Noitavainot

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Francisco Goya: Noitia lähdössä lentoon vuodelta 1797. Madridin museo.

Noitavainot olivat Euroopassa myöhäiskeskiajalla alkanut, mutta uuden ajan alussa voimistunut liikehdintä noidiksi epäiltyjen ihmisten tuomitsemiseksi. Noituudella vahingoittaminen on yksi ihmiskunnan vanhimpia rikollisena pidettyjä toimia, ja se oli mainittu lakikirjoissa jo ainakin Hammurabin laista alkaen noin vuonna 1760 eaa.[1] Suuret eurooppalaiset noitavainot syntyivät kuitenkin vasta sen jälkeen, kun 1400-luvulla kehitettiin uudenlainen noitateoria, jossa noidat liittoutuivat Paholaisen kanssa. Suurten noitavainojen alku liittyy suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin, jotka koskettivat niin yhteisöjä kuin yksilöitäkin.[2] Noitavainojen syistä vallitsee tutkijoiden keskuudessa erimielisyyttä, ja ilmiötä on pyritty selittämään niin taloudellisilla, poliittisilla, psykologisilla kuin uskonnollisillakin motiiveilla.[3]

Erityisesti feministisessä teoriassa noitavainot on usein kuvattu "sotana naisia vastaan", jonka toimeenpanijoina oli ensisijaisesti miehiä ja erityisesti valtaapitäviä miehiä. Noitien leimaaminen ja murhaaminen oli kuitenkin todellisuudessa ruohonjuuritason toimintaa, johon osallistui niin miehiä kuin naisiakin. Suurin osa noitasyytöksistä syntyi naistenvälisistä kiistoista ja miehet osallistuivat niihin vain sivuroolissa.[2] Lisäksi noitavainot eivät rajoittuneet pelkästään naisiin, vaan esimerkiksi Islannissa 90 %, Virossa 60 % ja Suomessa ainakin 50 % vainoissa tuomituista oli miehiä.[4][5]

Noitavainojen alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noituudesta rangaistaan. Kirjankuvitusta vuodelta 1508.

Vuonna 1486 tai 1487 painettiin inkvisiittorien Jacob Sprenger (1436–1495) ja Heinrich Kramer (n. 1430–1505) kirjoittama pahamaineinen kirja Malleus maleficarum, saksaksi käännettynä der Hexenhammer, eli Noitavasara, jossa annettiin yksityiskohtaiset ohjeet noitien kuulustelemiseksi. Noitavasarassa musta magia selitettiin osaksi kerettiläistä harhaoppia, jota vastaan inkvisitio taisteli. Noituus oli jaettu 14 eri lajiin. Sprenger ja Kramer olivat kokeneita dominikaani-inkvisiittoreita, jotka polttivat yhdessä hiippakunnassa 48 noitaa.[6]

Osittain Kramerin ja Sprengerin vaikutuksesta paavi Innocentius VIII julkaisi bullan Summis desiderantes affectibus vuonna 1484.[6] Siinä hyväksyttiin noitien polttaminen. Kirjeessä kumottiin vanhan kanonisen asiakirjan Canon Episcopin sääntö, joka luokitteli noituuden pakanauskonnoksi ja siten sen harjoittajat inkvisition toimivallan ulkopuolelle. Bullassa noituus luettiin saatananpalvonnaksi.[7] Innocentius VIII:n bulla julkaistiin myös Noitavasaran liitteenä.[8]

Noitasapattiteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Noitasapatti

1400-luvulla luotiin uudenlainen teoria noituudesta, jonka mukaan erityisesti naisnoidat liittoutuivat Paholaisen kanssa. Tämä liitto vahvistettiin lentämällä noitasapattiin harjoittamaan irstautta Paholaisen kanssa.[9] Teorian loivat aikakauden oppineet: niin teologit kuin juristitkin.[3]

Noitaoikeudenkäynneissä käytettiin laajasti kidutusta todisteiden hankkimiseksi, mikä edisti noitavainojen syntymistä. Kidutetut syytetyt tunnustivat kiduttajien haluamia asioita, ja näitä tunnustuksia pidettiin totuutena. Sellaisilla alueilla, joissa kidutusta ei käytetty, jäivät vainotkin vähäisiksi. Noitavainoja hillitsi myös toimiva useampiportainen oikeuslaitos. Maissa ja alueilla, joissa ylemmät oikeusasteet valvoivat alioikeuksien päätöksiä, alioikeuksien tuomioita usein lievennettiin.[3]

Noitavainojen syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Noitavainojen syyt

Noitavainojen selitykset ovat karkeasti jakaantuneet kahteen päälinjaan, jossa toisessa korostetaan hallinnon, politiikan ja oikeuslaitoksen kehitystä ja toisessa taloudellisia ja sosiaalisia ristiriitoja. Ensimmäisen näkemyksen mukaan Euroopassa vahvistunut keskusvalta tehosti oikeuslaitoksien toimintaa ja tiukensi rikoslakia. Näin ihmisten väliset kiistat tulivat aikaisempaa useammin oikeuslaitosten käsittelyyn samalla, kun esivalta ja erityisesti papisto pystyi tehokkaammin kitkemään uskonnollista poikkeavuutta yhteiskunnasta.[10][11]

Sosiaalis-taloudellisissa selityksissä katsotaan, että 1500- ja 1600-luku olivat myös suuren taloudellisen ja sosiaalisen muutoksen aikaa, jolloin sodat, liikakansoitus ja katovuodet lisäsivät köyhyyttä samalla, kun rahatalouden kehitys ja laajeneva kaupankäynti lisäsi rikkauden määrää. Tämän eriarvoistumisen aiheuttama katkeroituminen purkautui sitten noitaoikeudenkäynneissä.[10]

Kaupunkikulttuuri koki 1400–1600-luvulla myös suuria muutoksia. Yhä useampi lähti maaseudulta kaupunkeihin ja se aiheutti luokkariitoja, poliittisia ristiriitoja sekä sosiaalisia ongelmia. Lisäksi katovuodet, nälänhätä ja tautiepidemiat varjostivat jokaisen ihmisen elämää. Ihmisten pettymys, turhautuneisuus ja pelko oli kanavoitava johonkin. Historiantutkijat ovat havainneet, että usein noitasyytösten takana olivat myös erilaiset juridiset ja henkilökohtaiset konfliktit. Eräät psykohistoriallisesti orientoituneet tutkijat ovat puhuneet myös joukkopsykooseista.

Uskonpuhdistus johti Euroopassa perinteisen turvallisen maailmankuvan säröilemiseen, mikä osaltaan vaikutti aikakauden epäluuloisuuteen ja paniikkiin. Nachman Ben-Yehudan mukaan tämä voidaan havaita siitä, että vakavimmat vainot toimeenpantiin sellaisissa maissa kuin Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä, joissa katolisen kirkon asema oli heikoin, kun taas vakaan katoliset maat kuten Espanja, Italia ja Portugali säästyivät miltei kokonaan noitavainoilta.[2]

Noitavainojen maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Giles Coreyn kuolema 19. syyskuuta 1692 raskaiden kivien painon alla. Hänet tuomittiin noitana kuolemaan Salemin noitaoikeudenkäynnissä Amerikassa.

Noitavainot syttyivät ja sammuivat Euroopassa lähes kolmen vuosisadan ajan. Vainojen laajuus vaihteli dramaattisesti maittain: Saksassa vainoissa kuoli arviolta 26 000 ihmistä kun taas Irlannissa vain neljä.[2] Noitavainot levisivät koko Länsi- ja Keski-Eurooppaan sekä Baltian ja Pohjoismaihin. Myös Venäjällä käytiin oikeutta noitia vastaan. Noitaoikeudenkäyntejä voidaankin pitää yhtenä tuon ajan eurooppalaisen kulttuurin keskeisenä piirteenä. Laajimmat vainot pidettiin Länsi- ja Keski-Euroopassa, erityisesti Saksassa, Sveitsissä ja Ranskassa.[3] Tunnetuimpia noitaoikeudenkäyntejä on kuitenkin pohjoisamerikkalaisen Salemin kaupungin oikeudenkäynti, lähinnä siksi, että se on myöhemmin herättänyt laajaa kiinnostusta Yhdysvalloissa, ja sitä on tutkittu laajasti.[12]

Vainojen maantieteellisen jakaantumiseen vaikuttivat erilaiset paikalliset tekijät. Mantereella käytössä ollut roomalainen laki oli kovempi kuin Englannin lainsäädäntö. Englannissa ja Skandinaviassa myös syytettiin pääosin vain vahingoittavasta noituudesta (maleficium) eikä diabolismista (kuten Skotlanissa tai Saksassa) tai parantavasta, "valkoisesta" magiasta kuten Ranskassa. Saksassa rajoittamaton kidutus tuotti enemmän tunnustuksia kuin Franche-Comtén alueella Ranskassa harjoitettu rajoitettu kidutus. Kidutuksella aikaansaadut tunnustukset johtivat Saksassa ja Tanskassa ketjureaktioon, missä noituudesta syytetyt ilmiantoivat puolestaan uusia noitia.[13]

Uhrit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arviot noitavainojen uhrien lukumäärästä ovat vaihdelleet paljon. Pian vainojen loputtua 1700-luvulla muun muassa Voltaire arvioi satoja tuhansia ihmisiä poltetun roviolla. Vuonna 1792 ilmestyneessä teoksessa laskettiin uhrien määräksi 9 442 994. Nykyisten lähdekriittisten ja perusteltujen arvioiden mukaan uhreja on vähemmän kuin 250 000; lähes varmaa on, että uhreja on vieläkin vähemmän: 50 000 tai jopa puolet tästä.[12] Uhreista arviolta 20–25 % oli miehiä.[2]

Suomessa on ollut 453 noitaoikeudenkäyntiä, joista noin puolet on päättynyt vapauttavaan tuomioon. Kuolemantuomio annettiin vain sellaisesta noituudesta, jossa katsottiin noituuden aiheuttaneen jonkun kuoleman. Suomessa noituudesta tuomituista noin 70 % oli miehiä.

Noitavainot nykyaikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vielä nykyään joissakin vahvasti taikauskoisissa ja perinteisiin nojaavissa yhteisöissä harjoitetaan noitavainoja. Nykyajan vainot vaativat tuhansia ihmishenkiä vuosittain.[14] Etelä-Afrikan pohjoisosassa jopa satojen noidiksi epäiltyjen ihmisten uskotaan saaneen surmansa noitavainoissa 1990-luvulla.[15] Kamerunissa järjestetään noitaoikeudenkäyntejä, joissa syytetty voi saada tuomion noitatohtorina esiintymisestä. Lynkkausjoukot ovat polttaneet elävältä tuhansia ihmisiä Tansaniassa, Keniassa ja Zimbabwessa 1990-luvulla. Noitavainot ovat jatkuneet myös vuosituhannen vaihteen jälkeen. Länsi-Keniassa väkijoukot polttivat 11 noidiksi epäiltyä miestä ja naista toukokuussa 2008.[16] Nigeriassa noin 5000 lasta on hylätty kymmenessä vuodessa vanhempien karkottaessa heidät noitina. Lapsia on syytetty avioeroista, sairauksista, onnettomuuksista tai työn menetyksestä.[17] Afrikan noitavainojen syyt ovat usein myös poliittiset, sillä vaikutusvaltaiset noidat ja noitatohtorit ovat yleensä uudistusten jarruina. Pastorit saavat myös lisämainetta paljastaessaan uusia "noitia." Vuonna 2010 Haitilla tapettiin 45, joita syytettiin koleran levittämisestä voodoon avulla.[18]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. WitchcraftThe Catholic Encyclopedia, Volume XV. Published 1912. New York: Robert Appleton Company. Nihil Obstat, October 1, 1912. Remy Lafort, S.T.D., Censor. Imprimatur. +John Cardinal Farley, Archbishop of New York
  2. a b c d e Case Study: The European Witch-Hunts, c. 1450-1750 and Witch-Hunts Today Gendercide Watch. Viitattu 27.8. 2007. (englanniksi)
  3. a b c d Marko Nenonen: Noitavainot: Euroopan historian pimeä puoli Marko Nenonen/Oy Chronicon Ltd Finland. Viitattu 16. maaliskuuta 2007.
  4. Wolfgang Behringer: Witches and witch-hunts: A Global History. Wiley-Blackwell, 2004. ISBN 0745627188.
  5. Raisa Maria Toivo: Women at Stake - Interpretations of Women’s Role in Witchcraft and Witch-Hunts since the early 20th century to the present
  6. a b Sandra Miesel: Who Burned the Witches? October 2001. Crisis Magazine. Viitattu 27.8. 2007. (englanniksi)
  7. The Gale Group, Inc, 2001: Canon Episcopi Encyclopedia of Occultism and Parapsychology, Answers.com. Viitattu 17. huhtikuuta 2007. (englanniksi)
  8. Marko Nenonen: Innocentius VIII - Paavi, joka antoi noitabullan Viitattu 16. maaliskuuta 2007.
  9. Marko Nenonen: Noitavainot Pohjois-Euroopassa Marko Nenonen/Oy Chronicon Ltd Finland. Viitattu 17. huhtikuuta 2007.
  10. a b Marko Nenonen: Noituus, taikuus ja noitavainot – Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700, s. 33–34. SHS, 1992. ISBN 951-8915-56-3.
  11. Nenonen, Marko & Kervinen, Timo: Synnin palkka on kuolema – Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500–1700-luvulla, s. 45–49. Taikakynä ky, 1994. ISBN 951-1-13081-1.
  12. a b Marko Nenonen ja Timo Kervinen: 9 442 994 noitaa roviolle? Marko Nenonen/Oy Chronicon Ltd Finland. Viitattu 17. huhtikuuta 2007. : "Noitavainoissa syytettiin nykyisten korkeimpien mutta lähdekriittisesti vielä jollain tavalla perusteltujen arvioiden mukaan alle 250 000 ihmistä. Lähes varmasti kuolemaantuomittuja oli paljon vähemmän kuin 50 000, ehkä alle puolet siitä."
  13. Sandra Miesel: Who Burned the Witches? October 2001. Crisis Magazine. Viitattu 27.8. 2007. (englanniksi)
  14. Gendercide Watch, Case: Witchhunts Luettu 22.5.2008
  15. Stephen Hayes: Christian Responses to Witchcraft and Sorcery Luettu 22.5.2008
  16. CBS News: Kenyan Witchhunt Leaves 11 Burned To Death Luettu 22.5.2008
  17. Children are targets of Nigerian witch hunt Guardian / Observer. Viitattu 9.8.2008.
  18. Noitavainot leviävät Haitissa, ainakin 45 tapettu Helsingin Sanomat, 2010.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Almond, Philip C.: England’s First Demonologist: Reginald Scot & “The Discoverie of Witchcraft”. London: I. B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-793-3.
  • Guillou, Jan: Noitien asianajaja. (Häxornas försvarare: Ett historiskt reportage, 2002.) Suomentanut Tapio Koivukari. Helsinki: Johnny Kniga, 2004. ISBN 951-0-27747-9.
  • Nenonen, Marko: Noitavainot Euroopassa: Myytin synty. Jyväskylä: Atena, 2006. ISBN 951-796-438-2.
  • Nenonen, Marko: Noitavainot Euroopassa: Ihmisen pahuus. Jyväskylä: Atena, 2007. ISBN 978-951-796-481-4.
  • Nenonen, Marko: Noituus, taikuus ja noitavainot: Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700. Väitöskirja. Tampereen yliopisto. Historiallisia tutkimuksia 165. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1992. ISBN 951-8915-56-3.
  • Nenonen, Marko & Kervinen, Timo: Synnin palkka on kuolema: Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500–1700-luvulla. Toimittanut Anne-Riitta Isohella. Helsingissä: Otava, 1994. ISBN 951-1-13081-1.
  • Virtanen, Leena: Noitanaisen älä salli elää: Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666–1671. Helsinki: WSOY, 2013. ISBN 978-951-0-39892-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]