Kirkko-oppi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kirkko-oppi eli ekklesiologia teologiaan kuuluvan dogmatiikan tieteenala, joka tutkii kirkon ja seurakunnan merkitystä.

Kirkolla ja seurakunnalla on kristinuskossa organisatorisen jäsenenä olemisen lisäksi suuri hengellinen merkitys. Kirkko-opillinen pohdinta on kristillisten kirkkojen ja seurakuntien omaa sisäistä pohdintaa ja teologista ajatustyötä, jolla ne pyrkivät selittämään ja jäsentämään kirkon olemisen varsinaisen merkityksen.

Kirkko-opissa puhutaan paitsi "kirkosta" myös "seurakunnasta". Kirkko-oppia ajatellen termit kirkko ja seurakunta tarkoittavat jossain määrin samaa. Kirkko-oppi ei yleensä pohdi juridista organisaatiota tai hallintoa. Kristinuskossa kirkon merkitys tulee näkyväksi paikallisessa seurakunnassa. Sen vuoksi käsitys hengellisestä seurakunnasta on jokseenkin sama kuin hangellisestä kirkosta. Esimerkiksi apostolisessa uskontunnustuksessa käytetään sanoja "uskon pyhän yhteisen seurakunnan" (sanctam catholicam ecclesiam) ja Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksessa sanoja "uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon" (unam, sanctam, catholicam ecclesiam). Kreikan ja latinan kielisissä teksteissä käytetään termiä ekklesia / ecclesia, joka yleensä käännetään sanalla "seurakunta". Tässä yhteydessä se kuitenkin kuvaa koko kirkon merkitystä ja olemusta.

Kirkko-opin tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkko-oppia eli ekklesiologiaa tutkitaan ja siitä luodaan teoriaa dogmatiikassa, joka on akateeminen teologinen oppiaine yliopistossa. Koska kristinuskon jakautuminen eri kirkkokuntiin ja toisistaan erillisiin kristillisiin yhteisöihin vaikuttaa suoraan kirkkojen yhteyspyrkimyksiin eli ekumeniaan, ekumeniikassa tutkitaan kirkko-opin ekumeenisia vaikutuksia ja seurauksia.

Kaste porttina seurakuntaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seurakunnan hengellinen merkitys lähtee siitä, että sen jäseneksi tullaan kasteessa. Kaste on kristinuskon käsityksen mukaan anteeksiannon sakramentti ja siirtää ihmisen armahdettujen joukkoon. Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksen mukaan kirkko uskoo "yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi". Yhtäältä kirkon jäsenenä ei voi olla ilman anteeksiantoa, ja toisaalta kirkon jäsenet ovat kaikki päässeet anteeksiannosta osallisiksi kasteessa. Kirkko on siis kastettujen ja armahdettujen joukko.

Kirkon ykseys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkko koostuu seurakunnista. Hengellisessä merkityksessä kirkko on kuitenkin yksi. Uuden testamentin kirjoittajista, Paavali, vertasi kirkkoa Kristuksen ruumiiseen ja hengelliseen rakennukseen. Kirkko on yhtäältä Kristuksen ruumis, jossa jokainen seurakunnan jäsen vastaa yhtä ruumiin osaa. Kokonaisuus muodostaa yhden toimivan orgaanin, kehon. Jokaisella jäsenellä on oma erilainen tehtävänsä, eikä mikään kehon osista voi sanoa toista tarpeettomaksi. Ruumiin pää on itse Kristus. Kirkko on lisäksi kuin rakennus, jossa jokainen seurakunnan jäsen on oma kivensä. Jäsenet muodostavat yhden rakennuksen, mutta ilman yhtäkään jäsentä rakennus ei olisi täydellinen. Samoin kuin ruumis-vertauksessa myös rakennus-vertauksessa Kristukselle on varattu tärkein paikka: kulmakivi, jota ilman (tulkinnasta riippuen) joko rakennuksen perusta ei kestä tai holvikaari murtuu.

Kirkon hengellistä ykseyttä, joka liittää paikalliset seurakunnat yhdeksi kristilliseksi kirkoksi, kuvataan usein sanoilla koinonia tai kommuunio. Kirkoilla on erilaisia käsityksiä siitä, mitkä asiat vaikuttavat yhteyden luovan koinonian syntyyn.

Vertaus Kristuksen ruumiista liittää kirkko-opin ehtoolliseen. Kristillisen käsityksen mukaan ehtoollinen on anteeksiannon ateria ja se antaa osallisuuden "Kristuksen ruumiiseen" ("ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini"). Kun kirkko ymmärretään Kristuksen ruumiiksi, ehtoollinen antaa osallisuuden tähän yhteyteen. Kaste on siis ovi kirkkoon, ja ehtoollinen on kirkossa olevien armahdettujen yhteinen ateria, joka ylläpitää Kristuksen ruumista. Erityisesti ortodoksisessa kirkko-opissa on tapana sanoa, että kirkko varsinaisesti toteutuu silloin kun se viettää ehtoollista.

Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksen mukaan kirkko uskoo, että se on "yksi, pyhä, yhteinen (katolinen) ja apostolinen". Vaikka kristityt kuuluvat johonkin paikalliseen seurakuntaan, ovat he tämän kirkko-opin mukaan samalla jäseniä yhdessä Kristuksen kirkossa, joka hengellisessä merkityksessä ylittää paikallisen seurakunnan rajat.

Kirkon ykseys johdetaan piispallisissa kirkoissa usein piispan tehtäväksi ja symboliksi. Piispa edustaa kirkon ykseyttä ja varjelee sitä. Siten piispa edustaa Kristuksen ruumiin päätä eli Kristusta. Äärimmillään tämä käsitys ilmenee kirkkoisä Cyprianuksen kirkko-opissa. Hänen lausumansa mukaan "kirkko on piispassa ja piispa kirkossa". Erityisesti Katolisessa kirkossa kirkon ykseys johdetaan paavista, joka on kirkon ykseyden merkki ja tae. Katolisen käsityksen mukaan paikallinen kirkko on siinä määrin osallinen kirkon ykseydestä kuin se on yhteydessä paaviin.

Kirkon ykseyden korostaminen on johtunut siitä, että kristillinen kirkko on alusta asti ollut altis organisatoriseen hajaantumiseen eli skismaan. Skismalla on tarkoitettu sellaista erottautumista paikallisesta seurakunnasta tai kirkosta, että se on johtanut kilpailevan tai muuten oppositiosuhteessa olevan seurakunnan perustamiseen. Skismaan ei välttämättä liity harhaoppia eli heresiaa. Ortodoksinen, luterilainen ja katolinen kirkko pitävät edelleen periaatteena, että kullakin paikkakunnalla tulisi olla vain yksi kirkko. Kahden erillisen ja kilpailevan seurakunnan läsnäolo on ollut skisman merkki. Yksittäisellä paikkakunnalla tietysti voinut olla suurikin määrä seurakuntia, mikäli ne ovat tunnustaneet toisensa kuuluvaksi samaan kirkkoon, eli olleet saman yhteisön eri paikallisia yksiköitä.

Kirkko on pyhä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kielen sana kirkko tulee kreikan kielen sanasta "kyriake" ja tarkoittaa Herralle kuuluvaa. Sana kuvaa Kristinuskon käsitystä, että kirkon jäsenet ovat muista erotettu erityinen joukko, armahdettujen joukko. Se on erotettu profaanista, varattu Jumalalle, mikä on ymmärrettävää, koska kristillisen käsityksen mukaan Kristus on seurakunnan pää. Osallisuus Jumalan armosta ja siinä merkityksessä erottautuminen tekee kirkosta pyhän. Pyhyys on siten seurakunnassa Jumalan sille antama ominaisuus eikä se liity jäsenten muunlaiseen hyvyyteen tai erinomaisuuteen.

Kirkon pyhyys liittyy vielä käsitykseen Pyhästä Hengestä. Kolminaisuusopin mukaan Jumala lähetti kirkolleen ensimmäisenä kristillisenä helluntaina Pyhän Hengen puolustajaksi ja opastajaksi. Pyhä Henki ymmärretään Jumalan yhdeksi persoonaksi ja edustaa siten Jumalaa itseään. Läsnä olevan Pyhän Hengen välityksellä Jumala on kirkossaan läsnä, kaitsee ja huolehtii siitä ja pyhittää sen. Kirkon pyhyys on myös tässä mielessä jäsentensä ulkopuolista pyhyyttä, Pyhän Hengen läsnäoloa.

Kirkon katolisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmessa vanhassa uskontunnustuksissa käytetään kaikissa sanaa, että kirkko on "katolinen". Katolinen on kreikkaa (kath holee) ja tarkoittaa kaiken kattavaa tai kaikkialla olevaa. On esitetty että mielleyhtymä Katoliseen kirkkoon on virheellinen. Tätä on perusteltu väitteellä, että historiallisesti sana "katolinen" ei viittaisi sen enempää Katoliseen kirkkokuntaan kuin muuhunkaan kirkkokuntaan ja että kirkkojen ero on syntynyt paljon uskontunnustuksen jälkeen. Tällöin sivuutetaan se tosiasia, että nimitystä "katolinen kirkko" käytettiin uskontunnustuksessa nimenomaan tekemään eroa lahkoihin, jotka itse nimittivät itseään kirkoksi. Katolilainen ja ortodoksinen kristitty ajattelee "katolisen kirkon" tarkoittavan omaa kirkkoaan. Yleensä protestanttisissa kirkkokunnissa ei ole väitetty, että oma kirkkokunta olisi ainoa oikea (paitsi hyvin pienissä jyrkissä protestanttisissa suuntauksissa). Esimerkiksi luterilainen kirkko ajattelee, että sillä on puhdas, jakamattoman kirkon oikea "katolinen" usko, mutta se tunnustaa myös muiden kirkkojen aidon kirkkoluonteen eikä kiistä sitä.

Ekumeenisessa liikkeessä on yleisesti tunnustettu ajatus, että kristillisten kirkkojen jakautuminen eri kirkkokuntiin on kristittyjen synti kirkon katolisuutta kohtaan. Sen vuoksi kirkot pitävät ekumeenista työskentelyä tärkeänä.

Kirkon apostolisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Apostolinen tarkoittaa, että kirkko perustuu ensimmäisten kristittyjen, apostolien todistukselle, jonka apostolit silminnäkijöinä antoivat. Lisäksi kirkko katsoo pitäytyvänsä apostoleilta periytyvään evankeliumin sanomaan. Kirkko ei siis voi pysyä apostolisena ja aitona kirkkona, mikäli se edustaa jotakin muuta uskoa kuin mitä apostolit edustivat. Kirkon apostolisuus on kirkon uskon jatkuvuuden ilmaus ja se toimii samalla kirkon uskon kriittisenä arviointiperusteena.

Apostolisuuden erityismuotona monet protestanttiset kirkkokunnat pitävät Raamattua. Niiden mukaan kirkon apostolisuuden ilmaus on aivan erityisesti Raamattu, ja siksi Raamattu on ohjenuora, jonka mukaan kirkon apostolisuus määräytyy. Katolinen ja Ortodoksinen kirkko pitävät tämän kaltaista apostolisuuden rajaamaamista raamattuperiaatteeksi kapeana näkökulmana apostolisuuteen ja korostavat myös muita apostolisuuden lähteitä, kuten kirkollista perimätietoa eli kirkon traditiota.

Kirkon rajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinuskossa on erilaisia käsityksiä siitä, missä on kirkon rajat, ts. kuka on kristitty.

Varhaisessa kristinuskossa pelastettujen joukko samastettiin "näkyvän seurakunnan" jäsenyyteen. "Pyhä kansa" oli sama kuin kokoontuva seurakunta. Vanhakirkollisen ajatuksen mukaan (näkyvän) kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta (extra ecclesiam nulla salus). Cyprianuksen sanoin "sillä ei voi olla Jumala isänä jolla ei ole kirkko äitinä".

Henkilö saattoi myös ajaa itsensä kirkon ulkopuolelle tekemällä teon, synnin, joka erotti hänet kirkosta. Ensimmäisenä vuosisatoina kirkkokurin välineitä olivat erottaminen ehtooliselta ja määräaikainen tai pysyvä erottaminen. Erottamisella ymmärrettiin henkilön saattamista pois pelastettujen joukosta. Kun ehtoollinen ymmärrettiin vahvasti osallisuudeksi "Kristuksen ruumiseen" oli ehtoollisesta erottaminen ankara rangaistus.

Myös harhaoppi eli heresia saattoi johtaa erottamiseen kirkosta ja katsottiin ihmisen sulkemiseksi pois myös pelastuksen yhteydestä. Kirkosta harhaopin johdosta erotetut tosin yleensä katsoivat olevansa oikeassa ja edustavansa erotettuinakin oikeaa ja aitoa uskoa. Näin syntyivät ensimmäiset kilpailevat ja rinnakkaiset kristilliset yhteisöt jo varsin varhain kristinuskon historiassa.

Vanhastaan kristinuskossa tunnustettiin, että vaikka pelastus periaatteessa edellytti näkyvän kirkon / seurakunnan jäsenyyttä, kaikki jäsenet eivät kuitenkaan välttämättä lopulta pelastuisi. Näin syntyi ajatus, että näkyvän kirkon jäsenyys ei ole tae pelastuksesta. Voi siis olla niin, että henkilö on näkyvän kirkon jäsen, mutta hän on sydämessään siitä irti. Näkyvän kirkon jäsenyydestä huolimatta hän ei ole näkymättömän Kristuksen kirkon, Kristuksen ruumiin jäsen. Tätä käsitystä kutsutaan corpus permixtum -opiksi: kirkossa on jäseniä, joista toiset osoittautuvat lopulta pyhiksi ja toiset eivät. Käsitykseen kuului myös selkeä käsitys siitä, että ihminen ei voi arvioida toisen ihmisen tilaa, ellei se ole aivan ilmeinen (julkinen synti tai harhaoppi). Toinen kristitty ei voi nähdä toisen ihmisen sydämeen ja sanoa, onko tämä oikea kristitty vai ei. Muun muassa Luther yhtyi tähän vanhakirkolliseen ajatukseen. Ihmiset eivät siis voi itse jakaa näkyvää kirkkoa todellisesti pyhiin ja jumalattomiin, vaan sen voi tehdä yksin Jumala.

Uskonpuhdistuksen jälkeen protestanttisessa pietismissä syntyi edellisestä poikkeava kirkkokäsitys. Pietismi korosti henkilökohtaista sydämen uskoa ja näkyvää hartauselämää. Pietismi synnytti ajatuksen, että kirkossa on sisällä pieni uskovien kirkko (ecclesiola in ecclesia). Tämä kirkon sisällä oleva pyhien joukko erottautui julkisella uskollaan ja näkyvällä hartauselämällä. Syntyi maallikoiden johtama seura- ja hartaustoiminta. Ainakin ajoittain pietismissä ajateltiin, että ecclesiolan voi myös näkyvällä tavalla erottaa muusta näkyvästä kristittyjen joukosta. Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon sisällä vaikuttava vanhoillislestadiolainen herätysliike edustaa edelleen pietismin ecclesiola-käsitystä puhtaimmillaan. Vanhoillislestadiolaisten mukaan näkyvä kirkko, eli evankelis-luterilainen kirkko ja sen seurakunnat ovat kuin "hengellinen esivalta", jonka sisällä Jumalan valtakunta on. Jumalan valtakunnaksi ymmärretään liikkeen omat ns. Rauhanyhdistykseen kuuluvat jäsenet, jotka ovat ovat tehneet "parannuksen" eli tunnustaneet syntinsä ja saaneet synninpäästön. Muut eivät kuulu Jumalan valtakuntaan. Heidän kirkko-oppiinsa kuuluu myös käsitys siitä, että oikean seurakunnan eli Jumalan valtakunnan muurit ovat korkeat, eli oikean seurakunnan ja muun kirkossa olevan jumalattomien joukon välillä voidaan helposti nähdä raja.

Näkyvä ja näkymätön kirkko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristinuskoon sisältyvän kirkko-opin mukaan kirkko on kahdella tavalla näkymätön. Ensiksikin se on näkymätön sillä tavalla, että vaikka ns. näkyvän kirkon jäsenyyttä arvostetaan hyvin korkealle ja sitä pidetään lähtökohtaisesti pelastettujen näkyvänä joukkona, kirkon todelliset rajat ovat näkymättömiä. Näkymättömyys johtuu siitä, että myös kirkon sisällä voi olla jäseniä, jotka eivät kuulu todelliseen Kristuksen ruumiseen, siis näkymättömään oikeaan ja todeliseen kirkkoon.

Toisekseen kirkko on näkymätön siinä merkityksessä, että siihen kuuluvat myös kuolleet jäsenet. Kuolleiden kristittyjen joukko kutsutaan riemuitsevaksi seurakunnaksi, perille päässeiden joukoksi. Vaikka he eivät enää ole näkyvän seurakunnan jäseniä, he ovat Kristuksen näkymättömän ruumiin jäseniä. Näkymättömän kirkon ajatukseen liittyy eräs kristinuskon tärkeimmistä pyhäpäivistä: pyhäinpäivä. Siihen on Suomessa sulautunut kaksi eri juhlapyhää: kaikkien pyhien päivä, eli kaikkien uskovien pyhä (ts. kaikkien kristittyjen juhlapyhä) ja pyhinä kuolleiden juhlapyhä. Jälkimmäisellä ei tarkoiteta pyhimyksiä vaan kaikkia tavallisia kuolleita kristittyjä (pyhän kirkon jäseniä eli pyhiä).

Joissakin protestanttisissa, yleensä kongregationalistisissa vapaakirkoissa ajatellaan vielä siten, että näkyvä kirkko tai seurakunta ei ole oikeastaan kirkko lainkaan. Kyseessä on vain sosiologinen yhteisö. Tärkeää on pelkästään kuulua näkymättömään taivaalliseen Kristuksen ruumiiseen. Näin ollen oikeasti ja varsinaisesti on olemassa vain näkymätön kirkko. Tällainen kirkkokäsitys tekee järjestäytyneestä seurakunnasta lähinnä tarkoituksenmukaisuuskysymyksen. Lisäksi se helpottaa opillisesti sellaisia tilanteita, joissa seurakunnat jakautuvat kahtia esimerkiksi henkilöriitojen vuoksi. Tällainen kirkkokäsitys sietää vahvasti kirkon jakautumista eli skismaa eikä ole siitä huolissaan. Yleensä vanhat kirkot ja myös vanhimmat uskonpuhdistuksen kirkkokunnat suhtautuvat hyvin vakavasti kirkon organisatoriseen hajaantumiseen eli skismaan ja pitävät sitä ainakin jossain määrin kirkon katolisuuden vastaisena.