Skolastiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Danten Paratiisi, Danten ja Beatricen ympärillä muun muassa skolastikot Tuomas Akvinolainen, Albert Suuri ja Petrus Lombardus (Philipp Veit, maalaus Casino Massimossa Roomassa)

Skolastiikka (lat. scholasticus, kreik. σχολαστικός, suom. kouluun kuuluva) oli filosofinen suuntaus tai menetelmä, jonka mukainen opetus oli vallalla keskiajan oppineiden parissa noin vuosina 11001500. Skolastiikka pyrki yhdistämään antiikin tieteet ja filosofian, erityisesti aristotelismin, ja vallitsevan uskonnon pyhät kirjoitukset ja opetukset.

Skolastiikalla tarkoitetaan yleensä lähinnä kristittyä skolastiikkaa, joka vaikutti kristittyjen teologien piirissä suurten eurooppalaisten yliopistojen teologisissa tiedekunnissa, mutta myös islamilaisten ja juutalaisten teologien piirissä esiintyi täysin samanlaista lähestymistapaa. Skolastinen filosofia yhdisti yleensä logiikkaa, metafysiikkaa ja semantiikkaa yhdeksi oppiaineeksi. Sen katsotaan edistäneen logiikan kehitystä huomattavasti aikaisempaan filosofiaan verrattuna.

Skolastiikalla ei varsinaisesti tarkoiteta mitään tiettyä filosofista näkemystä tai uskomuksia, vaan enemmän tutkimiseen, ymmärtämiseen ja oppimiseen käytettyä metodia — työkalua, ajattelutapaa tai lähestymistapaa — jossa pääpaino oli dialektisessa päättelyssä. Skolastiikan tavoitteena oli löytää vastaus johonkin kysymykseen tai selvittää looginen ristiriita. Vaikka skolastista metodia käytettiinkin lähinnä keskiajan teologisten ongelmien ratkomiseen, sitä voitiin käyttää myös muiden filosofisten ongelmien tutkimiseen.

Skolastiikkaa vastustivat jo keskiajalla mystikot. Renessanssin aikana skolastiikka enimmäkseen syrjäytettiin.

Skolastinen menetelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyypillisesti skolastikko otti jonkun tunnetun varhaisemman oppineen tai muun vastaavan auktoriteetin teoksen tarkastelun kohteeksi. Teos luettiin läpi huolellisesti ja kriittisesti, ja sisäistettiin. Sen jälkeen asiaa tutkittiin kaikista muista mahdollisista dokumenteista, joita aiheesta oli kirjoitettu, olivat ne sitten muinaisia tai uudempia — kuten kirkolliskokousten päätöksistä tai paavien kirjeistä. Ne kohdat, joista nämä eri lähteet olivat eri mieltä, kirjoitettiin ylös. Tavoitteena oli tutkia asiaa avoimella mielellä kaikista mahdollisista lähestymistavoista.

Tämän jälkeen eri osapuolten näkemykset pyrittiin saattamaan yhteen dialektisella menetelmällä, niin etteivät ne enää olisi vastakkaisia. Tämä tehtiin kahdessa vaiheessa.

Ensin käytettiin filosofista analyysia. Sanojen merkityksiä tutkimalla voitiin saada selville, että jollain sanoilla saattoi olla eri merkityksiä eri tilanteissa, ja joku auktoriteeteista oli mahdollisesti tarkoittanut jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Näin kaksi vastakkaista argumenttia voidaan saada puhumaan samasta asiasta samalla kielellä. Seuraavaksi käytettiin loogista analyysia, joka perustui formaalin logiikan sääntöihin. Tavoitteena oli näyttää, että ristiriitoja ei ole, vaan ne johtuvat lukijan subjektiivisista näkemyksistä.

Näin skolastisella menetelmällä voitiin siis pitää filosofinen ajatusmaailma koossa, ja saada kaikki tarvittavat auktoriteetit olemaan samaa mieltä. Skolastiikka perustui lähinnä siihen, että keskiajan oppineet uskoivat kaiken tiedon olevan jo olemassa ja kirjoitettuna suurten auktoriteettien teoksiin. Näin skolastikon ei ollut tarkoitus olla luova vaan järjestävä tekijä, joka piti huolen todellisuuden loogisesta ristiriidattomuudesta.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomas Akvinolaisen Summa theologiae.

Skolastikot kehittivät kaksi kirjallisuuden lajia. Ensimmäistä kutsuttiin nimellä questiones (”kysymykset”). Tähän lajiin kuuluvissa teoksissa skolastista menetelmää sovellettiin johonkin tiettyyn kysymykseen, sen sijaan että olisi käsitelty jonkun tietyn oppineen näkemyksiä. Esimerkki tällaisesta kysymyksestä voisi olla ”Onko sallittua surmata itsepuolustukseksi?”. Skolastikko viittasi useisiin eri lähteisiin ja etsi niistä sekä puoltavia että vastustavia mielipiteitä.

Toinen kirjallisuuslaji oli summa. Kyseessä oli laaja kaikki kysymykset sisältävä järjestelmä, jonka tarkoituksena oli vastata kaikkiin kristinuskoa koskeviin kysymyksiin joita vain voitaisiin esittää. Näin vastaus kysymykseen voitaisiin aina löytää summasta, ja sitä voitaisiin käyttää lähteenä, jos uusia kysymyksiä nousisi esille. Merkittävin ja laajin keskiajalla kirjoitettu summa on Tuomas Akvinolaisen Summa theologiae, joka sisälsi koko kristinuskon teologian yhteenvedon.

Opetusmenetelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skolastisella koululla oli kaksi opetusmenetelmää. Ensimmäistä kutsuttiin nimellä lectio (”luento”) tai expositio (”selitys”). Kyseessä oli luentomuotoinen kommentaari käsittelyssä olevasta teoksesta valittuun kohtaan. Opettaja tai opettajana toiminut opiskelija luki tekstin, selittäen ja tulkiten joitakin sanoja tai ajatuksia. Kysymykset eivät kuitenkaan olleet sallittuja, vaan oppilaiden tuli olla hiljaa koko luennon ajan.

Toinen menetelmä oli nimeltään disputatio (”väittely”), joka toimi skolastisen menetelmän ytimenä. Kyseessä oli väitöksen muodossa suoritettu jostain teoksesta valitun kohdan käsittely, joka alkoi kysymyksellä. Näin se muistutti muodoltaan quaestionea. Väittelyitä oli kahdenlaisia. Ensimmäistä kutsuttiin nimellä ordinaria. Siinä käsiteltävä asia oli julkistettu etukäteen. Toinen oli nimeltään de quolibet (de quodlibet). Siinä opiskelijat esittivät kysymyksiä opettajalle ilman valmistautumista ennakkoon. Opettaja muodosti vastauksen väitöstilanteessa. Hän siteerasi arvovaltaisia teoksia, kuten Raamattua, todistaakseen näkemyksensä. Oppilaat saattoivat puolestaan kumota näkemyksen. Väittelyn aikana joku piti kirjaa sanotusta. Sen loputtua opettaja teki yhteenvedon käytetyistä argumenteista tukeutuen muistiinpanoihin. Hänellä oli seuraavaan päivään asti aikaa muodostaa lopullinen näkemyksensä, jonka tuli vastata kaikkiin esitettyihin vastaväitteisiin.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomas Akvinolainen
Petrus Lombarduksen Sentenssit

Kristitty skolastiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristitty skolastiikka pyrki yhdistämään antikiin tieteet kristinuskoon ja Raamattuun. Tunnetuin keskiajan kristitty skolastikko on Tuomas Akvinolainen, ja tunnetuin oppisuunta hänen oppinsa tomismi.

Korkeaskolastisena aikana noin vuosina 1250-1350 skolastiikka eteni teologiasta luonnonfilosofiaan, psykologiaan, tieto-oppiin ja tieteenfilosofiaan. Espanjassa skolastikot vaikuttivat merkittävästi myös talousteoriaan, millä oli suuri vaikutus myöhempään itävaltalaiseen koulukuntaan. Kirkon opit sitoivat kuitenkin kaikkia skolastikkoja, eikä tiettyjä uskonkysymyksiä voitu koskaan käsitellä ilman vaaraa harhaoppisuussyytöksistä.

Humanismin aikana 1400- ja 1500-luvuilla skolastikot joutuivat taka-alalle ja skolastiikka unohdettiin lähes kokonaan. Tähän aikaan syntyi käsitys skolastiikasta kankeana, muodollisena, vanhanaikaisena ja sopimattomana tapana harrastaa filosofiaa – huonolla latinalla kirjoitettuna saivarteluna.

Katolisessa kirkossa skolastiikka heräsi uudelleen henkiin 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella. Tällöin skolastikoista tehtiin uudelleen tunnettuja, kuitenkin keskittyen lähinnä muutamiin skolastikkoihin ja heidän ajatteluunsa, erityisesti Tuomas Akvinolaiseen. Näin syntyi uustomismi, joka jatkaa alkuperäisen tomismin perinnettä. Tässä yhteydessä skolastisia menetelmiä käytetään teologisten ja metafyysisten asioiden käsittelyssä, mutta harvoin muilla alueilla.

Merkittävimpiä kristittyjä skolastikkoja olivat:

Kristityt skolastikot käyttivät auktoriteetteinä erityisesti seuraavia:

Islamilainen skolastiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilainen skolastiikka pyrki yhdistämään aristotelismin ja Koraanin opetukset. Islamilaisia skolastikkoja olivat:

Juutalainen skolastiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalainen skolastiikka pyrki yhdistämään aristotelismin ja heprealaisen Raamatun Tanakhin opetukset. Juutalaisia skolastikkoja olivat:

Skolastiikan vastustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renessanssin myötä skolastiikkaa alettiin yleisesti vastustaa. Jo keskiajalla skolastiikkaa olivat vastustaneet mystikot. Myöhemmin skolastiikan vastustuksen nousuun vaikuttivat muun muassa uskonpuhdistus ja nykyaikaisen luonnontieteen synty.

Muun muassa Martti Luther teki töitä skolastiikan syrjäyttämiseksi teologisten tiedekuntien opetuksesta. Hän katsoi, että skolastiikan pyrkimykset yhdistää filosofia ja teologia olivat vääriä; hänen mukaansa ne oli pidettävä erillään toisistaan. Eräs skolastikkojen tekemä virhe oli Lutherin mukaan se, että he olivat erehtyneet luulemaan samojen sanojen merkitsevän Raamatussa ja kreikkalaisten filosofien teoksissa samaa asiaa. Koska sanojen merkitys oli eri tai muuttunut, myös tehdyt johtopäätökset olivat vääriä. Seurauksena Raamatun ilmoitus ja Aristoteleen ajatukset, kuten tämän ihmiskäsitys, olivat sekoittuneet toisiinsa, ja näin Raamatun todellinen ilmoitus oli hukkunut. Luther katsoikin skolastisen teologian olevan lopunajan ilmiö, Antikristuksen ase, jolla se yritti peittää Kristuksen näkyvistä.[1]

Muita merkittäviä skolastiikan vastustajia olivat muun muassa Galileo Galilei, René Descartes, Thomas Hobbes ja Robert Boyle. Galilei pilkkasi skolastikkoja Dialogissaan, antaen skolastikolleen yksinkertaiseen viittaavan nimen Simplicio.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Arffman, Kaarlo: Mitä oli luterilaisuus? Johdatus kadonneeseen eurooppalaiseen kristinuskon tulkintaan, s. 98-111. 4. painos. Helsinki: Gaudeamus, 2009. ISBN 978-952-495-129-6.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Turner, William: Scholasticism Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Scholasticism