Summa theologiae

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Summa theologiae, Pars secunda, prima pars. Keskiaikainen käsikirjoitus vuodelta 1471.

Summa theologiae (”Teologian summa”) on Tuomas Akvinolaisen kirjoittama summa-muotoinen teos, joka on nimensä mukaisesti yhteenveto kaikista katolisen kirkon tärkeimmistä teologisista opetuksista, ja pyrkii käsittelemään kaikki olennaiset sekä teologiset että filosofiset kysymykset. Teos on Tuomaan pääteos sekä tomismin eli katolisen kirkon virallisen opin perusta vuodesta 1879 alkaen.

Summa theologiae tunnetaan erityisesti ”viidestä tiestä” (quinquae viae) eli viidestä tavasta todistaa Jumalan olemassaolo. Teoksesta tuli niin maineikas, että Trenton kirkolliskokouksessa sitä käytettiin Raamatun ohella etsittäessä vastauksia oppiin liittyviin kysymyksiin kun protestanttinen kristinusko tuomittiin. Sitä käytettiin myös viimeisten ristiretkien yhteydessä tuomittaessa vääräuskoisia eli niitä, joiden opit poikkesivat summasta.

Summa theologiae on Tuomaan näkemysten laajin esitys. Tuomas työskenteli teoksen parissa paavi Klemens IV:n kaudesta (vuoden 1265 jälkeen) vuonna 1274 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Teos on kypsempi ja paremmin jäsennelty kuin Tuomaan aiempi teos, Summa contra gentiles. Jälkimmäinen oli luonteeltaan paljon apologeettisempi, ja sen jokainen luku oli tarkoitettu muiden uskontojen tai harhaoppien uskomusten kumoamiseksi.

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teos on järjestetty eri osiin seuraavasti:

  • Ensimmäinen osa (Prima pars, Ia): Jumala, luominen, ihminen ja luonto
  • Toisen osan ensimmäinen osa (Prima secundae partis, Ia IIae): Hyveet, paheet, synti ja lainsäädäntö
  • Toisen osan toinen osa (Secunda secundae partis, IIa IIae): Toivo, hyveellinen toiminta, hyväntekeväisyys ja oikea
  • Kolmas osa (Tertia pars, IIIa): Syntyminen, Kristuksen elämä, kastaminen ja konfirmaatio
  • Kolmannen osan lisäosa (Supplementum tertia partis, Supp. IIIa): Avioliitto, katuminen ja pyhät käskyt

Kolmannen osan lisäosa on koottu Tuomaan kirjoituksista hänen kuoltuaan; Tuomas ei ehtinyt itse saada teostaan valmiiksi. Tuomaan kuollessa hän oli päässyt kolmannen osan kysymykseen 90, aiheenaan katumus. Puuttuvat osat lisättiin myöhemmin Tuomaan kommentaariosta Pietari Lombardialaisen Sentensseihin. Lisäosaa ei löydy 1200- ja 1300-lukujen käsikirjoituksista.

Alkuperäiskielellä latinaksi tai italiaksi teos käsittää painettuna noin kahdeksan 500-sivuista kirjaa. Ainoa suomennos on Gaudeamus-kustannuksen 2002 julkaisema J.-P. Renton valikoiden suomentama versio, johon on käännetty alkuperäisteoksesta 630 sivua ensimmäistä sekä toisen osan ensimmäistä osaa, sisältäen Tuomaan jumalatodistukset sekä käytännöllisen filosofian keskeisimmät kohdat.

Muoto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Summa on kirjoitettu skolastisen menetelmän mukaisesti kysymyksittäin (quaestio, kvestio). Kysymysten tarkoituksena on esittää loogisessa järjestyksessä kaikki teologian ja filosofian pääkohdat.

Kysymykset ovat yleisiä, kuten ”sielun ja ruumiin yhtymisestä”. Kysymykset sisältävät alakysymyksiä eli artikloja (articuli), ja jokainen artikla alkaa kysymyksellä (”Yhtyykö ymmärtävä prinsiippi ruumiiseen muotona?”) sekä väitteellä eli jonkinlaisella vastauksella kysymykseen (”Ymmärtävä prinsiippi ei näytä liittyvän ruumiiseen muotona”). Tämän jälkeen esitetään muutamia perusteluja (objectiones), jotka tuntuisivat tukevan kyseistä väitettä (”Filosofi näet sanoo III kirjassa Sielusta, että...”). Perusteet on poimittu ulkopuolisista lähteistä, joita käytetään auktoriteetteina.

Väitteiden jälkeen Tuomas esittää yhden väitteitä suoranaisesti vastassa olevan väitteen (”Sitä vastoin (sed contra) Filosofin Metafysiikan VIII kirjan mukaan...”), joka perustuu samoin lähteisiin ja edustaa yleensä Tuomaan omaa kantaa. Lopulta Tuomas selittää asian (”Vastaan (respondeo dicendum quot), että ymmärryksen, joka on ymmärtävän toiminnan prinsiippi...”) sekä vastaa tämän jälkeen yksityiskohtaisesti kaikkiin alkuperäisen väitteen tueksi esitettyihin perusteluihin.

Vastaukset eivät niinkään ole Tuomaan keksimiä, vaan pohjautuvat suurelti aikaisemmankin katolisen kirkon auktoriteetteina pitämiin henkilöihin ja teoksiin, kuten tietysti Raamattuun sekä toisaalta kirkkoisä Augustinuksen ja Dionysioksen teoksiin. Summa theologiae kuitenkin tiivistää tärkeän muutoksen katolisen kirkon filosofiassa, jota Tuomas itse johti: muutos platonistisista Augustinuksen opetuksista aristoteelisen tomismin suuntaan. Vaikutteita aristoteelisempaan suuntaan Tuomas sai eritoten hänen aikanaan ensimmäistä kertaa latinaksi käännettyjen arabifilosofien kuten Averroëksen ja Avicennan teksteistä.

Teoksessa olevat viittaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Summa sisältää paljon viittauksia Tuomaan aikana arvossa pidettyjen kirjoittajien teoksiin. Summa perustuu lähes kokonaisuudessaan lainauksiin näiltä kirjoittajilta, vaikkakin heidän tekemänsä johtopäätökset usein kumotaankin. Merkittävimpiä Tuomaan Raamatun lisäksi käyttämiä auktoriteetteja olivat:

  • Filosofi: Aristoteles, jota pidettiin kaikkien aikojen terävimpänä filosofina. Hänen katsottiin esittäneen totuudesta enemmän kuin kukaan muu siihen saakka elänyt. Skolastisten teologien päämääränä oli käyttää Aristoteleen täsmällistä teknistä termistöä ja hänen loogista järjestelmäänsä teologian esittämiseksi. Summa viittaa Aristoteleehen vain ”Filosofina”, ikään kuin koko filosofian henkilöitymänä.
  • Kommentaattori: Averroës, islamilainen skolastikko, tuottelias Aristoteleen kommentaattori.
  • Opettaja (Magister): Pietari Lombardialainen, joka kirjoitti tuon ajan teologiaa hallinneen teoksen Sentenssit, joka koostui kirkonopettajien kirjoitusten kommentaareista.
  • Apostoli: Apostoli Paavali, ”kristinuskon ensimmäinen teologi”.
  • Augustinus: Tuomas siteeraa usein kirkkoisä Augustinusta, jota pidettiin tuolloin suurimpana koskaan eläneenä teologina.
  • Boëthius: ”Viimeinen roomalainen” filosofi yhdisteli kristinuskoa ja antiikin filosofiaa, ja vaikutti keskiajalla erityisesti teoksellaan Filosofian lohdutus.
  • Dionysios: Pseudo-Dionysios Areopagita. Tuomas viittaa teoksiin, joiden kirjoittajana pidettiin tuolloin Apostolien teoissa mainittua Dionysios Areopagitaa, apostoli Paavalin oppilasta. Kirjoittaja on todennäköisesti kuitenkin elänyt Syyriassa 400-luvulla ja vain laittanut teoksensa Dionysioksen nimiin.
  • Rabbi Moses: Moses Maimonides oli juutalainen rabbiininen oppinut, lähes Tuomaan aikalainen. Hän hyödynsi myös skolastista menetelmää, ja kristityt skolastikot löysivät hänen teoksistaan monia hyödyllisiä näkökohtia.
  • Viisas: Cato.
  • Juristi: Roomalaisen oikeuden auktoriteetit.

Näkökulmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Summa theologiae, käsikirjoitus vuodelta 1482.

Eräitä väitteitä, joita Summa esittää:

  • Teologia on tiede, tieteistä suurin ja kaikkein varmin, koska sen lähde on Jumala joka tietää kaiken (Ia 1,5).
  • Jumalan olemassaolo, hänen täydellinen ykseytensä, hänen ikuinen luontonsa (tarkoittaen ajan ulkopuolella olemista, ajan ollessa osa luomakuntaa), hänen tietämyksensä, tapa jolla hänen tahtonsa toimii sekä hänen voimansa voidaan kaikki todistaa pelkästään ihmisjärjellä, kenen tahansa toimesta milloin tahansa (Ia 2–26).
  • Taivaankappaleet, kuten planeetat, aurinko, kuu ja tähdet, voivat jotenkin saada aikaan fyysisiä vaikutuksia ihmisruumiissa, mikä voi johtaa mielialanvaihteluihin tai muutoksin unissa (Ia 115,6).
  • Sielun tai mielen luonnollinen halu on ymmärtää jonkin olemus. Kaikkein suurin onnellisuus, taivaan onni, koostuu Jumalan olemuksen näkemisestä (Ia IIae 3,8).
  • Epäusko on suurin synti (IIa IIae 10,3).
  • Sota on joskus oikeutettua (IIa IIae 40,1).
  • Puolustusasianajajat eivät voi puolustaa henkilöä, jonka tietävät syylliseksi (IIa IIae 71,3).
  • Jonkin myyminen sen arvoa suuremmalla tai pienemmällä hinnalla on kiellettyä (oikeutetun hinnan teoria) (IIa IIae 77,1).
  • Koron ottaminen lainasta on kiellettyä, koska se on samasta asiasta laskuttamista kahdesti (IIa IIae 78,1).
  • Homoseksuaalisuus ja eläimiin sekaantuminen ovat raiskausta pahempia rikoksia, koska ne rikkovat suoraan Jumalan tarkoittamaa järjestystä vastaan (IIa IIae 154,12).
  • Itsetyydytys on syntiä; märät unet eivät, koska henkilö ei itse tiedä mitä tekee (IIa IIae 154).
  • Munkkina tai nunnana oleminen on aina hyvä asia. Jokainen on kutsuttu uskonnolliseen elämään. Se on helpompaa kuin naimisissa oleminen. Lapsista tulisi tulla munkkeja tai nunnia, vanhemmat eivät voi estää lapsia tulemasta uskonnollisiksi, ja kaikkien tulisi rohkaista muita tekemää niin. Ei tarvita harkintaa sen selvittämiseksi, pitäisikö jonkun ryhtyä munkiksi tai nunnaksi, eikä ole tarpeellista olla jo pyhä tullakseen sellaiseksi (IIa IIae 180).
  • Mietiskelevä elämä on aktiivista parempi, mutta parhain on mietiskelevä, johon kuuluu aktiivisena muiden kutsuminen mietiskelevään elämään (ts. Tuomaan sääntökunnan dominikaanimunkkien elämäntapa) (IIa IIae 182).
  • Munkkina oleminen on parempaa kuin naimisissa oleminen, ja jopa parempaa kuin pappina oleminen, vaikkakaan ei yhtä hyvä kuin piispana oleminen. Sekä munkit että piispat ovat täydellisyyden tilassa (IIa IIae 184).
  • Vaikka juutalaiset saattoivat Kristuksen kuolemaan, pakanat surmasivat hänet, mikä symboloi sitä kuinka pelastus alkoi juutalaisten keskuudessa, mutta levitettiin sitten pakanoille (IIIa 47,4).
  • Jos henkilö huijataan naimisiin esimerkiksi loitsulla, avioliitto ei ole pätevä (Supp. IIIa 58,2).
  • Ne, jotka harjoittavat köyhyyttä vapaaehtoisesti, tulevat olemaan apulaistuomareita viimeisellä tuomiolla. Tuomaan mukaan tämä perustui Jobin kirjan jakeeseen 36:6, latinaksi: ”Sed non salvat impios et iudicium pauperibus tribuit” (”Hän ei säästä jumalattomia, ja antaa tuomitsemisen köyhille”). Vuoden 1992 kirkkoraamatussa kohta on tosin käännetty "”Jumalattoman hän ei anna elää, mutta osattomalle hän turvaa oikeuden” (Supp. IIIa 89,2).
  • Viimeisen tuomion jälkeen kaikki elävä aines on tuhottu ja maailma koostuu pelkästä elottomasta aineksesta (kuten kivistä), jota kuitenkin valaisee tuomion tulien hehku (Supp. IIIa 91).
  • Marttyyrit, uskon opettajat ja neitsyet saavat taivaassa erityiset kruunut saavutuksistaan, tässä järjestyksessä (Supp. IIIa 96).

Yhteenveto sisällöstä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa I: Teologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen osa käsittelee Jumalaa, joka on ”ensimmäinen liikuttaja, itsessään liikkumaton” (primum movens immobile) ja on sellaisena olemassa vain teoissa (actu) eli puhtaana aktuaalisuutena ilman potentiaalisuutta, ja näin ilman ruumiillisuutta. Hänen olemuksensa on actus purus et perfectos, "puhdas ja täydellinen akti". Tämä seuraa Tuomaan viisiosaisesta Jumalan olemassaolon todistuksesta, jonka mukaan on oltava ensimmäinen liikkumaton liikuttaja, ensimmäinen syy syiden ketjussa, äärimmäisen välttämätön ja äärimmäisen täydellinen olento ja järjellinen suunnittelija. Tästä johdetaan ajatukset korkeimman olennon ykseydestä, ikuisuudesta, muuttumattomuudesta ja hyvyydestä.

Jumalan henkinen olemus määritellään edelleen ajattelevaksi ja tahtovaksi. Hänen tietämyksensä on äärimmäisen täydellistä, sillä hän tuntee itsensä ja kaikki asiat, koska ne ovat hänen määräämiään. Koska kaikki tietävät olennot pyrkivät lopullista päämäärää kohti, tahtominen seuraa tietämisestä. Koska Jumala tietää itsensä täydellisenä hyvänä, hän haluaa itsensä olevan kaiken loppu. Mutta koska kaikki on Jumalan tahtomaa, hän tuo jumalallisella tahdollaan kaiken itseensä. Jumala siis tahtoo hyvää kaikelle olemassa olevalle eli rakastaa kaikkea: näin rakkaus on siis Jumalan ja muun maailman perustavanlaatuinen suhde.

Kolminaisuutta koskevassa opissaan Tuomas aloittaa augustinolaisella järjestelmällä. Koska Jumalassa on ainoastaan ajattelun ja tahtomisen toiminnot, Isästä voidaan katsoa olevan vain kaksi processiones.

Jumalan olemassaolon todistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Summa alkaa Tuomaan kuuluisalla jumalan olemassaolon todistuksella. Ensimmäisen kysymyksen toinen artikla koskee todistusta, ja jaetaan yleensä viiteen selitykseen, joilla järki voi viedä päättelijän jumalan olemassaoloon (viisi tietä, quinquae viae):

  1. Ensimmäinen liikuttaja: jotkin asiat maailmassa liikkuvat. Liikuttaminen on potentiaalisen saattamista aktuaaliseksi, mutta liikuttaa voi vain itsekin aktuaalinen. Kaiken liikkuvan täytyy olla toisen liikuttamaa. Jos liikuttajia olisi loputtomasti, toista liikuttajaa ei liikutettaisi, koska ei olisi ensimmäistä liikuttajaa. On välttämättä päädyttävä ensimmäiseen liikuttajaan, jota ei liikuta mikään, ja sen kaikki ymmärtävät Jumalaksi.
  2. Ensimmäinen syy: kaikella tapahtuvalla on jokin syy, eikä sellaista olekaan joka aikaansaisi oman syynsä. Syitä ei voi olla loputtomasti (...), joten kaikilla syillä täytyy olla ensimmäinen syy. Tätä syytä kutsutaan Jumalaksi.
  3. Ne asiat, jotka voivat joskus ei-olla, voivat siis syntyä välillä ja välillä tuhoutua. Kaikelle sellaiselle, jolle on mahdollista ei-olla, ei voi olla mahdollista olla aina. Jos siis kaikelle olisi mahdollista ei-olla, maailmassa ei välttämättä joskus olisi yhtään mitään. Jos tämä pitäisi paikkansa, ei nytkään olisi mitään, sillä se, joka ei ole, ei ala olla muuten kuin jonkin olevan avulla. On siis pakko olla jotain, joka on aina, ja tätä sanotaan Jumalaksi.
  4. Kaikilla asioilla on arvojärjestys, ja erilaisten arvojen äärimmäisyydet määrittävät aste-eroja. Esimerkiksi kuumempi on se esine, joka on lähempänä kuumuutta, ja se, joka on suvussaan suurin, on kaikkien sensukuisten syy: tuli on kuumimpana kaikkien kuumien syy. On siis kaiken olemisen, hyvyyden ja täydellisyyden syy, jota kutsutaan Jumalaksi.
  5. Teleologinen tarkoitus: kaikki elollinen luonnossa palvelee jotain tarkoitusta käytöksellään, toimien aina tai useimmiten saavuttaakseen sen, mikä on parasta. Tietämiskykyä vailla oleva ei kuitenkaan suuntaudu päämäärään, ellei joku tietävä ohjaa niitä. Se ymmärtävä, joka ohjaa luontoa päämäärään, on siis Jumala.

Osa II: Etiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen osan teemana on ihmisen pyrkimys korkeinta päämäärää kohti. Tämä on visio beata -tilan autuaallisuus. Osassa Tuomas kehittää etiikkansa, joka perustuu Aristoteleeseen. Tahdon tekojen ketjussa ihminen pyrkii korkeinta päämäärää kohti. Ihmisen teot ovat vapaita, koska ihmisellä on itsellään tietämys niiden päämäärästä ja siksi toimimisen perusteet. Koska tahto tahtoo päästä päämäärään, se tahtoo myös päämäärään pääsemiseksi tarvittavia keinoja ja valitsee vapaasti. Se onko teko hyvä vai paha riippuu päämäärästä. ”Ihmisjärki” tuomitsee päämäärän luonteen perusteella, joten se on lakina teoille. Inhimilliset teot ovat kuitenkin ansiokkaita vain sillä perusteella, edistävätkö ne Jumalan tarkoitusta ja hänen kunniaansa.

Hyviä tekoja toistamalla ihminen saavuttaa moraalisen tavan tai luonteenlaadun, joka mahdollistaa sen, että hän tekee hyvää iloisena ja helposti. Tämä pätee kuitenkin ainoastaan älyllisiin ja moraalisiin hyveisiin, joita Tuomas käsittelee Aristoteleen tyyliin. Teologiset hyveet on antanut ihmisille Jumala, ja niistä seuraavat hyvät teot. Teoista tulee pahoja, kun ihminen erkaantuu järjestä ja jumalallisesta moraalilaista. Syntiin kuuluu siis kaksi tekijää: sen perusaines on halu ja sen muoto on poikkeama jumalallisesta laista.

Synnin alkuperä on tahdossa, joka päättää järkeä vastaan suuntautua ”muuttuvaan hyvään”. Koska tahto liikuttaa kuitenkin myös ihmisen muita voimia, synti on asettunut myös niihin. Valitessaan päämääräkseen alemman hyvän, itserakkaus harhauttaa tahtoa niin, että se toimii kaikkien syntien syynä. Jumala ei ole syntien aiheuttaja, koska hän päinvastoin vetää kaikkea puoleensa. Toisaalta Jumala on kuitenkin kaikkien asioiden syy, joten hän on vaikuttavana myös synnissä olemalla actio, mutta ei olemalla ens. Paholainen ei ole suoraan synnin aiheuttaja, mutta hän yllyttää sitä työstämällä ihmisen mielikuvitusta tai aisti-impulsseja. Näin voivat tehdä myös toiset ihmiset.

Synti on perimmäinen. Aadamin perisynti periytyy kaikille ihmisille, koska hän on ihmiskunnan päämies, ja lisääntymisen myötä leviää myös synnin tartunta.

Koska synti on jumalallisen järjestyksen vastainen, se aiheuttaa syyllisyyden ja tarpeen rangaistukseen. Syyllisyys ja rangaistus vastaavat toisiaan, ja koska ihmiskunnan ”luopumus ikuisesta, muuttumattomasta hyvästä on ikuinen”, se aiheuttaa myös ikuisen rangaistuksen.

Jumala toimii kuitenkin myös syntisissä vetämällä heitä päämäärää kohti, ”neuvomalla lain kautta ja avustamalla armolla”. Laki on ”käytännöllisen järjen ohje”, luonnon moraalilaki. Koska ihminen kuitenkin epäonnistuu tällaisen lain noudattamisessa, tarvitaan myös ”jumalallinen laki”.

Jumalallinen laki koostuu vanhasta ja uudesta. Siinä määrin kun jumalallinen laki sisältää myös luonnon moraalilain, se pätee universaalisti. Muissa kohdin se pätee ainoastaan juutalaisille. Uusi laki on ”ensi sijassa armo itsessään”, ”lahja joka on lisätty luonnon päälle armossa”, mutta ei ”kirjoitettu laki”. Se sisältää kuitenkin määräykset ulkoisesta ja sisäisestä käytöksestä, ja näin se on itse asiassa identtinen vanhan lain ja luonnon lain kanssa.

Koska ihminen on syntinen ja luotu, hän tarbitsee armoa päästäkseen lopulliseen päämäärään. Ainoastaan ”ensimmäinen syy” kykenee voittamaan ihmiset tähän päämäärään. Tämä pätee syntiinlankeemuksen jälkeen, mutta se päti myös ennen sitä. Armo on toisaalta ”Jumalan vapaa teko” ja toisaalta tämän teon seuraus, gratia infusa tai gratia creata, habitus infusus joka on vähitellen juurrutettu sielun olemukseen, yliluonnollinen lahja Jumalalta ihmisille. Armo on siis yliluonnollinen eettinen luonne, jonka Jumala on luonut ihmisiin ja sisältää itsessään kaiken hyvän, sekä uskon että rakkauden.

Vanhurskauttaminen armosta koostuu neljästä tekijästä: armon vuodattaminen, vapaan tahdon vaikutus kohti Jumalaa uskon kautta, vapaan tahdon vaikutus mitä tulee syntiin, ja syntien anteeksiantaminen. Kun ihminen luodaan tällä tavoin uudelleen, hän uskoo ja rakastaa, ja synti annetaan anteeksi. Seuraavaksi tulevat hyvät teot, jotka armo saa aikaan.

Kun Tuomas on näin selittänyt moraalin periaatteet, hän käy toisen osan jälkimmäisessä osassa kohta kohdalta ja pikkutarkasti läpi hyveitä koskevan etiikkansa. Erityisen tärkeitä Tuomaalle ovat uskon ja rakkauden käsitteet. Ihminen pyrkii korkeinta hyvää kohti tahdon avulla tai rakkauden kautta. Koska päämäärä täytyy kuitenkin ensin käsittää ymmärryksellä, tieto päämäärästä edeltää rakkautta: ”koska tahto ei voi pyrkiä Jumalaa kohti täydellisessä rakkaudessa ellei ymmärryksellä ole todellista uskoa häneen”.

Osa III: Kristus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmannen osan teemana on Kristus, joka on tie joka johtaa Jumalan luokse. Voidaan esittää, että lihaksituleminen oli täydellinen välttämättömyys. Unio Logoksen ja ihmisluonnon välillä on jumalallisen ja ihmisluonnon välinen suhde, jossa kummatkin luonnot saatetaan yhteen yhdessä persoonassa, Logoksessa. Lihaksitulemisesta voidaan puhua ainoastaan siinä merkityksessä, että ihmisluonto tuli olemaan jumalallisen luonnon ikuisessa olemuksessa. Kristus on siis unum, koska hänen ihmisluonnostaan puuttuu tämä olemus.

Sakramentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomaan oppi sakramenteista seuraa kristologiaa: sakramentit ”saavat tehonsa lihaksitulleelta Sanalta itseltään”. Ne eivät ole ainoastaan pyhityksen merkkejä, vaan tuovat pyhityksen. On ilmeistä, että sakramentit tuovat hengellisiä lahjoja aistittavassa muodossa, koska ihmisellä on aistiva luonto. Päinvastoin kuin fransiskaanit, jotka opettivat, että sakramentit olivat pelkkiä symboleja joiden tehoon Jumala on liittänyt sakramenttia suoraan seuraavan sielussa tapahtuvan luovan teon, Tuomas liittyi Hugo St. Viktorilaiseen siinä, että sakramentti ”sisältää armon” tai että se ”aiheuttaa armon”.

Eskatologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomaan eskatologia oli peräisin enimmäkseen hänen Sentenssien kommentaariostaan. Hänen mukaansa ikuinen autuus koostuu Jumalan näkemisestä. Tämä näkeminen ei ole pelkästään abstraktio tai mielessä oleva yliluonnollisesti tuotettu kuva, vaan se koostuu jumalallisen substanssin itsensä näkemisestä, vieläpä niin että Jumala itse on näkemisen muoto — sekä näkemisen objekti että aiheuttaja. Autuaittein täydellisyys vaatii myös, että ruumis palautetaan sielulle, jotta se olisi täydellinen. Koska autuus on operatio, se tulee täydellisemmäksi, kun sielulla on operatio ruumiissa, vaikkakaan autuudelle ominainen teko, Jumalan näkeminen, ei liity mitenkään ruumiiseen.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tuomas Akvinolainen: Summa theologiae. Valikoiden suomentanut J.-P. Rentto. Helsinki: Gaudeamus, 2002. ISBN 951-662-765-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teos:

Muuta: