Philipp Jakob Spener
Sivulta puuttuu 
Philipp Jakob Spener (13. tammikuuta 1635 Ribeauvillé, Elsass – 5. helmikuuta 1705) oli saksalainen luterilainen teologi, joka tunnetaan "pietismin isänä".
Spenerin keskeinen teos oli Pia desideria (suom. Hurskaita toiveita), jossa esitetyn luterilaisen kirkon uudistusohjelman vuoksi häntä on nimitetty "luterilaisuuden toiseksi uskonpuhdistajaksi". Teoksessa Spener kehotti ihmisiä lukemaan Raamattua, välttämään uskonkiistoja ja panemaan painoa enemmän kristilliseen elämään kuin opillisiin kysymyksiin. Spener vastusti yhteiskunnan maallistumista ja pyrki korvaamaan sen elävällä kristillisyydellä.[1]
Philipp Jakob Spenerin keskeiseksi tukijaksi nousi Saksin vaaliruhtinas, jonka hovissa Dresdenissä hän toimi ylihovisaaranaajana. Myöhemmin hän siirtyi papiksi Berliiniin Brandenburgin vaaliruhtinaan kutsusta.[1]
Lapsuus ja nuoruus[muokkaa]
Spener syntyi 13. tammikuuta 1635 Ylä-Elsassin Rappoltsweilerissa (nykyinen Ribeauvillé). Hänen isänsä oli Rappoltsteinin kreivin hovivirkailija ja juristi. Jo lapsena Spenerin uskonnolliseen kehitykseen vaikuttivat sellaiset teokset kuin Johann Arndtin Totisesta kristillisyydestä sekä englantilainen hartauskirjallisuus mukaan lukien Lewis Baylyn Praxis pietatis ja Emanuel Sonthomin Güldenes Kleinod (Kultainen aarre) Englantilaisen hartauskirjallisuuden tuonpuoleisuuteen suuntautunut mystiikka herätti hänessä 13-vuotiaana voimakkaan kuolemankaipuun kun hänen kummitätinsä, kreivitär Agatha von Rappolstein, kuoli. Vanhempana hän kuitenkin loittoni tästä mystiikasta, mutta suositteli silti aina englantilaista hartauskirjallisuutta, sillä se ohjasi mietiskelyyn, itsensä tutkiskelemiseen ja sunnuntain pyhittämiseen.[2]
Spener ei koskaan käynyt julkista koulua vaan hä tutustui Rappoltsteinin hovisaarnaajan Joachim Stollin, joka oli antiaristoteelinen ja kiinnostunut luonnontieteistä, ohjaamana hän tutustui itsenäisesti kompendiumeihin sekä uusien auktoriteettien, kuten esimerkiksi Justus Lipsiuksen ja Hugo Grotiuksen, ajatuksiin. Hän osoittautui poikkeuksellisen älykkääksi ja hyvämuistiseksi. Tuohon aikaan juontavat juurensa monet hänen luterilaisen konfessionalismin hengelle vieraat ajatuksensa, kuten vastenmielisyys aristotelismia kohtaan, pidättynyt asenne noitadoktriiniin sekä komeettauskoon, kiinnostus uuteen luonnontieteeseen sekä pyrkimys suhteellistaa tunnustustukuntien väliset ristiriidat. Erityisesti viimeiseen hän suhtautui erityisen pidättyvästi, ellei mukaan lasketa hänen mielestään "välttämätöntä" ateismin vastaista taistelua.[3]
Viitteet[muokkaa]
- ↑ a b Pietismi RaamattuNET. Viitattu 31.5. 2009.
- ↑ Wallmann, Totinen kääntymys ja maailmanparannus, s. 53-54.
- ↑ Wallmann, Totinen kääntymys ja maailmanparannus, s. 54.
Lähteet[muokkaa]
- Wallmann, Johannes: Totinen kääntymys ja maailmanparannus. Pietismi kirkkohistoriallisena ilmiönä. Kirjaneliö, 1997.
