatkaneet Platonin työn tutkimista siitä lähtien. Vaikka kukaan uuden ajan suurista filosofeista ei ole ollut varsinaisesti platonisti, Platon voidaan nähdä yhtä lailla Gottfried Leibnizin, G. W. F. Hegelin ja muiden saksalaisten idealistien, Bertrand Russellin sekä A. N. Whiteheadin monien ajatusten taustalla.[72][74] Platonin vaikutus on ollut erityisen suurta matematiikassa ja luonnontieteissä, platonismin vaikuttaessa erityisesti matematiikan filosofisiin perusteisiin. Platon innoitti myös logiikan suurimpia edistysaskeleita Aristoteleen jälkeen Gottlob Fregen ja hänen seuraajiensa Kurt Gödelin, Alonzo Churchin ja Alfred Tarskin ansiosta. Tarski tiivisti lähestymistapansa kääntämällä Aristoteleen tunnetun Akatemiaa vastaan suunnatun kapinajulistuksen toisin päin: Inimicus Plato, sed magis inimica falsitas; "Platon on vihollinen, mutta valhe on vielä suurempi vihollinen".[76] Myös Albert Einstein on nähty matemaattisena platonistina.[77][78]

Monet filosofit ovat myös vastustaneet Platonin ajatuksia, erityisesti hänen poliittisia käsityksiään, erilaisilla perusteilla. Esimerkiksi Karl Popper väitti teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (1945), että Platonin Valtiossa esittämä hallintomalli on prototyyppisesti totalitaarinen, rinnastaen Platonin ja Karl Marxin.[79]

Platon on vaikuttanut koko länsimaiseen ajatteluun. Vaikka hän jäi myöhemmin Aristoteleen varjoon ja Aristoteleesta puhuttiin usein häntä enemmän sekä hyvässä että pahassa, hänen vaikutuksensa ei ole lainkaan sen vähäisempi.[1] Samuel Taylor Coleridge sanoi 1800-luvulla, että kaikki syntyvät joko Platonin tai Aristoteleen oppilaiksi. Hänen aikalaisensa Charles Anthonin mukaan tämä tarkoittaa, että kaikki joilla on samanlainen filosofinen mielenlaatu kuin Platonilla, omaksuvat innolla ne näkemykset, jotka hän esitti – tai sitten he osallistuvat Aristoteleen tavoin niiden muokkaamiseen tai kumoamiseen, heidän tuntiessaan samaan tapaan vastenmielisyyttä platonismin henkeä kohtaan.[49]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Kraut, Richard: Plato The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k l m Smith, Nicholas D.: Plato The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 7.9.2010. (englanniksi)
  3. Sharma, R. N.: Plato : An Interdisciplinary Perspective, s. 163-164. Atlantic Publishers & Distri, 1991. Teoksen verkkoversio.
  4. a b Nicholson, Graeme: Plato's Phaedrus: the philosophy of love, s. 6. Purdue University Press, 1999. ISBN 1557531196. Teoksen verkkoversio.
  5. Bremer, John: Plato and the Founding of the Academy: Based on a Letter from Plato, Newly Discovered, s. 94. Lanham, Madison: University Press of America, 2002. ISBN 0-7618-2435-9. (englanniksi)
  6. a b c d e f g h i Diogenes Laertios (DL) III.1-7.
  7. Downs, Robert B.: Books That Changed the World, s. 59. Signet Classic, 2004. ISBN 0451529286. Teoksen verkkoversio.
  8. Thesleff 1989, s. 74-75.
  9. a b c d e f g h i Linkomies 1961, s. v-vx.
  10. a b c Thesleff 1999, s. 33-36.
  11. Thesleff 1989, s. 82.
  12. a b DL III.34-36.
  13. Thesleff 1989, s. 65, 67-68.
  14. a b Platon: Apologia 34a, 38b.
  15. a b Platon: Faidon 59b.
  16. Strabon: Geografia XVII.29.
  17. Plutarkhos: Sokrateen daimonionista 7.
  18. DL III.6.
  19. a b Thesleff 1999, s. 36-38.
  20. a b c d e f g h Curnow, Trevor: The Philosophers of the Ancient World: an A-Z guide, s. 221–223. London: Duckworth, 2006. ISBN 0715634976.
  21. Archytas The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 3.2.2011. (englanniksi)
  22. DL III.20.
  23. Anthon 1853, s. 315.
  24. DL III.46.
  25. a b c ”Plato”, Encyclopaedia Britannica, s. 531–539. 15th edition. Encyclopaedia Britannica, Inc., 1980.
  26. Herakleides Suda On Line: Byzantine Lexicography. The Stoa Consortium. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
  27. DL III.18-23.
  28. a b c Thesleff 1989, s. 303-305.
  29. a b DL III.2–3, 40–41.
  30. Cicero: De senectute V.13.
  31. DL III.37.
  32. a b c d e f g h i Anthon 1853, s. 317–319.
  33. Thesleff 1989, s. 359-369.
  34. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  35. DL III.8.
  36. a b c Thesleff 1999, s. 42-47.
  37. Thesleff 1999, s. 48-50.
  38. Esim. Platon: Faidon 73-80, 109-111.
  39. Platon: Valtio 507b-520a.
  40. Balaguer, Mark: Platonism in Metaphysics The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 15.9.2010. (englanniksi)
  41. Platon: Theaitetos.
  42. Platon: Menon.
  43. a b Turner, William: Plato and Platonism Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
  44. a b c Zeller, Eduard: ”Plato's Physics”, Outlines of the History of Greek Philosophy, s. 144-149. 13. painos. Routledge, 2000. ISBN 0415225248. Teoksen verkkoversio.
  45. Zeyl, Donald: Plato's Timaeus The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 17.11.2010. (englanniksi)
  46. Knuuttila. Simo: ”Emotions and the Parts of the Soul in Plato's Republic”, Emotions in Ancient and Medieval Philosophy. Oxford: Oxford University Press, 2006. ISBN 978-0-19-920411-3.
  47. a b Aalto-Heinilä, Maija: Historiallinen johdatus filosofiaan. Esisokraatikoista Kantiin 2009. Viitattu 15.9.2010.
  48. Luhtala, Anneli: Stoalaisen elämänhallinnan perinne. Tieteessä tapahtuu, 2005, nro 2. Artikkelin verkkoversio.
  49. a b c Anthon 1853, s. 320–322.
  50. a b c Lane, Melissa: ”Plato's Political Philosophy: The Republic, the Statesman, and the Laws”. Teoksessa Gill, Mary Louise & Pellegrin, Pierre: A Companion to Ancient Philosophy, s. 170-191. Wiley-Blackwell, 2009. ISBN 1405188340. Teoksen verkkoversio.
  51. a b Thesleff 1999, s. 38-42.
  52. Platon: Valtio 473d, suomennos Marja Itkonen-Kaila.
  53. Korab-Karpowicz, W. J.: Plato’s Political Philosophy The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 11.1.2011. (englanniksi)
  54. Bobonich, Chris: Plato on utopia The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 11.1.2011. (englanniksi)
  55. a b DL III.52.
  56. Thesleff & Sihvola 1994, s. 99-102.
  57. Curnow 2006, s. 249–250.
  58. Plutarkhos: Ciceron elämä. Teoksessa Plutarkhos: Kuuluisien miesten elämäkertoja, s. 165. 4. painos. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 2005. ISBN 978-951-0-15794-7.
  59. Aristoteles: Runousoppi 1447b.
  60. DL III.64.
  61. DL III.63.
  62. DL III.49.
  63. a b Saïd & Trédé 1999, s. 73-74.
  64. Aristoteles: Politiikka 1264b24-27.
  65. Thesleff 1989, ss. 414–415.
  66. Chappell, Timothy D. J.: "About Platonic dialogues, and about the Theaetetus". Teoksessa Chappell, Timothy D. J. & Plato: Reading Plato's Theaetetus, s. 13. Hackett Publishing, 2005. ISBN 0872207609. Teoksen verkkoversio.
  67. DL III.57–62.
  68. Whitehead, Alfred North: Process and Reality: An Essay on Cosmology, s. 39. Gifford-luennot 1927-1928. Toimittaneet David Ray Griffin ja Donald W. Sherburne. 2. painos, tarkistettu. Simon and Schuster, 1979. ISBN 0029345707. Teoksen verkkoversio.
  69. a b c d e Thesleff 1999, s. 51-56.
  70. Saarinen 1985, s. 32–36.
  71. Aristoteles: Politiikka 1261a1-25.
  72. a b c Schofield 1998, 2002.
  73. a b c d Työrinoja, Reijo: Platonismi, aristotelismi ja teologia keskiajalla. Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1999, s. 117-139.
  74. a b c Evangeliou, Christos: Hellenic philosophy: origin and character, s. 74-76. Ashgate Publishing, Ltd., 2006. ISBN 0754658473. Teoksen verkkoversio.
  75. Mikkeli, Heikki: "Renessanssifilosofia: Platonismi ja uusplatonismi renessanssin aikana". Teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1999, s. 166-168.
  76. Geach, Peter Thomas: Logic Matters, s. 166. University of California Press, 1980. ISBN 0520038479. Teoksen verkkoversio.
  77. van Dongen, Jeroen: Einstein's Unification, s. 58-59. Cambridge University Press, 2010. ISBN 0521883466. Teoksen verkkoversio.
  78. Murdoch, Dugald: Niels Bohr's Philosophy of Physics, s. 217. Cambridge University Press, 1989. ISBN 052137927X. Teoksen verkkoversio.
  79. Jarvie, Ian C.: ”Popper, Karl Raimund”. Teoksessa Craig, Edward (toim.): The Routledge Encyclopedia of Philosophy. London: Routledge, 1998. ISBN 0-415-07310-3.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Burnet, J. (toim.): Platonis Opera. 5 osaa. Oxford Classical Texts. Oxford: Oxford University Press, 1900–1907. Kreikankielinen alkuteksti.
  • Cooper, John M. & Hutchinson, D. S. (toim.): Plato: Complete Works. Indianapolis: Hackett, 1997. Englanninkielinen käännös.
  • Plato's Works. 12 osaa. Loeb Classical Library. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press, 1927. Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.

Yleisteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Benson, Hugh (toim.): A companion to Plato. Blackwell companions to philosophy. Malden (Massachusetts): Blackwell, 2006. ISBN. (englanniksi)
  • Kraut, Richard (toim.): The Cambridge Companion to Plato. Cambridge companions to philosophy. Cambridge: Cambridge University Press, 1992. ISBN 0-521-43018-6. (englanniksi)
  • Thesleff, Holger: Platon. Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-10491-8.
  • Thesleff, Holger: Platonin arvoitus. Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta yhteistyössä tekijän kanssa suomentanut Pinja Riikonen. Helsinki: Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-200-2.

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blackburn, Simon: Platonin Valtio. (Plato’s Republic: A biography, 2006.) Suomentanut Kimmo Paukku. Helsinki: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-6970-5.
  • Holvas, Jakke: Platon: Elinkelvottomista ajatuksista. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-28552-8.
  • Pietarinen, Juhani: Platonin harmonisen mielen etiikka. Helsinki: Yliopistopaino, 1996. ISBN 951-570-308-5.
  • Pietarinen, Juhani: Platonin filosofia. Turku: Kirja-Aurora, 2001. ISBN 951-29-1917-6.
  • Pietarinen, Juhani: Mitä Platon on minulle opettanut. Helsinki: Kirjastudio, 2005. ISBN 952-482-015-3.
  • Pitkänen, Pirkko: Platonisen filosofian perusteet: Johdatus Platonin metafyysiseen epistemologiaan. Joensuu: Joensuun yliopisto, 1994. ISBN 951-708-271-1.
  • Pitkänen, Pirkko: Platonin hyvän elämän filosofia. Helsinki: Yliopistopaino, 1996. ISBN 951-570-307-7.
  • Saranpää, Mika: Paradoksian kartat: Unia Platonista. Tampere: Tampereen yliopisto, 1993. ISBN 951-44-3439-0.
  • Varto, Juha: Merkintöjä Platonista ja Platonin filosofiasta. 2. painos (1. painos 1993). Tampere: Tampereen yliopisto, 1995. ISBN 951-44-3848-5.
  • Williams, Bernard: Platon: Filosofian keksiminen. (Plato: The invention of philosophy, 1998.) Suomennos: Ilpo Halonen. Suuret filosofit 16. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-16191-1. Myös teoksessa Monk, Ray & Raphael, Frederick (toim.): Suuret filosofit. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18685-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Platon -sitaatteja.
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Platon.
link=Kirja:

Kirja:Platon


Kirjat ovat artikkelikokoelmia, jotka voidaan tulostaa tai ostaa painettuna kirjana.

Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit:

Teoksia:

  • Works by Plato Platonin tärkeimmät teokset. The Internet Classics Archive (englanniksi)
  • Works by Plato Platonin teokset. Perseus Digital Library (englanniksi) (muinaiskreikaksi)

Ensyklopedia-artikkeleita:

  • Bobonich, Chris: Plato on Utopia The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Chappell, Timothy: Plato on Knowledge in the Theaetetus The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Frede, Dorothea: Plato's Ethics: An Overview The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Gill, Mary Louise: Method and Metaphysics in Plato's Sophist and Statesman The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Griswold, Charles: Plato on Rhetoric and Poetry The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Kraut, Richard: Plato The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Reeve, C. D. C.: Plato on Eros and Friendship The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Salmenkivi, Eero: Platon Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
  • Salmenkivi, Eero: Platon: Teokset Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
  • Silverman, Allan: Plato's Middle Period Metaphysics and Epistemology The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Smith, Nicholas D.: Plato The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
  • Smith, Nicholas D.: Plato's Political Philosophy The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
  • Turner, William: Plato and Platonism Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)