Tunnustuskirjat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Liber concordiaen saksankielinen laitos, 1580.

Tunnustuskirjat määrittelevät luterilaisen kirkon opin. Tunnustuskirjat on kokoelma oppia selittäviä teoksia, jotka ovat syntyneet erilaisista lähtökohdista eri aikoina. Tunnustuskirjat on koottu yhteen Yksimielisyyden kirjassa (Liber concordiae). Kaikki luterilaiset eivät tunnusta Yksimielisyyden kirjaa tunnustuksenaan. Esimerkiksi Tanskan ja Norjan luterilaiset kirkot ovat hyväksyneet tunnustuksikseen vain Augsburgin tunnustuksen ja katekismukset. Suomen ja Ruotsin kirkot tunnustavat koko Yksimielisyyden kirjan. Luterilainen maailmanliitto vaatii jäsenkirkoiltaan yhtymistä erityisesti Augsburgin tunnustukseen ja katekismuksiin.

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnustuskirjojen Yksimielisyyden kirjaan sisältyy:

Yksimielisyyden kirja: Se on koko tunnustuskirjat, eli kokoelma erilaisia luterilaisia tunnustuksia, joissa määritellään sen oppia. Se on koottu ja allekirjoitettu vuonna 1580. Kaikki luterilaiset kirkot eivät ole ottaneet tunnustuksekseen Yksimielisyyden kirjaa, vaan osia siitä.

Kolme vanhan kirkon tunnustusta: Ne ovat apostolinen uskontunnustus, Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus ja Athanasioksen uskontunnustus. Tunnustukset otettiin mukaan erityisesti sen takia, että luterilaisuus ei halunnut olla uusi kirkko. Apostolinen uskontunnustus on saanut tunnustuksista erityisaseman luterilaisuudessa ja se on selitetty Vähässä katekismuksessa.

Augsburgin tunnustus (Melanchthon): Se on luterilaisen kirkon perustava asiakirja. Keisari Kaarle V:n koolle kutsumilla valtiopäivillä oli tarkoitus käsitellä sitä, voidaanko evankeliset (eli luterilaiset) hyväksyä valtakunnan jäseniksi. Saksin vaaliruhtinas antoi Wittenbergin teologien tehtäväksi kirjoittaa esitys olennaisimmista eroavaisuuksista opissa ja kirkollisissa käytännöissä heidän ja katolisten välillä. Ennen varsinaisen tunnustuksen muodostumista valmistuivat ns. Torgaun artikkelit, joitten kohteena olivat katolisen kirkon epäkohdat ja jotka muodostivat perustan tunnustuksen toiselle osalle, kun taas ns. Schwabach-Marburgin artikkelit muodostivat pohjan tunnustuksen ensimmäiselle osalle. Melanchthon laati tunnustuksen lopullisessa muodossaan. Aluksi oli tarkoitus antaa keisarille Torgaun artikkelit, mutta ne todettiin yhtä aikaa liian laajoiksi ja samalla riittämättömiksi, sillä niissä ei selitetty riittävästi varsinaisia oppikysymyksiä. Melanchton piti tärkeänä uskon sisällön selvittämistä, ja hän laati tunnustuksen sanamuodon Lutherin ollessa Koburgissa. Tämän tunnustuksen hän lähetti Lutherin hyväksyttäväksi. Melanchton pyrki välttämään vastapuolen ärsyttämistä ja laati esimerkiksi tunnustukseen erittäin kohteliaan esipuheen Kaarle V:lle. Tunnustus jakautuu kahteen pääosaan. Ensimmäisessä käsitellään luterilaisen opin pääkohdat (articuli fidei praecipui 1-21), jälkimmäisessä katolisen kirkon erehdyksiä (articuli, in quipus recensentur abusus mutati). Ensimmäinen osa pyrkii osoittamaan, etteivät evankeliset ole kerettiläisiä, vaan että he seisovat alkuperäisen oikean katolisen opin pohjalla. Jälkimmäinen osa pyrkii osoittamaan, että kirkkojen välinen ristiriita on syntynyt evankelisten poistettua eräitä katolisten väärinkäytöksiä ja siksi keisarin tulisi nähdä heidän asiansa oikeutus. Tunnustus luettiin valtiopäivillä 25. kesäkuuta 1530. Vuonna 1540 Melanchton teki tekstiin eräitä muutoksia pyrkien lähentymään reformoituja, erityisesti ehtoollista koskevassa kappaleessa X. Tätä versiota kutsutaan nimellä confessio variata.[1]

Augsburgin tunnustuksen puolustus (Melanchthon): Se laadittiin vastineeksi katolilaisten "Confutatio pontificialle", joka oli katolisten teologien Augsburgin tunnustuksen johdosta laatima vastakirjoitus ja jonka väitettiin kyenneen kumoamaan sen. Se esitettiin valtiopäiville 3. elokuuta 1530. Melanchton sai Augsburgin tunnustuksen puolustuksen valmiiksi jo saman vuoden syyskuussa, mutta keisarin kieltäydyttyä ottamasta sitä vastaan hän vielä paranteli sitä ja valmisti siitä latinalaisen version. Justus Jonas käänsi tämän saksaksi ja nämä molemmat kappaleet painatettiin yhdessä vuonna 1531. Puolustus etenee samassa järjestyksessä kuin Augsburgin tunnustus mainiten lyhyesti ne myönnytykset, joita katolisten Confutatiossa oli ollut ja käsittelee perusteellisesti niitä kohtia, joita se oli arvostellut. Puolustus on jyrkempi, perusteellisempi ja teologisempi kuin Augsburgin tunnustus. Se hyväksyttiin jo vuonna 1532 viralliseksi opinesitykseksi.[2]


Schmalkaldenin opinkohdat (tai Schmalkaldenin artiklat) (Luther): Ne on laadittu paavi Paavali III:n koollekutsumaa kirkolliskokousta varten (1537), jossa oli tarkoitus keskustella opillisista asioista. Luterilaiset kuitenkin torjuivat paavin kutsun. Siksi näitä opinkohtia ei koskaan tarvittu alkuperäiseen tarkoitukseensa, mutta ne on hyväksytty tunnustuskirjaksi.

Paavin valta ja johtoasema (Melanchthon): Koska Augsburgin tunnustuksessa ei ole käsitelty paavin asemaa kirkossa, tehtiin se jälkikäteen. Tämä asiakirja on Melanchtonin laatima ja se on hyväksytty Augsburgin tunnustuksen täydennökseksi. Melanchtonin vielä Schmalkaldenin opinkohdissa esittämä myötämielinen suhtautuminen paavin asemaan on muuttunut tähän teokseen mennessä päinvastaiseksi.

Katekismukset (Luther): Tunnustuskirjat sisältää kaksi katekismusta, Vähän katekismuksen ja Ison katekismuksen. Ne on laadittu ennen tunnustuskirjojen osia. Ne kirjoitettiin alun perin saksaksi, mutta käännettiin myöhemmin myös latinaksi. Vähä katekismus on tarkoitettu kansanopetukseen ja iso katekismus papeille ja opettajille, mutta myös kaikille kristityille. Katekismuksiin on tehty paljon erilaisia muutoksia. Katekismukset eivät ensisijaisesti ole opin tunnustuksia, vaan lähinnä opetuskäyttöön tarkoitettuja oppikirjoja.

Yksimielisyyden ohje (tai Sovinnonkaava) (mm. Andreae, Chemnitz, Selnecker, Chytraeus): Se laadittiin, koska Lutherin ja Melanchtonin kuoltua luterilainen kirkko alkoi hajaantua opillisesti. Tässä asiakirjassa pyrittiin tarkentamaan opinkohtia ja lopettamaan luterilaisen kirkon alkava hajaannus. Yksimielisyyden ohje oli alun perin tarkoitus hyväksyä laajassa luterilaisten kokouksessa, mutta sen sijaan päädyttiin vain keräämään allekirjoituksia opukseen. Yksimielisyyden ohje tuo paremmin esiin aitoluterilaisten (gnesioluterilaisten) kuin filippistien näkemyksiä. Tämä tunnustuskirja on muiden joukossa siinä mielessä erikoinen, ettei se ole suunnattu katolilaisuutta vastaan, vaan se on luterilaisten sisäinen tunnustuskirja. Tämä tunnustuskirja voidaan nähdä myös luterilaisen ortodoksian aluksi.

Tunnustuskirjojen merkitys nykypäivänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luterilainen maailmanliitto edellyttää jäsenkirkoiltaan Raamatun hyväksymistä ainoana opin ja elämän lähteenä, minkä lisäksi se näkee kolme ekumeenista uskontunnustusta sekä Tunnustuskirjat, erityisesti muuttamattoman Augsburgin tunnustuksen sekä Lutherin Vähän katekismuksen puhtaina Raamatun opin selityksinä.[3] Toinen luterilainen kattojärjestö, Kansainvälinen luterilainen neuvosto, puolestaan tunnustuspohjassaan sitoutuu ehdottomasti Raamattuun inspiroituna ja erehtymättömänä Jumalan sanana sekä Tunnustuskirjoihin sen oikeana ja luotettavana selityksenä, nostamatta Augsburgin tunnustusta tai muutakaan yksittäistä kirjaa mitenkään erityisasemaan[4]. Kolmas luterilaisten kirkkojen kattojärjestö, Tunnustuksellinen evankelis-luterilainen konferenssi ilmoittaa tunnustuksensa pohjaksi paitsi sana-inspiroidun ja erehtymättömän Raamatun, myös vuoden 1580 Yksimielisyyden kirjaan kootut Tunnustuskirjat, ei sikäli kuin, vaan koska ne opettavat opin Raamatun mukaisesti. Hekään eivät nosta mitään Tunnustuskirjoista merkityksessä muitten yläpuolelle.[5]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tiililä, Osmo: Kristilliset kirkot ja lahkot, s. 176-178. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1945.
  2. Tiililä, Osmo: Kristilliset kirkot ja lahkot, s. 178-179. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1945.
  3. Beliefs The Lutheran World Federation. Viitattu 18.11.2011.
  4. About Us International Lutheran Council. Viitattu 18.11.2011.
  5. Constitution CELC - Confessional Evangelical Lutheran Conference. Viitattu 18.11.2011.