Saatananpalvonta
Wikipedia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Saatananpalvonta viittaa sellaisiin uskonnollisuuden muotoihin, joissa keskeisessä osassa on juutalais-kristillis-islamilaisen henkilöidyn pahuuden, Saatanan, palvontalähde?. Usein saatananpalvonnan sakramenttien, riittien ja vertauskuvien on kerrottu perustuvan kristinuskon, erityisesti katolisuuden, vastaavien pilkkaamiseen ja nurin niskoin kääntämiseenlähde?. Joidenkin mielestä kristinusko onkin todellisuudessa dualistinen eikä monoteistinen uskonto, ja Saatana sen toinen jumala Jahven lisäksi. Saatananpalvonta lienee enemmän väitetty (muun muassa keskiajan noitavainot, kohu roolipeleistä) kuin todellisuudessa harjoitettu "uskonto". Kaikki saatananpalvojat eivät kuitenkaan palvo kristinuskon Saatanaa (tai Saatanaa sellaisena kuin se on Raamatussa), vaan jotkut lahkot (kuten esimerkiksi Joy of Satan[1]), palvovat muiden uskontojen jumalia (esimerkiksi egyptiläisiä, sumerialaisia tai kreikkalaisia), jotka he rinnastavat Saatanaan.lähde? Monet heistä eivät kuitenkaan mielellään lukeudu saatananpalvojiksi, koska sillä tarkoitetaan yleensä kristinuskon Saatanan palvomistalähde?. He kutsuvat itseään muun muassa teistisiksi satanisteiksi ja henkisiksi satanisteiksi. Saatananpalvonnan ja satanismin ero on erittäin kiistelty.
Saatananpalvontaa käytetään satanismista erillisenä käsitteenä lähinnä Suomessa. Englannin kielessä saatananpalvonta yhdistetään satanismin sisällä olevaksi ilmiöksi.
Yhdysvalloissa levisi saatananpalvontakohu 1980-luvun alussa. Julkisuudessa epäiltiin, että saatananpalvojat muodostivat laajan renkaan ja jopa 50 000 lasta vuosittain joutui rituaalimurhan uhriksi. Yhtään tapausta ei kuitenkaan pystytty todistamaan, ja kohu vaimeni vähitellen. Suomessa saatananpalvonta nousi otsikoihin niin sanotun Hyvinkään paloittelusurman oikeudenkäynnissä. Kyseessä oli saatananpalvontaan yhdistetty "rituaalimurha"lähde?.
Minkäänlaisen laajan järjestäytyneen saatananpalvontaverkoston olemassaolosta nykyaikana ei ole näyttöä, vaan saatananpalvojiksi tunnustautuvat henkilöt ovat useimmiten yksittäistapauksia, joiden tavallisimpana vaikuttimena on järkytyksen ja pelon synnyttäminen toisissa ihmisissä. Tällaisille henkilöille tyypillisiä itseilmaisun muotoja ovat okkulttisten merkkien piirtely, kuvioiden viiltely ihmisiin ja eläimiin sekä esimerkiksi hautakivien kaataminenlähde?. Minkäänlaista näyttöä ei kuitenkaan ole siitä, liittyykö saatananpalvonta olennaisesti rikosten tekemiseen, vai onko kyseessä ainoastaan ahdistuneita nuoria.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Julkisuuskuva
Saatananpalvonta esiintyy tiedotusvälineissä silloin tällöin, kun esimerkiksi murhien (etenkin paloittelumurhien), hautarauhan häpäisyrikosten ja lasten hyväksikäytön syitä on pyritty etsimään saatananpalvonnasta. Useimpien "saatananpalvontaan" liittyvien rikosten vaikuttimiksi ovat kuitenkin paljastuneet tarkemmassa tutkimuksessa aivan muut kuin uskonnolliset syyt.
Ehkä eniten kohua aiheuttanut tapaus suomalaisessa saatananpalvontaa käsittelevässä journalismissa on Yleisradion YLE TV 1:n MOT-ohjelmassa esitetty Martti Backmanin dokumentti Saatanalliset Sävelet, joka aiheutti useita kanteluita Julkisen sanan neuvostolle syytettyään virheellisesti muun muassa rockfestivaaleja, eri artisteja ja wiccoja saatananpalvonnasta.
Suomessa saatananpalvontaa on tuonut julkisuuteen erityisesti nuorisoevankelista Riku Rinne, joka on kirjallisessa tuotannossaan kehittänyt teoriaa laajahkosta saatananpalvojien salaliitostalähde? ja jota on jopa käytetty saatananpalvonnan asiantuntijanalähde? niin sanotun Hyvinkään paloittelusurman oikeudenkäynnissä.
[muokkaa] Tutkimus
Merja Hermosen uskontotieteen alan väitöskirja Pimeä hehku: Saatananpalvonta ja satanismi 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa" tarkastettiin 8. huhtikuuta 2006 Helsingin yliopistossa. Suomalaisissa tiedotusvälineissä rakentunutta kuvaa saatananpalvonnasta on tutkinut muun muassa uskontotieteilijä Titus Hjelm vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassaan Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Hermonen, Merja: Pimeä hehku: Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 64. Helsinki: Loki-kirjat, 2006. ISBN 951-825-039-1.
- Hjelm, Titus: Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 55. Helsinki: Yliopistopaino: Nuorisotutkimusverkosto, 2005. ISBN 951-570-619-X.
