Paideia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Paideia (muinaiskreikaksi παιδεία) tarkoitti antiikin Kreikassa "miehen kouluttamista siksi mitä hänestä voi tulla, todellisen ihmisluonnon mukaan"[1] ja käsitti siten ihmisten kasvatuksen ja paremmaksi tekemisen ihanteet. Paideiaan voidaan lukea kaikki sellaiset nykyajan käsitteet kuin koulutus, kasvatus, kulttuuri, sivilisaatio, perinne ja kirjallisuus.[2]

Koska itsensä hallitseminen oli kreikkalaisille tärkeää, paideia yhdistettynä ethokseen (tavat) teki miehestä hyvän ja mahdollisti toimimisen kansalaisena tai hallitsijana. Koulutus ei sisältänyt varsinaisesti mitään taitoa tai taidetta, josta kreikkalaiset käyttivät nimitystä banausos, koska kreikkalaiset eivät pitäneet sellaista kansalaisen arvon mukaisena. Sen sijaan siihen kuuluivat sellaiset asiat kuin oikeus (vapaus) ja ylevyys (kauneus). Paideiaan sisältyi kaikki kulttuuriperintö.

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paideia on keskeinen antiikin aikaisen yhteiskunnan arvoihin liittyvä käsite ja keskeinen termi antiikin kulttuurin ymmärtämisen kannalta. Käsite tuli kreikkalaisen yhteiskunnan ytimeen 400-luvulla eaa. retoriikkaa ja käytännöllistä ajattelua korostaneiden sofistien ja filosofis-tieteellistä puolta korostaneiden filosofien (Sokrates, myöhemmin Platon, Aristoteles, jne.) myötä.

Kreikkalaiset katsoivat paideian kuuluvan yläluokalle. Nuorisoa kasvatettiin ihanteiden mukaisesti. Jo muinaisajoista lähtien tähän kuului osana myös rakkaus[3], kun nuoria aristokraatteja kehotettiin pederastiseen suhteeseen niiden nuorten kanssa, joita he opastivat. Aristokraattinen ihanne oli kalos kagathos, "kaunis ja hyvä". Myöhemmin ajatus on elänyt muun muassa ritarietiikassa ja englantilaisessa käsityksessä "gentlemanista", herrasmiehestä.

Homeros kuvaa kreikkalaisten ja troijalaisten fyysisyyden ja urhoollisuuden ylivoimaisuutta Iliaassa. Odysseiassa hän kuvaa myös mielen ja älyn ylivoiman tarpeellisena voittamiselle. Hyve (arete) liittyi oleellisena osana heeroksena olemiseen ja oli välttämätöntä sodankäynnin onnistumiselle. Se oli kyky "hallita kädet ja pitää pää" vaaroja vastaan ja selvitä voittajana.

Olympian kisat olivat saman ajattelutavan tuote. Sama mieliala nähdään myös siinä, kuinka kreikkalaiset levittivät ja kopioivat ainoastaan kirjallisuutta, joka katsottiin "parhaaksi", ja järjestivät kilpailuita runouden, tragedioiden ja komedioiden kirjoittamisessa.

Kreikkalaiset katsoivat olevansa "kauneuden rakastajia" ja suuntautuivat paljossa estetiikkaan. He näkivät kauneutta luonnossa, ja yhtenä esimerkkinä on kultainen leikkaus (suunnilleen 1.6) ja sen toistuminen monissa asioissa. Kauneus ei ollut sellaisissa pintapuolisissa seikoissa kuin väri, valo tai varjo, vaan olemuksessa: rakenteessa, linjoissa ja suhteissa. Samaa tavoiteltiin kaikessa toiminnassa: paideiassa, arkkitehtuurissa, taiteessa, politiikassa ja psykologiassa.

Paideia myöhemmin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rooman valtakunnassa paideia sai humanistisen sävyn. Cicerolle paideia tarkoitti koko ihmisyyttä, ja hänen vastineensa sanalle oli humanitas. Kreikkalaisille paideia alkoi merkitä erottumista barbaareista. Tätä käytettiin myöhäisantiikin aikana myös kristityistä erottumiseen. Kun Gregorios Nyssalainen ja muut kristilliset ajattelijat sulattivat antiikin koulutusohjelman kristilliseen koulutukseen, ero hävisi. Klassinen koulutus säilyi erityisesti Itä-Roomassa sellaisenaan 600-luvulle saakka.

Saksalais-amerikkalainen klassisisti Werner Jaeger käytti pääteoksessaan Paideia. Die Formung des griechischen Menschen (3 osaa, 1934) paideian käsitettä jäljittäessään kreikkalaisen ajattelun ja koulutuksen kehitystä Homeroksesta Demostheneeseen. Myös Mortimer Adler käytti paideian käsitettä arvostellessaan nykyaikaisia läntisiä koulutusjärjestelmiä, samoin Lawrence A. Cremin kirjoittaessaan yhdysvaltalaisen kasvatuksen historiasta.

Paideia tunnetaan nykyään yleisimmin osana sellaisia sanoja kuin ensyklopedia ja pedagogiikka. Sanan kreikkalainen kantasana, "paidia" (παιδιά) viittaa lapsiin.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jaeger 1945, osa I, xxiii.
  2. Von Wright 1989, s. 11.
  3. Ksenofon: Spartan perustuslaki 2.12

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bowra, C. M.: The Greek Experience. Mentor Books, NY, 1964.
  • Hamilton, Edith: The Greek Way. W. W. Norton & Co., NY, 1993.
  • Hamilton, Edith: The Echo of Greece. W. W. Norton & Co., NY, 1957.
  • Hamilton, Edith: The Roman Way. W. W. Norton & Co., NY, 1993.
  • Harpers Dictionary of Classical Literature and Antiquities, toim. Harry Thurston Peck, Cooper Square Publishers, Inc., NY, 1962.
  • Jaeger, Werner: Paideia: The Ideals of Greek Culture. Käännös Gilbert Highet, Oxford University Press, NY, 1945. Kolme osaa.
  • Kitto, H. D. F.: The Greeks. Penguin Books, Baltimore, MD, 1970.
  • Oxford Companion to Classical Literature, toim. M. C. Howatson, 2. painos, Oxford University Press, NY, 1989.
  • Toynbee, Arnold J.: Greek Civilization and Character. Mentor Books, NY, 1961.
  • Von Wright, Georg Henrik: "Paideia" teoksessa Ajatus ja julistus. 3. painos. WSOY, Porvoo/Helsinki/Juva 1989.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]