Uuden testamentin kaanon

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Uuden testamentin kaanon tarkoittaa kristinuskon ohjeellista tekstikokoelmaa, jota nimitetään Uudeksi testamentiksi. Uskonnolliset tekstit muodostuivat toisen vuosisadan puoliväliin mennessä ja ne oli kanonisoitu neljänteen tai viidenteen vuosisataan mennessä. Uuteen testamenttiin päätyi 27 kirjaa, mutta sen ulkopuolella jäi myös merkittävästi kirjallisuutta ns. apokryfikirjoiksi.

Johdanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jeesuksen ja hänen seuraajiensa luoma uskonnollinen liike levisi nopeasti Välimeren maihin. Kodeissa kokoontuvia seurakuntia syntyi rannikoilla ja matkareittien varrella, ja myöhemmin ne järjestäytyivät yhteisöiksi. Kristinuskon keskeiset opinkappaleet muodostuivat ensimmäisen sadan vuoden aikana.[1]

Uuden testamentin tekstien mukaan ensimmäiset kristityt pitivät itseään juutalaisina, jotka uskoivat Jeesuksen olevan Jumalan lähettämä Messias. Vähitellen kristinusko muodostui omaksi uskonnokseen. Kristityt alkoivat laatia omaa kirjallisuutta, josta varhaisin laji oli kirje. Tunnetuin kirjeiden kirjoittaja oli apostoli Paavali. Hänen kirjeensä ovat ainoita ensimmäisen kristillisen sukupolven aikana syntyneitä tekstejä, jotka ovat säilyneet nykyaikaan asti.[1]

Oppi Jeesuksesta koottiin vähitellen kirjalliseen muotoon erilaisiksi evankeliumeiksi. Kirjeiden ja evankeliumeiden lisäksi syntyi uskonnollisia tutkielmia ja saarnakirjallisuutta. Uuteen testamentin kaanoniin eli ohjeelliseen tekstikokoelmaan päässeistä kirjoituksista vanhimmat ovat Paavalin kirjeet 50-luvulta. Evankeliumit laadittiin 70–100-lukujen välissä ja myöhäisin kirja, Toinen Pietarin kirje, kirjoitettiin toisen vuosisadan puolivälissä.[1]

Kaanonin muodostaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset kristityt pitivät juutalaisten pyhiä kirjoituksia ohjeellisina. Kristityt käyttivät erityisesti heprealaisen Raamatun, Tanakin, kreikankielistä käännöstä Septuagintaa. Se kulki yksinkertaisesti nimellä ”kirjoitukset” (kreikaksi grammata) eli Raamattu[2]. Vähitellen Tanakin rinnalle syntyi kristittyjen laatimia kirjoja. Toisella vuosisadalla näitä kirjoja ryhdyttiin kokoamaan nimen ”Uusi testamentti” alle, vaikkakin tuolloin ei ollut yksimielisyyttä mitkä kirjat hyväksyttiin ohjeellisiksi.[3]

Varhaisissa seurakunnissa luettiin Tanakin – tai hieman laajemman Septuagintan – ohella myös tunnettujen kristittyjen opettajien kirjeitä ja kirjoja. Varhaiskristillisyys ei ollut yhtenäinen liike ja eri tulkintojen kannattajien välillä oli ristiriitoja.[3] Vasta toisella vuosisadalla kirkon linja haluttiin yhtenäistää ja tähän antoi lisäpontta erityisesti ”harhaopettaja” Markion[2].

Toinen ja kolmas vuosisata olivat keskeisiä ajankohtia, kun määriteltiin Uuden testamentin kaanon eli ohjeellisen tekstikokoelman rajat. Näiltä vuosisadoilta tietoa on niukasti ja hajanaisesti. Sen sijaan neljänneltä vuosisadalta löytyy kanonisointiin liittyvää pohdintaa merkittävästi. Kaanonin rajoista kirjoiteltiin kristittyjen parissa, ja se oli puheenaihe neljännen sekä viiden vuosisadan eri kirkolliskokouksissa.[4]

Nykyajan tutkijat eivät tunne koko tapahtumasarjaa tarkasti, mutta lopputuloksena valittiin 27 kirjaa. Tiettyjen kirjojen valinnoilla Uuteen testamenttiin oli todennäköisesti neljä syytä.[3]

  • Apostoleihin tavalla tai toisella liittyvä kirjallisuus. Kirjat olivat ainakin nimellisesti apostoleiden tai heidän työtovereidensa laatimia.
  • Varhaiskristillisiin keskuksiin, kuten Rooma tai Efesos, viittaavaa kirjallisuutta suosittiin.
  • Levinneisyys eri seurakuntiin.
  • Oikeaoppisuus eli ”katolisuus”.

Ensimmäisinä kaanonin aseman saavuttivat Paavalin kirjeet ja neljä evankeliumia. Lopullisesti Uusi testamentti -tekstikokoelma oli valmis neljänteen tai viidenteen vuosisataan mennessä. Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä Pyhä Athanasios, Aleksandrian piispa, kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna 367.[3]

Tämän jälkeenkään ei ollut täysin yhtenäistä kaanonia. Itäinen kirkko kyseenalaisti Ilmestyskirjan ja läntinen kirkko vastaavasti epäröi Heprealaiskirjeen kanonisointia.[3] Läntisen kirkon vastuksen syynä oli kirjeen maininta siitä, ettei kasteen jälkeisiä syntejä voi saada enää anteeksi[5][6][4].

Erilaiset kaanonit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kristillisen kirkon kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana kirkolla ei ollut yhtä kaanonia, jonka kaikki tahot olisivat hyväksyneet. Jo toisella vuosisadalla oli kuitenkin olemassa yhteinen kokoelma kirjeitä ja evankeliumeja, joita suurin osa kirkon johtajista piti autoritatiivisina. Näihin kirjoihin kuuluivat neljä nykyistä evankeliumia ja suuri osa Paavalin kirjeistä. Justinus Marttyyri, Ireneus ja Tertullianus, jotka kaikki elivät toisella vuosisadalla, katsoivat näiden olevan yhdessä Vanhan testamentin kirjojen kanssa jumalallisesti inspiroituneita. Monia muita kirjoja pidettiin suuressa arvossa, mutta niiden arvostus laski vähitellen, ja ne päätyivät Uuden testamentin apokryfikirjojen joukkoon.

Markion teki yhden ensimmäisistä yrityksistä yhden kaanonin muodostamiseksi. Hän hylkäsi Vanhan testamentin kokonaisuudessaan, kaikki evankeliumit Luukkaan evankeliumia lukuun ottamatta, ja kolme Paavalin kirjeistä. Suurin osa kristityistä hylkäsi puolestaan täysin hänen puhtaasta opista poikkeavan kaanoninsa sekä hänen oppinsa, markionilaisuuden.

Noin vuonna 170 laadittiin niin kutsuttu Muratorin kaanon, jossa lueteltiin hyväksytyt teokset. Tämä kaanon oli hyvin samanlainen kuin nykyinen, mutta siihen kuuluivat myös Pietarin ilmestys sekä Salomonin viisaus eli Viisauden kirja, joka luetaan nykyisin deuterokanonisiin kirjoihin.

Uuden testamentin kaanonin määritteli ensimmäisenä Athanasius vuonna 367. Tämä kaanon sai yhä suuremman ja suuremman suosion, kunnes se hyväksyttiin lopulta Karthagon kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna 397.

Tämäkään kokous ei kuitenkaan lopettanut keskustelua kokonaan. Jotkut tahot jatkoivat muutamien kirjojen kyseenalaistamista. Kyseenalaistettuihin kirjoihin kuuluivat erityisesti Jaakobin kirje ja Johanneksen ilmestys. Vielä 1500-luvulla teologi ja uskonpuhdistaja Martti Luther kyseenalaisti mutta ei hylännyt, Jaakobin kirjeen, Juudaksen kirjeen, Kirjeen heprealaisille ja Johanneksen ilmestyksen. Yhä edelleen Lutherin saksankieliset Raamatut painetaan niin, että nämä kirjat ovat kaanonissa viimeisinä. Koska jotkut protestantit kyseenalaistivat Raamatun kirjojen kaanonin tällä tavoin, Trenton kirkolliskokous vahvisti katolisen kirkon käyttämän kaanonin uudelleen osana kirkon dogmia vuosina 15451563.

Kaanonin ulkopuolellinen kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaanonin ulkopuolelle jäi suuri määrä kirjallisuutta, jota luettiin ensimmäisinä vuosisatoina varhaiskristillisissä seurakunnissa. Kristinusko ei ollut yhtenäinen vielä ensimmäisten vuosisatojen aikana. Merkittäväksi uskonnolliseksi liikkeeksi nousi salattua tietoa korostanut gnostilaisuus, joka loi runsaasti kirjallisuutta toisen ja neljännen vuosisadan välillä.[7] Kaanonin ulkopuolelle jääneitä eli apokryfisiä kirjoituksia on nykypäivään asti säilynyt vaihtelevasti. Joistakin tiedetään pelkkä nimi, toisista on löytynyt lyhyitä katkealmia ja näiden lisäksi on olemassa kokonaisia käsikirjoituksia – vieläpä useita eri versioita.[8]

Ehkä merkittävin kaanonin ulkopuolinen teos on Tuomaan evankeliumi, joka koostuu lyhyistä Jeesuksen lauseiden kokoelmista. Teos on laadittu vuosien 100150 tienoilla. Se muistuttaa Q-lähdettä käyttäviä Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeita.[7] Tuomaan evankeliumi on leimattu gnostilaiseksi, vaikka se oli varsin käytetty monenlaisissa varhaiskristillisissä seurakunnissa.[9]

Vuosien 80160 välillä kirjoitettiin teoksia, jotka olivat sisällön ja ajankohdan puolesta lähellä kanonisoituja kirjoja. Ne kulkevat nimellä apostolisten isien kirjat eli Apostoliset isät.[7] Korkeassa arvossa olivat myös Hermaan Paimen, Ensimmäinen Klemensin kirje, Didakhe, Barnabaan kirje, Pietarin ilmestys ja Paavalin teot.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Dunderberg, Ismo & Marjanen, Antti (toim.): Nag Hammadin kätketty viisaus. Gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä. 3. uusittu painos. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30859-5.
  • Kuula, Kari & Nissinen, Martti & Riekkinen, Wille: Johdatus Raamattuun. 2. tarkistettu ja korjattu painos. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-648-8.
  • Myllykoski, Matti & Järvinen, Arto (toim.): Varhaiskristilliset evankeliumit. Helsinki: Yliopistopaino, 1997. ISBN 951-570-318-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 179–181.
  2. a b Aejmelaeus, s. 353–356.
  3. a b c d e Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 181–184.
  4. a b Liljeström, Kenneth: Miten Uuden testamentin kirjakokoelma syntyi? Teologia.fi. 9. huhtikuuta 2007.
  5. Hepr. 6:4–8
  6. Hepr. 10:26–27
  7. a b c d Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 184–186.
  8. Myllykoski & Järvinen 1997, s. 320–325.
  9. Dunderberg & Marjanen 2006, s. 289–293.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]