Lait (Platon)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lait
eli Lainsäädännöstä
Νόμοι
ἢ Περὶ νομοθεσίας
Dialogin alku ensimmäisessä painetussa laitoksessa (editio princeps) vuodelta 1513.
Dialogin alku ensimmäisessä painetussa laitoksessa (editio princeps) vuodelta 1513.
Alkuperäisteos
Kirjailija Platon
Kieli muinaiskreikka (klassinen)
Genre filosofia
Julkaistu noin 347 eaa.
Kausi myöhäisvaihe
Tetralogia IX tetralogia
Numerointi 624a–969d
Suomennos
Niteessä Teokset VI
Suomentaja Marja Itkonen-Kaila, Holger Thesleff, Tuomas Anhava, A. M. Anttila
Kustantaja Otava
Julkaistu 1999
ISBN 951-1-15897-X
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Lait (muinaiskreikaksi Νόμοι, Nomoi; lat. Leges) on Platonin kirjoittama dialogi, joka esittää hahmotelman ihanneyhteiskunnan laeista. Sen toinen nimi Thrasylloksen jaottelussa on Lainsäädännöstä (Περὶ νομοθεσίας, Peri nomothesias).[1] Dialogissa keskustelevat Megillos, Kleinias ja nimeltä mainitsematon ateenalainen vieras. Lainsäädännön ohella keskustelu käsittelee politiikan teoriaa, etiikkaa, kasvatusta, psykologiaa ja monia muita aiheita.[2][3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lait oli Platonin viimeinen teos. Se jäi kesken Platonin kuoltua vuonna 347 eaa., mutta se julkaistiin pian tämän kuoleman jälkeen. Dialogia on antiikin ajalta lähtien pidetty Platonin aitona teoksena, ja sen mainitsee sellaisena jo Aristoteles.[4] 1800-luvulla dialogin aitous kyseenalaistettiin tutkimuksessa joskus kokonaan. Nykytutkimuksen mukaan näin jyrkälle näkemykselle ei kuitenkaan ole perusteita.[3] Holger Thesleffin mukaan sen sisältöön ovat kuitenkin saattaneet Platonin jälkeen tai tämän vielä eläessä vaikuttaa useat henkilöt Platonin seuraajan Speusippoksen valvonnassa. Platonin kuoltua sen kirjoitti lopulliseen muotoonsa Filippos Opuslainen. Siksi Thesleff luonnehtii dialogia puoliautenttiseksi.[5][6]

Aristoteleen mukaan Lait oli myöhäisempi teos kuin Platonin poliittisen filosofian pääteos Valtio. Tieto siitä, että teos oli Platonin viimeinen, on puolestaan peräisin Diogenes Laertiokselta. Stylometrisin eli tyylillisin perustein Lait kuuluu samaan ryhmään tai kauteen Platonin muiden myöhäisvaiheen dialogien Kritias, Filebos, Sofisti, Valtiomies ja Timaios kanssa.[3]

Tutkijoilla on ollut erilaisia näkemyksiä Lakien ja Valtion suhteesta. Yleisen näkemyksen mukaan Valtio pyrkii esittämään, millainen ihanteellinen ja kaikista paras valtio olisi. Lait puolestaan pyrkii esittämään, millainen valtio olisi paras, kun otetaan huomioon konkreettiset rajoitteet, kuten ihmisten todellinen luonne.[3] Tähän saattaisi viitata Platonin toteamus siitä, että teoksessa hahmoteltu valtio on toiseksi paras.[7] Jotkut tutkijat katsovat, että Platon tunnisti jo Valtion kirjoittamisen aikoihin sen, että teoksessa esitetyt näkemykset ovat hyvin idealistisia, ja olisi kirjoittanut Lait realistisemmaksi ehdotukseksi. Tällöin teosten välillä ei olisi mitään ristiriitaa ja ne olisi voitu kirjoittaa osin jopa samaan aikaan. Toiset tutkijat taas katsovat, että Platon piti Valtion kirjoittamisen aikaan sen ihannevaltiota inhimillisesti mahdollisena, vaikkakin kenties vaikeana toteuttaa. Tällöin Platon olisi muuttanut näkemyksiään kirjoittaessaan Lait. Tällaista muutosta Platonin mielipiteissä on usein selitetty muun muassa tämän Sisilian-kokemuksilla.[3]

Diogenes Laertioksen esittämässä, Thrasylloksen tekemässä Platonin teosten jaottelussa dialogi kuuluu IX tetralogiaan yhdessä dialogien Minos ja Epinomis sekä Platonin ‪kirjeiden kanssa. Aiheensa puolesta Thrasyllos luki dialogin Platonin poliittisten teosten joukkoon.[1] Aristofanes Byzantionlaisen jaottelussa dialogi kuuluu puolestaan III trilogiaan yhdessä Minoksen ja Epinomiksen kanssa.[8]

Teoksen toimittanut Filippos Opuslainen kirjoitti Lakien jatkoksi dialogin Epinomis.[5] Cicero käytti Lakeja esikuvana omalle teokselleen Laeista (De legibus).

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lait käsittää kaksitoista kirjaa. Se on Platonin dialogeista kaikkein pisin. Platon pyrkii teoksessaan kuvaamaan kuvitteellisen ihanteellisen yhteiskunnan lainsäädännön kokonaisuudessaan. Ihannevaltion nimeksi mainitaan Magnesia.[5]

Dialogissa keskustelevat kreetalainen Kleinias, spartalainen Megillos sekä tuntemattomaksi jäävä ateenalainen vieras. Kleinias ja Megillos ovat mitä ilmeisimmin keksittyjä henkilöitä, ja ateenalainen samastetaan yleensä Platoniin itseensä. Keskustelijat kävelevät dialogin aikana Knossoksesta kohti Idavuorella sijaitsevaa Zeuksen pyhää luolaa. Tämä kehysasetelma on kuitenkin mukana vain teoksen ensimmäisissä kirjoissa ja jää sitten sivuun. Henkilöiden puheenvuorot dialogissa ovat pitkiä ja erityisesti ateenalaisen puheenvuorot ovat suoranaisia luentoja. [5]

Teoksen sisältö voidaan jakaa kahteen osaan. Ensimmäiset viisi kirjaa käsittelevät lainsäädäntöä yleisesti. Niissä esitetään lainsäädännön päämäärä sekä muun muassa kansalaisten kasvatukseen liittyviä seikkoja, jotka edesauttaisivat tämän päämäärän saavuttamisessa. Alkupuolella käsitellään myös erilaisten valtiomuotojen (politeia) alkuperää ja niissä tapahtuvia muutoksia, jotta tämä voitaisiin ottaa hyödyksi lainsäädäntötyössä. Samalla esitetään esimerkki yleisestä laista ja sen esipuheesta, joka pyrkii perustelemaan kansalaisille lain olemassaolon. Tämän alkuosan jälkeen loput seitsemän kirjaa esittävät välillä hyvin yksityiskohtaisesti ihannevaltion poliittisen järjestelmän, sosiaaliset instituutiot ja lait.[3]

Teoksen sisältö on jossain määrin viimeistelemättömän oloinen.[3]

Kirja I[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja I aloittaa käsittelemällä Spartan ja Kreetan valtiomuotoja. Näiden kahden valtiomuodot, joita pidetään yleisesti hyvinä, opettavat, että lakien tulee edistää hyvettä, toisin sanoen olla tuottamassa inhimillistä täydellisyyttä. Kyseiset valtiomuodot kuitenkin näkevät hyveen liian kapeasti ja keskittyvät pelkästään urheuteen. Urheus on kuitenkin vain yksi osa hyvettä ja jopa vähiten arvokas osa sitä.[9] Platonin mukaan myös maltillisuus (sofrosynē) tulee ottaa huomioon. Tämän jälkeen käsitellään sitä, kuinka hyvettä edistetään. Tämä on samanlaista sekä urheuden että maltillisuuden tapauksessa.[10]

Kirjan loppuosa käsittelee nautintoa ja juomajuhlia (symposion). Ne ovat pahoja silloin, kun niitä ei säännellä. Sen sijaan niitä voidaan käyttää hyödyksi osana kasvatusta koettelemassa kansalaisten maltillisuutta. Kasvatus koostuu nautinnon ja tuskan vaikutusten sääntelystä.[11]

Kirja II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dialogin aikana kävellään Kreetan Idavuoren maisemissa Knossoksesta kohti vuorella sijaitsevaa Zeuksen pyhää luolaa.[5]

Kirja II jatkaa juomajuhlien merkityksestä osana kasvatusta. Runous, musiikki, tanssi ja draama toimivat, silloin kun ne ovat oikeanlaisia, lumovoimallaan oikeanlaisten nautinnon ja tuskan tunteiden muodostajana, kouluttajana ja elossa pitäjänä. Nämä taiteet on saatettava valvontaan ja kiinteän normiston alaiseksi. Niiden ohjaamiseksi tarvitaan suurta kokemusta.[12]

Jotta taiteet saadaan sääntelyn alaiseksi, tulee perustaa kaikille kansalaisryhmille omanlaisensa kuorot tätä tarkoitusta varten. Lapsilla tulee olla muusille omistettuja kuoroja, nuorilla miehillä omat Apollonin kunniaksi laulavat kuoronsa, ja vanhoilla (30–60-vuotiailla) Dionysos-kuoro. Yli 60-vuotiaat voivat laulamisen sijasta kertoa myyttejä eli tarinoita jumalista.[13]

Kirja III[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja III käsittelee ihmiskunnan ja yhteiskuntien syntyä ja kehitystä. Tarkoituksena on löytää ennen kaikkea se, millä tavalla lait ovat saaneet alkunsa ja kuinka ne vaikuttavat. Aluksi kuvataan esihistoriallisia aikoja, varhaisia halintojärjestelmiä sekä lain alkuperää. Tämän jälkeen käsitellään doorilaisia valtioita sekä sitä, mikä on syynä Argoksen ja Messenen taantumiseen ja Spartan nousuun.[14] Tämän jälkeen siirrytään Persian ja Ateenan valtiomuotoihin. Niiden esimerkin perusteella voidaan todeta, että sekä liiallinen hallitsijan valta (itsevaltiudessa) että liiallinen hallittujen vapaus (demokratiassa) ovat huonoja asioita.[15]

Kirjan lopussa Kleinias kertoo olevansa yksi niistä kymmenestä knossoslaisesta, joiden vastuulle kreetalaiset ovat antaneet uuden siirtokunnan perustamisen. Kleiniaan pyynnöstä ateenalainen alkaa nyt antaa neuvoja tällaisen uuden kuvitellun siirtokunnan lainsäätäjälle tilanteessa, jossa kaupunki perustetaan ikään kuin alusta asti. Kleinias sanoo voivansa mahdollisesti käyttää tulevassa valtiossa hyväksi keskustelun myötä syntynyttä lainsäädäntöä.[16]

Kirja IV[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja IV käsittelee hyvän siirtokunnan edellytyksiä ja järjestelyitä sekä lainsäätäjän merkitystä siirtokunnan perustamisessa. Aluksi kuvataan uuden kuvitteellisen kaupungin sijaintia. Samalla todetaan, että ulkomaankauppa ja vieraat laivastot ovat uhkia kansan rehellisyydelle ja urheudelle. Siksi perustettavan siirtokunnan tulisi sijaita jonkin matkan päässä merestä ja kyetä tuottamaan itse tarpeeksi, mutta ei ylenmäärin, ravintoa.[17]

Tämän jälkeen todetaan, että siirtokunnan väestön on parempi olla kotoisin monista eri paikoista, jotta nämä omaksuisivat helpommin uudet lait eivätkä pitäytyisi kotikaupunkiensa vanhoihin lakeihin. Parhaiten uusi valtiomuoto saadaan aikaan niin, että "jumalallinen" lainsäätäjä suunnittelee sen arvostetun itsevaltiaan luottamuksen alaisena. Ainoa todellinen valtiomuoto on sellainen, jossa laki hallitsee yli kaiken muun ja jossa lait on tehty silmälläpitäen koko yhteisön hyvää.[18]

Lopuksi todetaan, että kansalaiset ovat saatava ymmärtämään lakien hyödyllisyys ja noudattamaan niitä. Siksi jokaiseen lakiin on sisällytettävä sen perusteleva esipuhe.[19]

Kirja V[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja V alkaa esimerkillä mainitun kaltaisesta lain esipuheesta.[20] Se voidaan nähdä eettisenä kehotuspuheena, joka korostaa hyveitä, vastuuntuntoa ja ystävällistä käyttäytymistä.[5]

Tämän jälkeen käsitellään ihannevaltion väkilukua, luokkajakoa sekä maaomaisuuden jakoa. Kotitalouksien ihanteellinen määrä on 5040, koska se voidaan jakaa tasan monella eri tavalla eri käyttötarkoituksiin. Määrä ei saa ajan kuluessa muuttua. Kansalaiset tulee jakaa neljään varallisuusluokkaan. Yksityisillä kansalaisilla saa olla rahaa vain jokapäiväisiin tarpeisiin. Rikkaudelle on asetettava yläraja ja köyhyydelle alaraja, joita ne eivät saa ylittää, koska tällainen johtaisi helposti kansalaissotaan. Maa on tärkeää jakaa oikeudenmukaisesti kotitalouksien kesken.[21]

Kirja VI[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja VI käsittelee valtion viranomaisia sekä näiden tehtäviä ja vaalitapoja; sekä erilaisia sekalaisia lakeja koskien muun muassa juhlia, avioliittoa, sekä julkista ja yksityistä rakentamista.

Lakeja tulee valvoa 37 tätä varten varattua virkamiestä (nomofylakes), joiden ikä on 50–70 vuotta.[22] Armeijaa varten valitaan äänestämällä strategit, hipparkit, taksiarkit ja fylarkit.[23] Neuvostossa tulee olla 360 neuvosmiestä (bouleutai).[24] Muita virkamiehiä ovat papit (hiereis) ja muut temppelivirkamiehet, alueenvalvojat (agronomoi) ja vartiopäälliköt, kaupunginvalvojat (astynomoi), torinvalvojat (agoranomoi), musiikista ja urheilusta huolehtivat viranomaiset, tyttöjen ja poikien kasvatuksen valvoja, sekä tuomarit (dikastai). Mitään osa-aluetta ei tule jättää ilman valvontaa.[25] Lakien valvojilla tulee olla oikeus tehdä lakeihin ajan kuluessa tarpeellisia muutoksia ja lisäyksiä.[26]

Kansa, eli 5040 taloutta, jaetaan kahteentoista fyleen, joissa kussakin on siis 420 taloutta. Nämä voidaan jakaa edelleen eri tavoin. Fyleille määrätään uskonnolliset juhlat. Nuorison tulee tavata toisiaan kuorotanssijuhlissa, jotta avioliitot voidaan järjestää niin, että mies tuntee tulevan vaimonsa ja miehen perhe vaimon perheen, ja toisin päin. On pyrittävä sellaisiin avioliittoihin, jotka hyödyttävät valtiota tasaamalla sitä, eikä sellaisiin liittoihin, jotka olisivat mieluisia ihmisille itselleen, sillä "valtio on kuin sekoitusmalja". Esimerkiksi rikkaiden ja köyhien tulee mennä naimisiin ristiin, sen sijaan että rikkat menisivät naimisiin vain keskenään. Nuorenparin on jätettävä vanhempiensa kodit ja muutettava omilleen.[27]

Orjuus todetaan monella tavalla ongelmalliseksi mutta välttämättömäksi. Kaupunki on rakennettava yhtenäiseksi, ikään kuin muuriksi, vaikkakaan kaupungilla ei saa olla varsinaisia muureja, koska se tekisi kansalaisista velttoja puolustautumisen suhteen.[28] Tämän jälkeen palataan avioliittoon. Nuoripari on saatava tuottamaan valtiolle lapsia, ja tämän valvomiseksi on erillinen valvojanaisten virka. Tyttöjen avioitumisikä on 16–20, miesten 30–35 vuotta. Virat ja sotapalvelus ovat sekä miehille että naisille, joskin eri iässä.[29]

Kirja VII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dialogin alku pergamenttikoodeksissa Codex Parisinus graecus 1807 noin vuodelta 900.

Kirja VII käsittelee nuorison kasvatusta (paideia). Aluksi kuvataan lapsista huolehtimista kolmanteen ikävuoteen saakka. Kolmesta kuuteen vuoteen on puolestaan leikin aika. Tällöin lapsia on valvottava huolellisesti ja tarvittaessa rankaistava. Opetus alkaa kuuden vuoden iässä. Liikunta ja tanssi on ruumiin, musiikki mielen kasvattamiseksi. Leikeissä ei tule tehdä uudistuksia, vaan niiden on oltava joka sukupolvessa samoja, koska muutosten seurauksena lapsista voi kasvaa erilaisia ja he saattavat haluta yhteiskuntaan muutoksia. Sekä vasenta että oikeaa kättä on harjoitettava samassa määrin. Musiikki on valittava huolellisesti kasvatukseen sopivaksi.[30]

Ateenalainen toteaa, että kaiken vakavan ja siunauksekkaan ponnistuksen luonnollinen kohde on jumala. Ihminen taas on kokoonpantu jumalan leikkikaluksi, ja tämä ihmisessä on parasta. Ihmisten tulisi elää elämänsä tämän laatunsa mukaisesti, tätä kaikkein kauneinta leikkiä leikkien.[31] Tämän jälkeen todetaan, että naisten ja miesten on saatava samanlainen kasvatus. Lopuksi käsitellään koulutuksen eri osa-alueita: lukeminen ja kirjoittaminen, lyyransoitto, voimistelu, tanssi, aritmetiikka, geometria, tähtitiede ja urheilu.[32]

Kirja VIII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja VIII käsittelee sotilaiden koulutusta sekä rakkauselämää, ravintoa, kulutustavaroita ja kaupankäyntiä. Sotilaat on koulutettava mahdollisimman aidonkaltaisissa taisteluharjoituksissa. Samalla todetaan, että rahanhimo ja vallitsevien valtiomuotojen puutteet saavat aikaan sen, ettei sotilaskoulutukseen useinkaan kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Tämän jälkeen käsitellään sotilaskoulutuksen eri yksityiskohtia.[33]

Tästä siirrytään seksuaalisten vaistojen oikeaan sääntelyyn. Ateenalainen käsittelee laajasti sitä, kuinka vaikeaa nuorison haluja on hillitä. Keinoksi esitetään nuorison kannustaminen ja opettaminen voittamaan halunsa, koska tämä tuottaa onnellisuuden, kun taas vääränlaiset halut ovat jumalattomia. Ihmiset eivät saa olla asiassa huonompia kuin eläimet, jotka osaavat elää siveästi, pariutua oikeaan aikaan ja pysyä uskollisena kumppanilleen.[34]

Lopuksi käsitellään ravintoa ja kauppaa. Ravinto on tuotettava pääosin maanviljelyn kautta. Valtio ei tarvitse kaupankäyntiä, laivanvarustusta, majataloja, tulleja, kaivoksia, lainoja eikä muita vastaavia toimia ja niihin liittyviä lakeja.[35] Käsityöammatit eivät sovi kansalaisille, sillä näille on tarpeeksi työtä valtion asioiden hoidossa. Ulkomaankauppa on pidettävä minimissä ja rajoitettava välttämättömyyksiin, kuten aseisiin.[36]

Kirja IX[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja IX käsittelee rikoslakeja sekä lainsäädännön yleisiä periaatteita. Ateenalainen toteaa, että on tavallaan häpeällistä, että ihannevaltioon tulee säätää kyseisen kaltaisia lakeja. Ensiksi käsitellään pyhäinhävistyksistä, kuten temppelien ryöstöstä, sekä maanpetoksesta annettuja rangaistuksia.[37] Tämän jälkeen poiketaan käsittelemään yleisemmin lainsäätäjän tehtäviä, rikosten erilaisia motiiveja, sekä rikosten tahallisuutta ja tahattomuutta.[38] Lopuksi käsitellään murhia, vammanaiheuttamista sekä pahoinpitelyjä. Itsemurha tuomitaan, koska se suuntautuu vastoin ihmisen ominta itseä — siinä ihminen surmaa kaikkein lähimmän ihmisensä.[39]

Kirja X[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja X käsittelee uskontoa, uskonnollisia rikoksia ja jumalattomuutta. Uskonnolliset rikokset johtuvat jumalattomuudesta eli ateismista, joka on täysin tuomittavaa. Kirja luokittelee ”jumalattomiin tekoihin” syyllistyvät kolmeen ryhmään: (1) ne, jotka eivät pidä jumalia todellisina; (2) ne, jotka pitävät jumalia todellisina mutta luulevat, että jumalat eivät välitä ihmisistä; ja (3) ne, jotka kuvittelevat, että jumaliin voidaan helposti vaikuttaa lahjomalla eli uhreilla ja rukouksilla.[40] Tämän jälkeen kumotaan ateismi. Ensin kumotaan niiden näkemys, joiden mukaan jumalaa ei ole, ja todetaan, että maailmansielu on kaiken alkuunpanija ja ihmissielu on luonteeltaan jumalallinen. Toiseksi kumotaan niiden näkemys, joiden mukaan jumalat eivät välitä ihmisistä. Tämän jälkeen osoitetaan, etteivät jumalat ole lahjottavissa.[41]

Lopuksi käsitellään erilaisten jumalattomuuden muotojen rankaisemista.[42] Ryhmässä (1) Platon erottaa kahdenlaisia jumalankieltäjiä: ensiksi ne, jotka ”ehdottomasti kieltävät jumalien olemassaolon mutta ovat luonteeltaan oikeamielisiä”; ja toiseksi ne, jotka ovat ”voimattomia nautintojen ja tuskien edessä mutta joilla on hyvä muisti ja terävä äly”.[43] Ensiksi mainitut, jotka toimivat ”vain järjettömyyttään eivätkä luonteen ja tapojen kehnoudesta”, on tuomittava lain mukaan vähintään viideksi vuodeksi ”järkiinpalauttamislaitokseen” (sōfronistērion). Jos rangaistus ei tehoa, heidät on tuomittava kuolemaan. Jälkimmäiset, jotka ovelasti ja ”ihmisiä halveksien kietovat pauloihinsa elävien sieluja”, on lain mukaan eliniäkseen teljettävä maaseudulle vankilaan.[44]

Kirja XI[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja XI käsittelee erilaisia yksityisoikeuden piiriin kuuluvia säädöksiä. Kirja antaa lakeja muun muassa koskien omistusoikeutta, ostamista ja myymistä, testamentteja, orpojen hoitamista, isien ja poikien välisiä riitoja, aviopuolisoiden välisiä riitoja ja avioeroa, sekä vanhusten kunnioittamista.[45] Tämän jälkeen käsitellään erilaisia rikoksia, kuten toisten vahingoittaminen myrkyttämällä tai taikuudella ja varkaus; sekä hulluutta, väkivältaista luonteenlaatua ja julkista pilkkaa koskevia lakeja. Kerjääminen kielletään ehdottomasti. Isännät ovat vastuussa orjiensa aiheuttamista vahingoista. Ammattimainen asianajajantoimen harjoittaminen kielletään.[46]

Kirja XII[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja XII käsittelee yksilön velvollisuuksia valtiota kohtaan. Lähettiläiden on oltava rehellisiä. Kaikki varastaminen on väärin ja julkisen omaisuuden varastamisesta rangaistaan kuolemalla. Välillä poiketaan sotaa koskeviin lakeihin. Muita viranomaisia valvomaan on valittava tarkastajat (euthynoi), jotka ovat kansalaishyveissä muiden yläpuolella.[47]

Määrätään myös, että ulkomaille matkustaminen on minimoitava, sillä se voi tuoda maahan vieraita ajatuksia. Alle 40-vuotiaat eivät saa matkustaa lainkaan. Muutoin matkustaminen on sallittua vain valtion tehtävissä, kuten lähettiläänä, sekä kisoihin tai juhliin osallistuttaessa.[48]

Tämän jälkeen käsitellään vielä muun muassa oikeusistuinten toimintaa sekä annetaan määräyksiä koskien hautajaisia ja hautoja.[49] Lopuksi kuvataan yöllä tai varhain aamulla kokoontuvan valtion asioita valvovan neuvoston toiminta, koostumus ja koulutus.[50]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Diogenes Laertios (DL): Merkittävien filosofien elämät ja opit III.58–60.
  2. Thesleff, Holger: "Esittelyjä ja selityksiä". Teoksessa Platon 1999, s. 385–409.
  3. a b c d e f g Bobonich, Chris: Plato on utopia The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 6.5.2014. (englanniksi)
  4. Aristoteles: Politiikka 1266b5.
  5. a b c d e f Thesleff, Holger: Platonin arvoitus, s. 232–240. Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta yhteistyössä tekijän kanssa suomentanut Pinja Riikonen. Helsinki: Gaudeamus. ISBN 978-952-495-200-2.
  6. Smith, Nicholas D.: Plato The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 7.1.2014. (englanniksi)
  7. Platon: Lait 739a–740c.
  8. DL III.61–62.
  9. Platon: Lait 622a–632d.
  10. Platon: Lait 632d–636e.
  11. Platon: Lait 636e–645d.
  12. Platon: Lait 652a–664b.
  13. Platon: Lait 664b–674c.
  14. Platon: Lait 676a–682e.
  15. Platon: Lait 683a–701e.
  16. Platon: Lait 702a–702e.
  17. Platon: Lait 704a–707e.
  18. Platon: Lait 707e–718b.
  19. Platon: Lait 718b–724b.
  20. Platon: Lait 726a–734e.
  21. Platon: Lait 734e–747e.
  22. Platon: Lait 752e–755b.
  23. Platon: Lait 755b–756b.
  24. Platon: Lait 756b–759.
  25. Platon: Lait 759–768e.
  26. Platon: Lait 768e–771a.
  27. Platon: Lait 771a–776b.
  28. Platon: Lait 776b–779d.
  29. Platon: Lait 779d–785b.
  30. Platon: Lait 788a–803b.
  31. Platon: Lait 803b–804c.
  32. Platon: Lait 804c–824c.
  33. Platon: Lait 828a–835d.
  34. Platon: Lait 835d–841e.
  35. Platon: Lait 842a–846d.
  36. Platon: Lait 846e–850d.
  37. Platon: Lait 853a–857b.
  38. Platon: Lait 857b–864c.
  39. Platon: Lait 865a–882c.
  40. Platon: Lait 885b.
  41. Platon: Lait 884a–888d.
  42. Platon: Lait 907d–910d.
  43. Platon: Lait 908b-c.
  44. Platon: Lait 908e–909c.
  45. Platon: Lait 913a–932e.
  46. Platon: Lait 933a–938c.
  47. Platon: Lait 941a–949c.
  48. Platon: Lait 949c–953e.
  49. Platon: Lait 953e–960b.
  50. Platon: Lait 960c–969d.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Plato: Leges. Teoksessa Burnet, J. (toim.): Opera. Volume V: Minos, Leges, Epinomis, Epistulae, Definitiones. Oxford Classical Texts. Oxford: Oxford University Press. ISBN 9780198145462. Teoksen verkkoversio: osa 1, osa 2. Kreikankielinen alkuteksti.
  • Plato: Laws, Books 1–6. Teoksessa Plato's Works. Volume X. Loeb Classical Library. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. ISBN 0-674-99206-7. Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.
  • Plato: Laws, Books 7–12. Teoksessa Plato's Works. Volume XI. Loeb Classical Library. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press. ISBN 0-674-99211-3. Kreikankielinen alkuteksti ja englanninkielinen käännös.
  • England, E. B.: The Laws of Plato. Volume I. The text edited with introduction, notes etc. Manchester: Manchester University Press, 1921. Teoksen verkkoversio.
  • England, E. B.: The Laws of Plato. Volume II. The text edited with introduction, notes etc. Manchester: Manchester University Press, 1921. Teoksen verkkoversio.

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bobonich, C. (toim.): Plato's Laws: A Critical Guide. Cambridge: Cambridge University Press, 2010.
  • Lisi, F. (toim.): Plato's Laws and its Historical Significance. Sankt Augustin: Academia Verlag, 2001.
  • Pangle, T.: The Laws of Plato. New York: Basic Books, 1980.
  • Saunders, T. J.: Notes on the Laws of Plato. Bulletin of the Institute of Classical Studies (Suppl. No. 28). London: University of London, 1972.
  • Saunders, T. J.: Plato: The Laws. Harmondsworth: Penguin Books, 1976.
  • Saunders, T. & Brisson, L.: Bibliography on Plato's Laws. 3rd edition. Revised and Completed with an Additional Bibliography on the Epinomis by Luc Brisson, Volume 12. Sankt Augusin: Academia Verlag, 2000.
  • Stalley, R.: An Introduction to Plato's Laws. Indianapolis: Hackett, 1983.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Νόμοι (kreikaksi)
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Laws (Plato) (englanniksi)

Teos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Plato: Laws. Perseus. (muinaiskreikaksi) (englanniksi)
  • Plato: Laws. The Internet Classics Archive. (englanniksi)
  • Plato: Laws. Project Gutenberg. (englanniksi)

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bobonich, Chris: Plato on utopia The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)