Saatana

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Calvaire de Plougonven, Bretagne, Ranska.

Saatana eli paholainen, sielunvihollinen on monien uskontojen, etenkin juutalaisen, kristillisen ja islamilaisen käsityksen mukaan Jumalan vastustaja, pahuuden henkilöitymä, joka viekoittelee ihmisiä syntiin.[1][2]

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana saatana on lainattu suomen kieleen todennäköisesti muinaisruotsista keskiajalla kristinuskon välityksellä. Alkuaan sana juontuu hepreasta, jossa sãtãn merkitsee vastustajaa.[3] Sana on levinnyt Raamatun välityksellä kreikan ja latinan kautta moniin maailman kieliin. Suomen kirjakielessä saatana on esiintynyt Mikael Agricolasta alkaen.[4]

Muita nimityksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piru on Saatanan lisäksi myös Saatanaa palveleva ja joskus harvemmin itsenäinen paha pikkuolento suomalaisessa kansanperinteessä. Piruja voi olla kansantarinoissa montakin. Saatanalla on myös muita nimityksiä, kuten Vanha kehno (englanniksi Old Nick), Vihtahousu, sielunvihollinen, Mephistofeles ja Lucifer. Talmudissa ja joissakin Kabbalan kirjoituksissa Saatanaa kutsutaan nimellä Samael.

Monissa kielissä paholaista tarkoittava sana tulee kreikan kielen sanasta diabolos (διαβολος), joka tarkoittaa vastustajaa tai panettelijaa ja jolla heprean sãtãn käännettiin Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä. Tästä ovat peräisin esimerkiksi espanjan Diabolo, ranskan diable, englannin devil ja saksan Teufel.[5]

Paholaisesta käytetään myös latinalaisperäistä nimeä Lucifer, joka sananmukaisesti merkitsee valon tuojaa ja jota on käytetty aamutaivaalla näkyvästä Venus-planeetasta, aamutähdestä eli Kointähdestä.[5] Nimitys johtuu eräästä Jesajan kirjan katkelmasta, jossa varsinaisesti ennustetaan Babylonian kuninkaan kukistumista ja jossa häntä verrataan "taivaalta pudonneeseen kointähteen"[6]. Kristityt teologit ovat kuitenkin jo varhain tulkinneet tämän kohdan tarkoittavan saatanaa ja kuvaavan, miten hänet karkotettiin taivaasta.[7]

Uudessa testamentissa paholaisesta käytetään toisinaan myös nimitystä Belsebul.[8] Tämä on alkujaan kanaanilaisen jumalan nimi, joka merkitsee "Baal on herra", mutta jonka juutalaiset olivat vääntäneet pilkallisesti muotoon Baal-Sebub, "kärpästen herra".[9]

Perkele[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Perkele

Saatanaa kutsutaan Suomessa myös nimellä Perkele. Sana on lainaa balttilaisesta ukkosenjumalan nimestä, joka liettuassa on Perkunas, latviassa Perkons ja muinaispreussin kielessä Percunis. Sanan on toisaalta arveltu olevan lainaa germaanisista kielistä.[4][10]

Perkelettä on väitetty suomalaisen Ukko-jumalan alkuperäiseksi nimeksi ja vanhaa miestä tarkoittavaa Ukkoa kiertoilmaukseksi. Ukkosenjumala on tosin saattanut olla nimeltään myös Ilmarinen. Ukkosenjumala Perkelettä kristityt pitivät epäjumalana, ja leimasivat sen siksi kristinuskon jumalan vastustajan eli Paholaisen ilmentymäksi.[11]

Uuden testamentin kreikankielisessä alkutekstissä paholaisesta käytetän vaihdellen nimiä diabolos (διαβολος) ja satanas (σατανας). Vanhemmissa suomenkielisissä, vielä vuoden 1938 raamatunkäännöksessä sana diabolos oli suomennettu sanalla perkele, joka vuoden 1992 suomennoksessa korvattiin sanalla paholainen.[12][13] Kreikan satanas sen sijaan on sekä vanhassa että uudessa käännöksessä suomennettu sanalla saatana.[7]

Saatana eri uskonnoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Persialaisessa zarathustralaisessa uskonnossa, josta nykyisin ovat jäljellä enää vain Intian parsilaiset, esiintyy Pahuuden ruhtinas (Angra Mainyu), josta juutalaisuus, kristinusko ja islam käyttävät nimitystä ”Saatana”. Zarathustralaisuudessa Pahuuden ruhtinas (Angra Mainyu) esitetään Jumalan (Ahura Mazda) kaksoisveljenä. Tämän uskonnon mukaan Jumala voittaa Pahuuden ruhtinaan viimeisessä taistelussa ihmisten avulla.

Saatanalla on erilaisia rooleja heprealaisessa Raamatussa, niin sanotuissa apokryfisissa kirjoissa ja kristittyjen Uudessa Testamentissa. Heprealaisessa Raamatussa Saatana esitetään enkelinä (lähettinä), jonka Jumala on lähettänyt koettelemaan ihmiskuntaa. Apokryfisissä kirjoissa ja Uudessa Testamentissa Saatana on paha kapinallinen demoni, joka on Jumalan ja ihmisen vihollinen.".[14]

Saatana juutalaisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisessa juutalaisuudessa Saatana oli ihmisten uskoa Jumalaan kyseenalaistava kapinallinen henkiolento, jonka juutalaisten jumala Jahve salli siksi koetella, säilyttivätkö ihmiset todella uskonsa Jahveen, vaikka hän antoi Saatanan aiheuttaa juutalaisille kärsimyksiä. Tunnetuin tällainen kertomus on Jobin kirjassa[15]. Myös Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa mainittu paratiisin käärme[16] on käsitetty saatanan henkilöitymäksi.[2]

Vanhassa testamentissa sana Saatana (Šatan) merkitsee varsinaisesti vastustajaa, ja sitä käytetään joskus ihmisistäkin, missä tapauksessa se on suomennettukin sanalla vastustaja. Sanalla tarkoitetaan myös oikeuskielessä tuomioistuimen syyttäjää.[7].

Juutalaisuudessa sanaa Saatana käytetään tarkoittamaan enkeliä, joka toimii syyttäjänä. Tässä osassa hänet nähdään esimerkiksi juuri Jobin kirjassa. Siinä hän on yliluonnollinen tarkkailija, joka etsii ihmisistä syntiä ja koettelee heitä. Hän kohtelee ihmisiä erittäin julmasti ja säälimättömästi; niinpä hän vallan saatuaan surmasi Jobin lapset, riisti Jobilta omaisuuden ja aiheutti hänelle kauhean sairauden[17] [18].

Jobin kirjassa Saatanalla ei kuitenkaan ole valtuuksia vahingoittaa ihmisiä miten tahtoo, vaan tarvitsee luvan Jumalalta, eikä voi ylittää tämän asettamia rajoja.[19][20]

Juutalaisten uskonnollisissa käsityksissä Saatanalla on yleens ollut paljon vähäisempi merkitys kuin kristillisissä tai islamilaisissa. Niissä harvoissa heprealaisen Raamatun (Tanakhin) kohdissa, joissa nimi Saatana mainitaan, hänet esitetään lähinnä Jumalan valtuuksilla toimivana ihmisten koettelijana, kurittajana tai syyttäjänä.[21] Tosin kirjoituksissa mainitaan erämaassa asuvat "pahat hengetkin"[22] mutta heitä ei yhdistetty Saatanaan vaan pidettiin pikemminkin itsenäisinä hahmoina.[23] Toisin on kuitenkin laita apokryfi­kirjoihin luetussa, ajanlaskumme alun aikoihin kirjoitetussa Viisauden kirjassa. Siinä todetaan jo selvästi, että Saatana ei ole Jumalan palvelija vaan hänen vastustajansa, jonka kateuden vuoksi kuolema tuli maailmaan.[24][25] Sama käsitys esiintyy muussakin samoihin aikoihin kirjoitetussa juutalaisessa kirjallisuudessa, ja sen omaksuivat myös varhaiset kristityt.[24]

Saatana kristinuskossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saatana on Uudessa testamentissa ja kristillisessä teologiassa yleensä huomattavasti keskeisempi henkilö kuin Vanhassa testamentissa. Kristillisen käsityksen mukaan saatana kohdistaa vaikutuksensa ihmisiin, jotka hän on saanut lankeamaan syntiin, ja vastustaa ennen kaikkea Kristusta ja kristillistä seurakuntaa.[7] Uuden testamentin mukaan Saatana yritti myös vaikuttaa Jeesukseen.[26]

Uuden testamentin mukaan saatana on tämän maailman valtias, joka haluaa eksyttää ihmiset Jumalasta[27]. Saatana myös hallitsee tätä maailmaa, ja näin ollen maailma heijastaa hallitsijansa luonnetta[28] [29].

Varhaiskristillisenä aikana telogit esittivät paholaisen alku­perästä vaihtelevia käsityksiä, joista kuitenkaan ei yleensä käyty kovin ankaria oppi­riitoja.[30] Vähitellen yleiseksi käsitykseksi tuli, että paholainen alun perin hyväksi luotu henkiolento, joka kuitenkin ylpeydestä tai kateudesta käytti vapauttaan väärin, ei pysynyt totuudessa, lankesi ja tuli siten läpeensä pahaksi, Jumalan vannoutuneeksi viholliseksi ja vastustajaksi.[7][31] Käsityksen tueksi esitettiin eräitä Vanhan testamentin kohtia, joissa itse asiassa arvostellaan eräitä niiden kirjoitus­ajan­kohdan hallitsijoita, muun muassa Tyroksen kuningasta[32], mutta joiden tulkittiin viittaavan Saatanaan. Täten hylättiin dualistinen käsitys, jonka mukaan Saatana olisi Jumalan kanssa lähes tasa­väkinen mahti.[31] Tavallisimmin hänen kuitenkin katsottiin langenneen jo ennen ihmisen luomista.[24]

Varhais­kristillisenä aikana saatanan katsottiin olevan erityisesti pakanamaailman herra[31], ja sen vuoksi kastekaavoihin sisällytettiin kastettavan antama lupaus luopua paholaisesta.[33]

Raamatun eri kohdista on tehty erilaisia päätelmiä siitä, missä Saatana on oleskellut siitä lähtien, kun hänet langettuaan karkotettiin taivaasta. Hänen on arveltu vaeltavan maan päällä etsien ihmisiä harhaan johdettaviksi, asettuneen maan ja taivaan välimaastoon tai joutuneen saman tien helvettiin. Keskiajan skolastikot pyrkivät yhdistämään nämä käsitykset. Heidän mukaansa Saatana kokee jo nyt helvetin tuskia, joten hänen voidaan sanoa olevan helvetissä, vaikka Raamatun mukaan hän joutuu sinne lopullisesti vasta viimeisellä tuomiolla.[34] Ilmestys­kirjan mukaan helvetti ei ole Saatanan valta­piiri vaan paikka, jossa hän joutuu kärsimään ikuisen rangaistuksen.[35] Käsitys helvetistä Saatanan valtakuntana on kuitenkin vanhastaan ollut yleinen sekä kansan­omaisesti että uskonnollisessa tai kristin­uskosta vaikutteita saaneessa kirjallisuudessa.[36][31]

Raamatun mukaan Jumala lopulta kuitenkin kukistaa hänet ja tekee hänet vaarattomaksi.[7] Ilmestyskirjan mukaan saatana häviää ja hänet tuomitaan yhdessä hänen liittolaisikseen ryhtyneiden enkeleiden ja kadotettujen ihmisten kanssa helvetin tuleen.

Muutamat varhaiskristilliset kirkkoisät kuten Origenes ja Gregorios Nyssalainen uskoivat, ettei helvetin tuli ole ikuinen, vaan että lopulta, joskin hyvin pitkän ajan kuluttua kaikki sinne joutuneet ihmiset ja jopa Saatana katuvat tekojaan ja tekevät parannuksen, jolloin heidätkin pelastetaan.[37] Tätä käsitystä kuitenkin muun muassa Augustinus vastusti mitä ankarimmin, sillä Ilmestyskirjan mukaan helvetin rangaistukset kestävät ikuisesti. Konstantino­polin toisessa kirkollis­kokouksessa vuonna 553 Augustinuksen käsitys vahvistettiinkin kirkon viralliseksi opiksi.[38]

Toisaalta esimerkiksi Adventistikirkon opetuksien mukaan Saatana tuhoutuu lopullisesti helvetin tulessa kärsittyään ensin siellä pahojen tekojensa mukaisen pitkän tulirangaistuksen.lähde?.[39]

Kansanomaiseen käsitykseen paholaisesta ovat vaikuttaneet osaltaan myös kreikkalainen mytologia ja germaanien muinainen uskonto.[31] Yleinen kuva saatanasta sarvekkaana ja pukinsorkkaisena hahmona ei perustu Uuden testamentin kuvauksiin vaan saattaa perustua Cernunnoksen (kelttien hedelmällisyyden jumalan)lähde? ja Panin (arkadialainen hedelmällisyyden jumalan) kuviin.[40] Samoin myös uskotaan Saatanan käyttämän kolmikärkisen keihään alun perin olevan lähtöisin muissa uskonnoissa esiintyvien veden- ja tavallisten jumalien kolmikärjistä. Saatana pukkina yleistyi vasta myöhäikeskiajan taiteessa.lähde?

Martti Luther hyväksyi keski­aikaisen käsityksen paholaisesta lähes sellaisenaan. Hänen mukaansa kristityn koko elämä on taistelua paholaista vastaan.[31] Hän kuitekin päätyi myös käsitykseen, että paavin virka oli paholaisen keksintö ja paavi näin ollen Antikristus, Raamatussa ennustettu Jumalan vastustaja.[41]

Uudemmassa kristillisessä teologiassa persoonallinen saatana on usein korvattu pahuuden prinsiipillä.[2] Esimerkiksi Schleier­macher hylkäsi jyrkästi käsityksen persoonallisesta paholaisesta.[42]

Gnostilainen käsitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joissakin gnostilaisen kristillisyyden muodoissa väitettiin, että tämän maailman luoja, Vanhan testamentin Jumala, olikin paha henkiolento, koska maailmassa oli niin paljon pahuutta. Esimerkiksi Markionin mukaan Raamatussa puhutaan kahdesta eri Jumalasta: Vanhan testamentin Jumala kylläkin loi maailman ja ihmiskunnan, mutta on armoton ja väkivaltainen, kun taas toinen, hyvä Jumala oli pysynyt ihmisiltä täysin salassa siihen saakka, kunnes hän lähetti poikansa Jeesuksen maan päälle.[43]

Saatana kristinuskon pohjalta syntyneissä uusissa yhteisöissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdistymiskirkko (Moonilaisuus) opettaa, että Saatana pelastetaan viimeisinä päivinä ja hänestä tulee lopulta hyvä enkeli.

Jehovan todistajien mukaan Saatana on tämän maailman näkymätön hallitsija, jonka vallassa tämä maailma on, jonka paha henki vaikuttaa myös heihin. Jehovan todistajien mukaan Saatana tuhotaan lopullisesti Jumalan määräämänä aikana, jonka jälkeen ihmiskunta saa nauttia rauhasta Jumalan valtakunnan hallitessa.[44]

Saatana islamissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamissa määritellään jo Koraanissa uskominen myös henkiolentoihin, kuten enkeleihin ja džinneihin. Jälkimmäiset eivät sinänsä ole pahoja tai hyviä, ja osa niistä on jopa kääntynyt islamiin. Osa džinneistä on kuitenkin selkeästi pahan puolella. Ylin paholainen on Saatana (arab. شيطان‎, al-Šaitan), joka tunnetaan myös nimellä Iblis.[45]

Koraanissa Saatana kuvataan langenneeksi enkeliksi. Toisaalta myöhemmässä perimätiedossa kerrotaan, ettei hän ole enkeli vaan tulesta syntynyt olento. Jumala on antanut Saatanalle luvan viekoitella ihmisiä pahaan, mutta tuomiopäivänä hänet karkotetaan lopullisesti Helvettiin (arab. جهنم‎, Jahannam).[45]

Islamissa Saatanaa kutsutaan nimellä Šaitan (kantasanana on ollut ilmeisesti juutalaisuuden nimitys) tai Iblis. Hän oli enkeleiden kuningas, kunnes syyllistyi tottelemattomuuteen Jumalaa kohtaan kieltäytymällä kumartumasta ensimmäisen ihmisen Aatamin edessä.[46][47]

Satanismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Satanismi on uskonnollinen, ideologinen ja filosofinen oppi, joka käyttää Saatanan käsitettä vertauskuvallisesti. Satanistit eivät usko Saatanaan tai muihin personifioituihin jumaluuksiin, vaan satanisti on itse oma Jumalansa. Satanistit ovat omaksuneet nimensä kristittyjen käyttämästä nimityksestä ja kantavat nimeään ylpeinä edustaen "hengen uskontojen" vastustajaa ja vastakohtaa.[48] Nykymuotoisen satanismin isänä pidetään Anton LaVeyta (1930–1997), joka perusti Saatanan kirkon vuonna 1966 ja julkaisi filosofiansa perusteoksen Saatanallisen Raamatun vuonna 1969.[49][50]

Saatanan kuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gustave Dorén näkemys Saatanasta John Miltonin teoksessa Kadotettu Paratiisi.

Taiteessa ja kirjallisuudessa Saatanaa on kuvattu usealla eri tavalla. Raamatun luomiskertomus Genesis-kirjassa yhdistää Saatanan käärmeeseen, joka houkuttelee Eevan syömään kiellettyä hedelmää. Käärme liitetäänkin usein vähintään Saatanan vertauskuviin.Taiteessa ja kirjallisuudessa Saatanaa on kuvattu usealla eri tavalla. Raamatun luomiskertomus Genesis-kirjassa yhdistää Saatanan käärmeeseen, joka houkuttelee Eevan syömään kiellettyä hedelmää. Käärme liitetäänkin usein vähintään Saatanan vertauskuviin.[51]

Yleisin kuva Saatanasta, joka on peräisin roomalaisesta Faunus-jumalasta ja kreikkalaisten Pan-jumalasta, on sarvekas ja sorkkajalkainen hirviö, kädessään kolmikärkinen "hiilihanko". Uudempina aikana vuohipukkimainen kuva on muuttunut ihmisenkaltaisemmaksi pukinpartaiseksi synkäksi mieheksi (esimerkiksi Johann Wolfgang von Goethen Faustin Mefistofeles, joka tosin saatetaan tulkita demoniksikin). Saatana on myös kuvattu miellyttäväksi ja puoleensavetäväksi mieheksi; tarun mukaan Saatana vetoaa ihmissielujen turhamaisuuteen. Joskus Saatana on kuvattu myös naiseksi tai androgyyniksi eli sukupuolettomaksi. Jälkimmäisestä on esimerkkinä Mel Gibsonin elokuva The Passion of the Christ (2004). Joissain tapauksissa Saatana on kuvattu komeaksi enkeliksi, esimerkiksi Gustave Dorén kuuluisassa kuvituksessa John Miltonin Kadotettuun paratiisiin.lähde?

Nykyaikaisessa viihteessä Saatana tai demoni on yleensä punainen, pieni, sarvekas, pukinjalkainen ja hiilihangolla aseistautunut ihmishahmo. Jos sillä on siivet, ne ovat lepakonsiivet. Jokseenkin tämänkaltainen pirun, demonin tai paholaisen ulkomuoto löytyy jo keskiaikaisista kirkkomaalauksista ja goottilaistyylisiä kirkkoja ja katedraaleja vartioineista irvokkaista patsaista, gargoileista.lähde?

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. a b c Factum, 5. osa (me–pic), s. 356–357, art. Paholainen. Weilin & Göös, 2004. ISBN 951-35-6644-7.
  3. Ulla-Maija Kulonen ym.: Suomen sanojen alkuperä, 3. osa (R–Ö), s. 140, hakusana = saatana. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2000. ISBN 951-717-712-7.
  4. a b Häkkinen 2004.
  5. a b Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 46
  6. Jes. 14:3–12
  7. a b c d e f Iso Raamatun tietosanakirja, osa 6 (S–T), s. 15–17, art. Saatana. Ristin Voitto r.y., 1991. ISBN 951-606-046-3.
  8. Matt. 12:24, Mark. 3:22, Luuk. 11:15
  9. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 64
  10. Ulla-Maija Kulonen ym.: Suomen sanojen alkuperä, 2. osa (L-P), s. 340, hakusana = perkele. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1995. ISBN 951-717-711-9.
  11. Ukon ja Perkeleen suhteesta Ytimennävertäjät. Viitattu 2.3.2010.
  12. esimerkiksi Matt. 4:1–11 (Tällä verkkosivulla näkyvät rinnakkain vanha ja uusi suomennos, niin että niitä voi helposti vertailla keskenään)
  13. Mäkinen, Pentti: Perkele vai Paholainen? Raamattu kansalle ry. Viitattu 2.3.2010.
  14. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 78
  15. Job 1:1–12
  16. 1. Moos. 3:1–8
  17. Job 1:12–19
  18. Job 2:7, 8
  19. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 38
  20. Job 1:6–12, Job 2:1–6
  21. Kuula: Paholaisen biografia, s. 27, 38
  22. esim. 1. Sam. 16:14-23
  23. Kuula: Paholaisen biografia, s. 33
  24. a b c Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 41–43
  25. Viisauden kirja 2:23-24
  26. Matt. 4:3–9
  27. 2. Kor. 4:4
  28. 2. Kor. 4:4
  29. Joh. 8:44
  30. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 83
  31. a b c d e f ”Perkele”, Iso tietosanakirja, 9. osa (Mustonen-Pielisjärvi), s. 1234-1235. Otava, 1937.
  32. Hes. 28
  33. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 195
  34. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 137–138
  35. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 78
  36. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 235–237
  37. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 97–98
  38. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 103
  39. Ilm. 18:1–24
  40. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 220
  41. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 269
  42. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 302–305
  43. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 88
  44. Lukijoiden kysymyksiä: Missä demonit ovat Kristuksen tuhatvuotisen hallituskauden aikana? Vartiotorni 15.11.2004 s. 30–31 JW.org
  45. a b Hämeen-Anttila 2004, s. 155–157.
  46. Kari Kuula: Paholaisen elämäkerta, s. 174–175, luku Välinäytös: Islamin saatana
  47. Koraani, suura 38:71–88
  48. Satanismi: UKK Pakanaverkko. Viitattu 21.8.2014.
  49. LaVey, Anton Szandor: Saatanallinen raamattu. (The Satanic Bible, 1969.) Suomentanut Paula Merensuo. Kaarina: Voimasana, 2007. ISBN 978-952-5261-12-7. )
  50. Satanismi Pakanaverkko ry. Viitattu 21.8.2014.
  51. Kari Kuula: Paholaisen biografia, s. 31

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Faxneld, Per: Satanic Feminism: Lucifer as the Liberator of Woman in Nineteenth-Century Culture. Diss. Stockholms universitet. Stockholm: Molin & Sorgenfrei, 2014. ISBN 978-91-87515-04-0. Tiivistelmä (ruotsi ja englanti).
  • Freud, Sigmund: Mooses, telepatia ja paholainen: Soveltavaa psykoanalyysia 1899–1939. Suomentanut Markus Lång. Helsinki: Books on Demand, 2014. ISBN 978-952-286-990-6.
  • Katajala-Peltomaa, Sari & Toivo, Raisa Maria (toim.): Paholainen, noituus ja magia – kristinuskon kääntöpuoli: Pahuuden kuvasto vanhassa maailmassa. Tietolipas 203. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-590-4.
  • Raiswell, Richard – Dendle, Peter (toim.): The Devil in Society in Premodern Europe. Essays and Studies, 28. Toronto: Centre for Reformation and Renaissance Studies, 2012. ISBN 978-0-7727-2124-2.
  • Valk, Ülo: Perkele: Johdatus demonologiaan. (Kurat Euroopa usundiloos, 1991.) Viron kielestä suomentanut Tapani Hietaniemi. Tampere: Vastapaino, 1997. ISBN 951-768-019-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]