Pidot (Platon)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pidot
eli Hyvästä
Συμπόσιον
ἢ Περὶ ἀγαθοῦ
Dialogin alku pergamenttikoodeksissa Codex Oxoniensis Clarkianus 39 vuodelta 895.
Dialogin alku pergamenttikoodeksissa Codex Oxoniensis Clarkianus 39 vuodelta 895.
Alkuperäisteos
Kirjailija Platon
Kieli muinaiskreikka (klassinen)
Genre filosofia
Julkaistu 387–355 eaa.
Kausi keskivaihe
Tetralogia III tetralogia
Numerointi 172a–223d
Suomennos
Niteessä Teokset III
Suomentaja Marianna Tyni
Kustantaja Otava
Julkaistu 1999
ISBN 951-1-15894-5
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Pidot (muinaiskreikaksi Συμπόσιον; lat. Symposium) on Platonin kirjoittama dialogi, joka käsittelee erityisesti erosta eli rakkautta ja sen osuutta filosofisella polulla. Sen toinen nimi Thrasylloksen jaottelussa on Hyvästä (Περὶ ἀγαθοῦ, Peri agathou).[1] Dialogi sijoittuu pitoihin, joissa Sokrates keskustelee yhdessä Agathonin, Aristofaneen, Alkibiadeen ja monien muiden henkilöiden kanssa.[2] Keskustelu esitetään enimmäkseen vuorotellen pidettyjen puheiden muodossa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin teosten joukossa Pidot kuuluu tämän keskivaiheen dialogeihin. Näin se on kirjoitettu siihen aikaan, jolloin Platon oli perustanut oman Akatemiansa.[3]

Aiheensa puolesta teos kuuluu antiikin aikana suosittuun kirjallisuuden pidot (symposion) -lajityyppiin, johon kuuluvat teokset kertoivat usein filosofien pidoista. Platonin aikalaisista myös muun muassa Ksenofon kirjoitti Pidot-nimisen teoksen. Myöhemmät lajityypin teokset saivat usein vaikutteita Platonilta.

Diogenes Laertioksen esittämässä, Thrasylloksen tekemässä Platonin teosten jaottelussa dialogi kuuluu III tetralogiaan yhdessä dialogien Parmenides, Filebos ja Faidros kanssa. Aiheensa puolesta Thrasyllos luki dialogin Platonin eettisten teosten joukkoon.[1]

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henkilöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asetelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin Pidot. Anselm Feuerbach, 1873.

Ateenan kulttuurinen eliitti pitää pitoja juhlistaakseen Agathonin voittoa tämän ensimmäisessä draamakilpailussa. Sokrates saapuu paikalle juhlien toisena päivänä peseytyneenä ja hänellä on jopa kengät jalassa.

Suurin osa dialogista on Apollodoroksen nimeämättömälle ystävälle kertomaa. Apollodoros ottaa mukaan myös keskustelun, jonka hän kävi kun hän viimeksi kertoi jutun. Tässä keskustelussa Platonin veli Glaukon, joka toimi kuulustelijana Valtiossa, oli ollut siinä luulossa, että Apollodoros itse olisi ollut pidoissa. Todellisuudessa pitojen ja Platonin kertomuksen välillä on useita kerroksia, jonka Platon haluaa tehdä selväksi — Apollodoros kuuli jutun Aristodemokselta, joka oli juhlissa, ja on todennäköistä, että Platon haluaa osoittaa kuulleensa sen veljeltään tai mahdollisesti nimeämättömältä ystävältä. Platon kuuli jutun siis kolmannen välikäden kautta ja lukija kuulee sen lopulta neljännen välikäden kautta. Lisäksi Sokrateen pitämän puheen oli alun perin pitänyt papitar Diotima, mikä luo vielä yhden kerroksen.

Keskustelun alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edellisen yön liiallisen juomisen vuoksi pitoihin osallistuvat päättävät, ettei ketään pakoteta juomaan enemmän kuin hän haluaa. Myös huilunsoittajaneito lähetetään pois, ja yö päätetään käyttää enemmän keskusteluun kuin remuamiseen. Erysimakhos ehdottaa edellisen Faidroksen kanssa käymänsä keskustelun yllyttämänä, että jokainen pitäisi niin hyvän puheen rakkauden ylistämiseksi kuin vain kykenee.[4] Sokrates hyväksyy ajatuksen ja sanoo, että ainoa asia josta hän ymmärtää jotakin on "rakkauden taide".[5]

Puheet pidetään järjestyksessä "vasemmalta oikealle", alkaen Faidroksesta.[6] Ensimmäiset puheet ylistävät rakkautta ja selvittävät Eroksen ja sen tarjoaman hyvän alkuperää. Faidroksen ja Pausaniaksen puheen välillä on useita puheita joista ei ole selontekoa. Apollodoros selittää, että Aristodemos ei kyennyt muistamaan niitä pyrkiessään palauttamaan yön tapahtumia mieleensä.

Puheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Faidros[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Faidros, joka tunnetaan parhaiten hänen mukaansa nimetystä dialogista Faidros ja jonka on yleisesti ajateltu olleen Eryksimakhoksen rakastaja, puhuu ensimmäisenä. Hän selittää ensin, että rakkaus (Eros) on yksi vanhimmista jumalista, joka on saanut alkunsa Maan mukana Kaaoksesta. Hän käsittelee rakkautta kreikkalaisessa pederastisessa mielessä, ja sanoo sen antavan ihmisille "suurinta hyvää". Rakkaus tuottaa suuria tekoja taistelukentällä, sillä mikään ei tuota rakastajalle enemmän tuskaa kuin se, että hänen rakkaansa näkisi hänet tekemässä jotain häpeällistä tai raukkamaista. Ainoastaan rakastaja kuolee toisen puolesta, ja jumalat katsovat sen olevan ylevää. Hän kertoo tarinan Alkestiksesta, jonka rakkaus oli niin vahva, että jumalat lähettivät hänet takaisin kuolleista; Orfeus, joka ei halunnut kuolla rakkautensa puolesta vaan mieluummin lähti manalaan etsimään vaimoaan ollessaan elossa, puolestaan näki ainoastaan kuvan vaimostaan ja joutui kuolemaan naisten käsissä heikkoutensa takia. Akhilleus valitsi rakkaansa kuoleman kostamisen, ja palkkiona jumalat lähettivät hänet onnellisten saarille.[7]

Faidros päättää puheensa retorisella tavalla, kerraten näkemyksensä siitä, että rakkaus on yksi vanhimmista jumalista, kaikkein kunnioitetuin ja kaikkein voimakkain auttamaan ihmisiä saavuttamaan kunniaa ja siunauksia.

Pausanias[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Papuruskäsikirjoitus dialogista.

Pausanias aloittaa väittämällä, että rakkautta on kahdenlaista: taivaallista rakkautta ja tavallista rakkautta. Hän sanoo, että rakkaus ei ole itsessään ylistämisen arvoinen, sillä itsessään mikään teko ei ole hyvä tai paha. Sen sijaan teon arvo riippuu siitä, onko teko suoritettu kunniallisesti ja hyvin vai huonosti. Vastaavasti tavallinen rakkaus on rakkautta, joka on suoritettu huonosti ja häpeällisesti, kun taas taivaallinen rakkaus on rakkautta, joka on suoritettu kunniallisesti ja hyvin.[8]

Tavallinen rakkaus on vulgaaria ja sitä harjoittavat ne, jotka ovat kiintyneet naisiin yhtä lailla kuin poikiin, ruumiiseen yhtä lailla kuin sieluun, ja järjettömiin partnereihin, koska he välittävät vain seksuaalisen aktin suorittamisesta. Taivaallista rakkautta tuntevat puolestaan ne, jotka ovat kiintyneet miehiin, "joilla alkaa jo olla järkeä, mikä sattuu suunnilleen yhteen parrankasvun alkamisen kanssa", ennemmin kuin lapsiin (nuoriin poikiin) tai naisiin. Tämänkaltaisessa rakkaudessa ihminen haluaa viettää koko loppuelämänsä rakastettunsa kanssa, eikä halua pettää rakastettuaan tai hyötyä hänestä.[9]

Tämän jälkeen Pausanias kuvailee rakkauden ja siihen liittyvien tapojen monimutkaisuutta. Ateenalaisessa yhteiskunnassa oli yleisesti paheksuttua ottaa rakastaja. Pausanias sanoo, että tämä oli "vehnän erottamiseksi roskasta". Ateenan tavat mahdollistivat vain yhden kunniallisen tien ottaa miesrakastaja tai antautua rakastajan rakkaudelle: sen tuli tapahtua hyveen vuoksi. Oli kunniallista ottaa rakastaja, jos nuori rakastettu uskoi, että vanhempi rakastaja tekisi hänestä paremman viisaudessa tai muissa hyveissä. Jos rakastettua huijataan ja rakastajalta puuttuivat todellisuudessa hyveet, petetyksi tuleminen oli silti kunniallista, koska sillä tavalla rakastettu oli osoittanut olevansa mies, joka tekisi kaikkensa hyveen vuoksi.[10]

Pausanias päättää sanomalla, että taivaallinen rakkaus on verrattoman arvokasta, koska se taivuttaa sekä rakastajan että rakastetun ottamaan hyveen keskeiseksi tavoitteekseen. Kaikki muut rakkauden muodot olivat vulgaaria rakkautta.[11]

Eryksimakhos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eryksimakhos ei pidä puhettaan omalla vuorollaan, koska Aristofanes saa hikan. Eryksimakhos, joka oli lääkäri, kehottaa Aristofanesta pidättämään hengitystään niin pitkään kuin mahdollista, sekä neuvoo muita keinoja tämän mahdollisesti epäonnistuessa.[12]

Eryksimakhos aloittaa myöntymällä siihen, että rakkauden jakaminen kahteen lajiin on melko hyödyllistä. Hän sanoo kuitenkin, että rakkaus ei suuntaudu pelkästään yksinkertaiseen inhimilliseen kauneuteen — sitä esiintyy kaikkialle kasvi- ja eläinkunnassa ja kaikkialla maailmankaikkeudessa. Rakkaus ohjaa kaikkea tapahtuvaa sekä jumalien että ihmisten maailmassa.[13]

Lääketiede on tiedettä rakkauden vaikutuksista ruumiin täyttymisen ja tyhjentymisen kannalta. Lääkärin tehtävänä on ohjailla ruumiin haluja perustuen tietoon ylevästä ja vulgaarista rakkaudesta, istuttaen sopivaa rakkauden lajia kun sitä puuttuu ja poistamalla toisen kun se ilmenee. Tämä, ja kaikki taivaallinen rakkaus, pyörii vastakohtien luonnon ympärillä; kaikkea terveellistä tulee rohkaista, ja kaikki epäterveellinen tulee torjua:[14]

»On näet kyettävä saattamaan ruumiissa olevat toisilleen kaikkein vihamielisimmät tekijät toistensa ystäviksi ja rakastamaan toisiaan. Ja toisilleen kaikkein vihamielisimpiä ovat vastakkaiset ominaisuudet, kylmä ja lämmin, kitkerä ja makea, kuiva ja kostea [...] Meidän edelläkävijämme Asklepios osasi luoda niihin rakkautta ja sopuisuutta [...][15]»

Hän jatkaa osoittamalla, että rakkaus ohjaa monia (ellei kaikkia) ammatteja, ohjaten negatiivisen osan positiiviseen vastakohtaansa ja päinvastoin: esimerkiksi musiikki saa aikaan sopimuksen tuottamalla sopusointua ja rakkautta korkeiden ja matalien nuottien vastakohtien välille, ja näin säveltaide onkin "tietoa harmonian ja rytmin alalla vaikuttavasta rakkaudesta".[16]

Jopa vuodenajat ovat rakkauden vaikutuksen alaisia. Kun vastakohdat, kuten märkä ja kuiva, "sekoittuvat toisiinsa sopusointuisesti ja oikein, ne tuottavat siunausta ja terveyttä ihmisille [...] Mutta kun tuo hillitön Eros pääsee eri vuodenaikoina valtaan, se tuottaa paljon tuhoa ja vahinkoa".[17] Rakkauden ollessa se, joka ohjaa näiden vastakohtien suhteita, rakkauden korkeampi muoto on aina se, joka tuo harmoniaa ja suuntautuu hyvää kohden, kun impulsiivinen vulgaari rakkaus puolestaan tuo epäsopua.

Erysimakhos päättää sanomalla, että rakkauden korkein muoto on suurin; sillä rakkaudella

»[...] joka vaikuttaa terve- ja oikeamielisenä hyvässä sekä meidän että jumalien keskuudessa, on kaikkein suurin voima, ja se tuottaa meille täydellisen onnen, niin että voimme seurustella toistemme kanssa ja olla ystäviä keskenämme sekä meitä suurempien, nimittäin jumalien kanssa.[18]»

Aristofanes[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dialogin alku ensimmäisessä painetussa laitoksessa (editio princeps) vuodelta 1513.

Klassisen kirjallisuuden asiantuntijat pitävät usein Aristofaneen puhetta Pitojen kohokohtana. Aristofanes, komediakirjailija joka muistetaan ehkä parhaiten Sokratesta pilkkaavasta satiiristaan Pilvet, poikkeaa edeltävien puheiden retorisesta rakenteesta ja esittää myytin, joka selittää sekä ihmiskunnan että rakkauden alkuperän.

Hän selittää, että alun perin oli olemassa kolmen tyyppisiä ihmisiä: miehiä, naisia ja androgyynisiä miesten ja naisten yhdistelmiä, miesnaisia. Näillä androgyyneillä oli neljä kättä, kahdet kasvot, kahdet sukupuolielimet jne. Ne olivat pyöreitä ja kun ne halusivat liikkua nopeasti, ne käyttivät kahdeksaa raajaansa pyöriäkseen kuin kärrynpyörät. Mies oli auringon jälkeläinen, nainen maan jälkeläinen ja androgyyni kuun jälkeläinen, sillä Aristofaneen mukaan kuu oli yhdistelmä auringosta ja maasta.[19]

Muotonsa vuoksi ne olivat hyvin vahvoja ja tekivät useita hyökkäyksiä jumalia vastaan. Vastauksena Zeus leikkasi nämä varhaisihmiset kahtia. Ne alkoivat kuolla nälkään ja yleiseen toimettomuuteen, sillä ne kaipasivat toista puoliskoaan niin syvästi, etteivät ne tehneet muuta kuin kietoutuivat toistensa ympärille. Zeus sääli heitä ja siirsi heidän sukupuolielimensä etupuolelle — aiemmin ihmiset olivat Aristofaneen mukaan lisääntyneet heittämällä siemenensä maahan.[20]

»Hän [...] sai siten aikaan että siitos tapahtui yhdynnässä, miehen yhtyessä naiseen, niin että mies syleillen naiseen yhtyessään siittäisi ja siten syntyisi uutta sukupolvea; jos taas mies yhtyisi mieheen, molemmat saisivat yhdynnästä tyydytystä ja he ryhtyisivät sen päätyttyä töihin ja huolehtisivat muusta elämään kuuluvasta.[21]»

»Niin varhain on siis ihmisiin istutettu keskinäinen rakkaus, joka liittää heidät heidän alkuperäiseen olemukseensa ja pyrkii yhdistämään kaksi yhdeksi ja parantamaan ihmisluontoa. Jokainen meistä on siis ihmisen puolikas, koska meidät on halkaistu kuin kampelat ja siten tehty kaksi yhdestä. Ja jokainen etsii aina omaa puolikastaan.[22]»

Ihmiskunnan menestymiseksi rakkaus tulee saattaa päätökseensä, niin että kukin voi palauttaa alkuperäisen luontonsa.[23]

Agathon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Agathon vastaa muutamiin Sokrateen esittämiin kysymyksiin ja pitää sen jälkeen puheen, jossa hän sanoo, että rakkautta itseäänkin tulee ylistää, päinvastoin kuin edellisissä puheissa oli sanottu, ja jälkeenpäin sen antamia lahjoja. Hänen mielestään rakkaus ei ollut yksi vanhimmista jumalista vaan itse asiassa yksi nuorimmista, syntynyt vihaamaan vanhuutta.[24]

Rakkaus on hento, niin hento ettei hän voi kävellä maan päällä eikä edes ihmisten päiden päällä, sen sijaan hän asettuu asumaan pehmeäluontoisten jumalten ja ihmisten sieluun, karskean olemuksen kääntäessä hänet pois. Hän asettuu vain sellaiseen, mikä voi kukoistaa ja tuoksua; hän ei ole minkään epäoikeudenmukaisuuden aiheuttaja eikä uhri. Korkeimpana nautintona hänellä on suurin osa kohtuullisuudesta (sōfrosynē) ja valta yli muiden nautintojen ja halujen.[25]

Rakkaus on myös suuri viisaudessa; kaikilla hyvillä runoilijoilla on rakkaus opettajanaan, ja jopa Apollon ja muusat, jotka keksivät jousiammunnan ja musiikin, olivat hänen oppilaitaan — aivan kuten Athene, Zeus ja Hefaistos. Kun rakkaus tuli mukaan, jumalienkin asiat järjestyivät, koska häntä vetää enemmän puoleensa kauneus kuin rumuus. Agathon päättää sanomalla, että rakkaus on kaikkein kaunein ja paras opastaja, ja kaikkien ihmisten tulisi seurata rakkautta.[26]

Sokrates[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokrates aloittaa ylistämällä Agathonin puhetta. Faidroksen luvalla hän alkaa kuulustella Agathonia dialektisesti. He päättelevät yhdessä, että rakkaus ei ole sen enempää kaunista kuin hyvääkään — koska hän haluaa hyviä ja kauniita asioita, on selvää, että häneltä puuttuvat nämä asiat. Sokrates aloittaa oman puheensa tästä.[27]

Puheessaan hän lainaa puhetta, jonka hän kuuli kerran mantinealaiselta papitar Diotimalta, jonka Sokrates väittää opettaneen hänelle rakkaudesta. Rakkaus ei ollut hänen mukaansa jumala, koska se halusi kauniita ja hyviä asioita, joita jumalilla jo on. Rakkaus ei ole myöskään kuolevainen, sillä aivan niin kuin kauneuden puute ei tehnyt siitä rumaa, se että se ei ollut jumala ei tehnyt siitä kuolevaista. Sen sijaan rakkaus oli kuolevaisen ja kuolemattoman väliltä, kuten kaikki henkiset asiat. Nämä henkiset asiat kuljettivat viestejä jumalten ja ihmisten maailmojen välillä ja sitovat ne yhteen. Se oli myös viisauden rakastaja, ollessaan viisauden ja tietämättömyyden välillä.[28]

Diotima päätteli, että Sokrates sekoitti rakkauden kohteena olemisen rakastajana olemiseen, perustuen asioihin joita joutui selittämään Sokrateelle. Tämän vuoksi rakkaus oli hänelle kaikilla tavoilla kaunista.[29] Vaikuttaa siltä, että sama pätisi ainakin osaan aiemmin pidetyistä puheista, sillä esimerkiksi Faidros oli selkeästi puhunut rakkauden kohteena olemisesta rakastajana olemisen sijaan.

He jatkavat määrittelemällä rakkauden olevan "halua saada pitää aina omanaan se, mikä on hyvää" ja sen tavoitteena "synnyttämistä kauniissa, sekä ruumiin että sielun puolesta". Rakastaja ei siis halua ainoastaan omistaa kauneutta vaan saada aikaan lisääntymistä ja syntymistä rakkaudessa — koska rakastaja haluaa pitää hyvän omanaan aina, hän etsii myös kuolemattomuutta, ja tämä on mahdollista kuolevaisille vain lisääntymällä.[30]

Tämän jälkeen Diotima selittää, mikä ero on olla raskaana ruumiissa ja raskaana sielussa. Ne, jotka ovat raskaana ruumiissa, näkevät lapsen synnyttämisen tapana tarjota itselleen "kuolemattomuus ja pysyvä muisto ja onnellisuus", kun taas ne, jotka ovat raskaana sielussa, ovat raskaana sellaisesta "joka on sopiva sielulle kannettavaksi ja synnytettäväksi [...] viisaus ja muut hyveet, joita kaikki runoilijat siittävät, samoin kuin kaikki käsityöläiset joiden sanotaan olevan luovia".[31]

Juopunut Alkibiades keskeyttää pidot. Pietro Testa, 1648.

Seuraavaksi Diotima selittää polun, jonka sielussa raskaana oleva kulkee: hän kertoo Sokrateelle, että "nämä rakkauden riitit, kun ne suoritetaan oikein [...] ovat lopullinen ja korkein mysteeri, enkä tiedä kykenetkö niihin". Tällä tavalla raskaana olevan tulee omistaa itsensä ruumiilliselle kauneudelle nuorena; hän tulee näkemään, että lopulta "kaikkien ruumiiden kauneus on yhtä ja samaa". Näin ihminen tulee näkemään, että sielun kauneus on arvokkaampaa, ja haluaa auttaa nuoria miehiä, jotka raskaana sielussa, synnyttämään ajatuksia. Rakastaja näkee myös kauneuden teoissa ja laeissa, ja etenee tietoon.[32]

Alkibiades[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juuri kun Sokrates päättää selityksensä rakkauden oikeasta polusta ja sen suuresta merkityksestä, juopunut Alkibiades saapuu juhliin. Hän päätyy sohvalle Sokrateen ja Agathonin kanssa ja selittää, että Sokrates on jälleen hommannut itsensä istumaan huoneen kauneimman miehen, Agathonin, viereen, ja että hän tekee niin aina. Sokrates pyytää Agathonia puolustamaan itseään Alkibiadeen mustasukkaista raivoa vastaan ja pyytää Alkibiadeelta anteeksiantoa. Alkibiades sanoo, ettei hän tee sellaista koskaan.[33]

Alkibiades ihmettelee, miksi kaikki vaikuttavat selviltä, ja saa kuulla muiden tekemästä sopimuksesta. Hän sanoo, ettei hänen juopunutta soperteluaan tulisi sijoittaa muiden selvien puheiden jälkeen, ja toivoo, ettei kukaan uskonut sanaakaan siitä mitä Sokrates oli puhunut. Lopulta päätetään, että Alkibiades pitäisi puheen Sokrateen ylistykseksi.[34]

Alkibiades aloittaa vertaamalla Sokratesta Silenoksen patsaaseen. Patsas oli ruma ja ontto, mutta sisältä täynnä pieniä kultaisia jumalpatsaita. Tämän jälkeen hän vertaa Sokratesta satyyri Marsyakseen — satyyrit kuvattiin usein villipetojen tavoilla, seksuaalisilla himoilla ja muilla ominaisuuksilla varustetuiksi ja suuren erektion kera. Sokrates ei kuitenkaan tarvinnut Marsyaksen tavoin huilua ihmisten hurmaamiseksi, hänelle riittivät hänen sanansa.[35]

Tulkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pidettyjen puheiden välillä on lukuisia yhtäläisyyksiä ja vastakohtaisuuksia. Lisäksi Pitojen draamallinen konteksti syventää Platonin mahdollisia merkityksiä. Sokrateen puheesta on selvää, että oikea tapa rakastaa, Platonin mukaan, on olla rakastaja eikä rakastettu, ja että rakkaus on oikein käytettynä keskeinen tekijä filosofisella polulla.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Diogenes Laertios (DL): Merkittävien filosofien elämät ja opit III.58–60.
  2. Thesleff, Holger & Knuuttila, Simo: "Esittelyjä ja selityksiä". Teoksessa Platon 1999, s. 368–385.
  3. Smith, Nicholas D.: Plato The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 7.1.2014. (englanniksi)
  4. Platon: Pidot 176a–177d.
  5. Platon: Pidot 177e.
  6. Platon: Pidot 177d.
  7. Platon: Pidot 178b–180a.
  8. Platon: Pidot 180e–181a.
  9. Platon: Pidot 181b–d.
  10. Platon: Pidot 184a–185b.
  11. Platon: Pidot 185b–c.
  12. Platon: Pidot 185c–e.
  13. Platon: Pidot 186a–b.
  14. Platon: Pidot 186c–d.
  15. Platon: Pidot 186d–e.
  16. Platon: Pidot 187a–c.
  17. Platon: Pidot 188a.
  18. Platon: Pidot 188d.
  19. Platon: Pidot 189e–190b.
  20. Platon: Pidot 190b–191c.
  21. Platon: Pidot 191c–d.
  22. Platon: Pidot 193c.
  23. Platon: Pidot 193c.
  24. Platon: Pidot 194e–195b.
  25. Platon: Pidot 195b–196c.
  26. Platon: Pidot 196d–197e.
  27. Platon: Pidot 198b–201c.
  28. Platon: Pidot 201d–204a.
  29. Platon: Pidot 204c.
  30. Platon: Pidot 206b–207d.
  31. Platon: Pidot 208e–209a.
  32. Platon: Pidot 210a–e.
  33. Platon: Pidot 213c–e.
  34. Platon: Pidot 213e–214e.
  35. Platon: Pidot 215a–d.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Platon: Pidot. Teoksessa Teokset III. Toinen painos. Suom. Marianna Tyni. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15894-5.
  • Platon: Pidot. Teoksessa Viisi tutkielmaa. Sokrateen puolustuspuhe, Kriton, Pidot, Faidros, Faidon. Suom. J. A. Hollo. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1961.

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Plato: Symposium. Teoksessa Burnet, J. (toim.): Opera, Volume II: Parmenides, Philebus, Symposium, Phaedrus, Alcibiades I and II, Hipparchus, Amatores. Oxford Classical Texts. Oxford: Oxford University Press. ISBN 9780198145417. Kreikankielinen alkuteksti.
  • Plato: Symposium. Teoksessa Plato's Works. Volume III: Lysis. Symposium. Gorgias. Loeb Classical Library. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. ISBN 0-674-99184-2. Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Symposium (Plato) (englanniksi)

Teos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Plato: Symposium. Perseus. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
  • Plato: Symposium. The Internet Classics Archive. (englanniksi)
  • Plato: Symposium. Project Gutenberg. (englanniksi)

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Reeve, C. D. C.: Plato on Friendship and Eros The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)