Saatananpalvonta
Saatananpalvonta viittaa saatanan tai yleensä henkilöllistyneen pahuuden palvontaan.[1]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Ero satanismiin
-
Pääartikkeli: Satanismi
Satanismissa Saatanaa ei palvota. Sen sijaan satanismi on saatanaan liittyviä symboleja käyttävä hedonistinen uskonnollinen oppi.[1] Länsimaisen okkultismin perintöä edustavana, kristinuskon vastaisena aatteena satanismi järjestäytyi Yhdysvalloissa 1960-luvulla.[2] Anton LaVey perusti Saatanan kirkon vuonna 1966 ja julkaisi Saatanallisen Raamatun.[3] Suomessa satanisteja on muun muassa Pakanaverkon piirissä. He sanoutuvat irti saatananpalvonnasta, jonka he katsovat olevan vain käänteistä kristinuskoa ja usein rikollisen toiminnan peite.[4]
[muokkaa] Tutkimus
Niin sanottua saatanapaniikkia arvostelleiden tutkijoiden mukaan länsimaissa on kristillisessä kulttuuripiirissä 1970-luvulta lähtien ylläpidetty noitavainotyyppistä satanismipaniikkia yhteisöjen vihamielisyyden varoventtiilinä. Saatanahysterian avulla on pidetty yllä yhteisöjen omaksumaa moraalijärjestelmää. Yleinen epävarmuus ja näkymättömät uhkakuvat on liitetty saatanaan.[5]
Suomessa Merja Hermonen julkaisi uskontotieteen alan väitöskirjan Pimeä hehku: Saatananpalvonta ja satanismi 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa vuonna 2006.
Suomalaisissa tiedotusvälineissä rakentunutta kuvaa saatananpalvonnasta on tutkinut muun muassa uskontotieteilijä Titus Hjelm vuonna 2005 ilmestyneessä väitöskirjassaan Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Hjelmin väitöskirjassa käy ilmi muun muassa se, kuinka herätyskristilliset piirit olivat mukana yhdessä median kanssa synnyttämässä 1990-luvun alun saatananpalvontailmiötä: suurin osa median haastattelemista saatananpalvonnan asiantuntijoista, kuten Riku Rinne ja Keijo Ahorinta, sekä "entisistä saatanapalvojista", esimerkiksi Päivi Niemi, olivat helluntaiseurakuntien jäseniä tai mukana herätyskristillisissä liikkeissä.lähde tarkemmin?
Tutkijoiden mukaan satanismia on Suomessakin lähestytty lähinnä uskonnollisesta (kristillisestä) tai uskonnollistavasta näkökulmasta.[6]
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähteet
- Hermonen, Merja: Pimeä hehku: Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 64. Helsinki: Loki-kirjat, 2006. ISBN 951-825-039-1.
- Hjelm, Titus: Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 55. Helsinki: Yliopistopaino: Nuorisotutkimusverkosto, 2005. ISBN 951-570-619-X.
[muokkaa] Viitteet
- ↑ a b Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
- ↑ HY: Väitös saatananpalvonnasta ja satanismista suomalaisessa nuorisokulttuurissa 29.03.2006. Helsingin yliopisto. Viitattu 6.10.2009.
- ↑ LaVey, Anton Szandor: Saatanallinen raamattu. (The satanic bible, 1969.) Suomentanut Paula Merensuo. Kaarina: Voimasana, 2007. ISBN 978-952-5261-12-7. )
- ↑ Satanismi Pakanaverkko ry. Viitattu 6.10.2009.
- ↑ Hermonen 2006, s. 34.
- ↑ Hjelm 2005; Hermonen 2006, s. 34.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Marko Nenonen: Saatanan palvonta on nuori kultti. Tiede 2000 1/1999.
- Ex-saatananpalvoja Päivi Niemi. Ylen Elävä arkisto.
- Matti Rämö: Pirua sarvista. Ylioppilaslehti 6/2006.
