Aristotelismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Aristotelismiksi kutsutaan Aristoteleelle ominaista filosofista ajattelua ja Aristoteleen filosofian myöhempää systematisointia. Aristotelismi on saanut alkunsa Platonin ajatusten kriittisestä edelleenkehittelystä. Aristotelismia kuvaa teleologia, jossa Platonin ideat on palautettu maan pinnalle eri lajeille ominaisiksi sisäisiksi päämääriksi, jotka toteutuvat yksilöiden toiminnassa. Tämä näkyy muun muassa aristoteelisessa etiikassa ja aristoteelisessa käytännöllisen järjen (fronesis) hyveessä.

Aristoteleen ajattelu on vaikuttanut suuresti koko länsimaiseen tieteelliseen ajatteluun. Alun perin aristotelismi eli Ateenan peripateettisessa koulussa. Myöhemmän antiikin aikana se vaikutti muun muassa stoalaisuuteen ja keskiplatonismiin. Keskiajalla se eli ennen kaikkea skolastiikassa, sekä kristittyjen, islamilaisten että juutalaisten skolastikkojen parissa. Nykyisin aristotelismi vaikuttaa edelleen niin kutsuttuna uusaristotelismina.

Aristoteleen seuraajia kutsutaan aristoteelikoiksi tai peripateetikoiksi.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hellenistinen aika ja keisariaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteleen kuoltua hänen ajattelunsa perintö säilyi Lykeionin peripateettisessa koulussa. Aristoteleella oli kuitenkin pienempi vaikutus oman koulunsa myöhempään ajatteluun kuin Platonilla Akatemiaan. Aristoteleesta ei tullut samanlaista ihailun kohdetta, ja tämä mahdollisti toisaalta vapaan kritisoinnin, avoimuuden ja joustavuuden, ja toisaalta merkitsi yhteisen tutkimusohjelman ja laajemman yhteistyön puutetta: Theofrastos, Aristoteleen seuraaja koulun johdossa, ja Straton päätyivät monissa asioissa hyvin erilaisiin tuloksiin kuin Aristoteles. Aristoksenos pyrki yhdistelemään Aristoteleen ajattelua pythagoralaisuuteen, ja Klearkhos pyrki yhdistämään Platonin sielua koskevat ajatukset aristotelismiin.

Stratonin kuoltua (270/268 eaa.) alkoi koulukunnan ensimmäinen taantumiskausi. Jo parin sukupolven jälkeen suuri osa Aristoteleen ajatuksista oli unohdettu, ja koko hellenistisen filosofian ajan aristotelismi oli pitkälti stoalaisuuden, epikurolaisuuden ja skeptisyyden varjossa.

Vasta ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Andronikos Rhodoslainen toimitti kokoelman Aristoteleen luennoista tehdyistä muistiinpanoista, jotka oli tarkoitettu sisäpiirin oppilaille. Aristoteleen kirjoittamat dialogit, jotka sen sijaan oli tarkoitettu suurelle yleisölle, kuitenkin katosivat roomalaisella keisariajalla.

Myöhemmän antiikin aikana monet Aristoteleen kommentaattorit kirjoittivat tämän tunnetuista teoksista lukuisia kommentaareja, ja tämä työ jatkui läpi keskiajan. Andronikos ja Boethius pyrkivät systematisoimaan Aristoteleen teorioita ja puolustamaan niitä ennen kaikkea stoalaisia vastaan. Tuohon aikaan Aristoteleeseen ei kuitenkaan suhtauduttu, niin kuin usein myöhemmin, auktoriteettina, jota on seurattava kritiikittömästi, vaan ennemmin filosofina, jonka mielipiteet ja johtopäätökset ovat arvokkaita ja tarkemman tutkimisen arvoisia.

Roomalaisella keisariajalla, 100-luvun puolessa välissä, kommentaareja kirjoittivat muun muassa Adrastos Afrodisiaslainen ja Aspasios. Plotinos ja Porfyrios hyödynsivät niitä vielä kolme sukupolvea myöhemmin. Aspasioksen kommentti Aristoteleen etiikasta on vanhin säilynyt kommentaari aristoteeliseen tekstiin. Kolmannelle vuosisadalle tultaessa Aleksanteri Afrodisiaslainen oli merkittävin aristotelismin edustaja. Hänestä tuli pian arvostetuimpia Aristoteleen ajattelua välittäneistä hahmoista, ja hän oli myös eräs viimeisiä, joiden voidaan katsoa tulkinneen Aristotelesta autenttisemmin.

Myöhäisantiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanterin jälkeen kommentointi siirtyi enimmäkseen uusplatonilaisille filosofeille, jotka pyrkivät autenttisuuden sijasta soveltamaan Aristoteleen ajattelua, erityisesti aristoteelista logiikka, enemmän omaan filosofiaansa. Heidän työnsä seurauksena aristotelismi välittyi varhaiskeskiajan filosofeille uusplatonilaisesti värittyneenä. Vaikka Aristoteles oli suhtautunut platonismin ydinajatuksiin hyvin kriittisesti, uusplatonilaiset pyrkivät yhdistämään Aristoteleen teoriat ja logiikan platonismiin. Heille Aristoteleen kategoriaoppi toimi johdantona kaikkeen filosofiaan, ikään kuin menetelmällisenä esityönä Timaiokselle ja Parmenideelle.

Uusplatonilaisista Aristoteleen kommentaattoreista merkittävimpiä olivat 200-luvulla Porfyrios (Plotinoksen oppilas) ja Iamblikhos, 400-luvulla Proklos ja 500-luvulla Simplikios. Porfyrios kirjoitti Aristoteleen kategorioihin vaikutusvaltaisen johdannon, Isagoge, joka toimi myöhemmin alan johdantoteoksena keskiajan yliopistoissa. Themistios kirjoitti 300-luvulla myöhemmin tärkeään asemaan nousseita parafraaseja Aristoteleen teoksiin. Hän oli myöhäisantiikin filosofeista ainoita puhtaita aristoteelikkoja, joka ei pyrkinyt yhdistelemään platonismia ja aristotelismia.

Myöhäisantiikin kirkkoisistä erityisesti Johannes Damaskolainen arvosti Aristoteleen hyvin korkealle. Hän oli kiinnostunut erityisesti Aristoteleen metafysiikasta ja logiikasta (dialektiikasta). Suuri osa kirkkoisistä oli kuitenkin taipuvaisempia platonismiin. Uusplatonismin kautta monet aristoteeliset ajatukset kuitenkin löysivät tiensä kristilliseen teologiaan. Teologiassa hyödynnettiin muun muassa aristoteelisia termejä (substanssi, luonto, aksidenssi, muoto) Jumalan kolminaisen olemuksen kuvaamiseen. Plotinoksen ja Porfyrioksen aristoteelisen kategoriaopin pohjalta kehittämät kolme hypostaasia (yksi, henki ja mieli/sielu) eivät olleet kaukana ortodoksisesta kolminaisuusopista.

Monet kristilliset gnostilaiset ja harhaoppisiksi myöhemmin julistetut, kuten areiolaiset (Aetios, Eunomios), monofysiitit, pelagiolaiset ja nestoriolaiset, suhtautuivat Aristoteleeseen useita kirkkoisiä positiivisemmin. Nestoriolaisten kautta aristotelismi tuli tunnetuksi Syyriassa ja Armeniassa, ja Organon käännettiin syyrian kielelle.

500-luvulla erityisesti uusplatonilainen Simplikios jatkoi aristoteelista perinnettä. Hänen kommentaarinsa kategorioista tarjoaa parhaan kuvan myöhäisantiikin aristotelismista. Samaan aikaan Aristoteleen kommentaareja kirjoitti Johannes Filoponos, joka kritisoi voimakkaasti aristoteelista kosmologiaa ja fysiikkaa.

Keskiaika ja uusi aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Skolastinen aristotelismi syntyi, kun varhaiset islamilaiset, juutalaiset ja myöhemmin kristityt filosofit omaksuivat Aristoteleen ajattelun. Tunnetuimpia keskiajan aristoteelisia filosofeja ovat Averroes, Maimonides ja Tuomas Akvinolainen. Averroismi oli eräs oppisuunta, joka pyrki yhdistämään aristoteelista ajattelua islamin ja kristinuskon oppeihin. Sen mukaan oli olemassa yksi totuus, mutta sen saavuttamiseen kaksi tietä. Tuomas sen sijaan katsoi, että kristinuskon ilmoitus täydentää Aristoteleen opetukset ja tekee ne täydelliseksi. Katolinen kirkko otti Tuomaalle ominaisen eli tomistisen ajattelun uudelleen käyttöön 1870-luvulta alkaen (uustomismi).

Uuden ajan tieteen kehittyessä aristotelismi kohtasi yhä kasvavaa kritiikkiä, ja luonnonfilosofiassa ja luonnontieteessä se syrjäytettiin vaiheittain. Periaristoteelinen ajatus teleologiasta siirtyi kuitenkin Christian Wolffin ja Immanuel Kantin kautta G. W. F Hegelille, joka sovelsi sitä historianfilosofiassaan koko historian kulkuun. F. A. Trendelenburg ja Franz Brentano kritisoivat tätä projektia epäaristoteelisena, mutta Hegelin ja sitä kautta Aristoteleen vaikutus voidaan nähdä muun muassa Karl Marxin ajattelussa.[1] Postmodernistit sen sijaan hylkäsivät aristotelismin väitteet teoreettisten totuuksien paljastamisesta.[2] Tässä he seuraavat Martin Heideggerin Aristoteles-kritiikkiä. Myöhempi aristoteelinen eettinen ja käytännöllinen filosofia, kuten Hans-Georg Gadamerin ja John McDowellin ajattelu, on toisaalta perustunut aristotelismin perinteisen metafyysisen ja teoreettisen filosofian hylkäämiseen.

Nykyajan aristotelismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uusaristotelismi

Tunnetuin nykyajan aristoteelisista filosofeista on Alasdair MacIntyre, joka tunnetaan muun muassa hyve-etiikan uudelleenherättämisestä teoksessaan After Virtue. MacIntyre on uudistanut aristotelismia katsomalla, että korkein hyvä, joka on ihmisolennoille sisäistä, aktualisoituu yhteiskunnalliseen toimintaan osallistumisessa. Hän asetti aristotelismin kilpailevia perinteitä — kuten David Humen ja Friedrich Nietzschen ajattelua — vastaan, koska ne kieltävät olemuksellisen inhimillisen hyvyyden ja hyveet, ja sen sijaan oikeuttavat kapitalismin. Siksi aristotelismi ei ole MacIntyren mukaan yhtenevä koko länsimaisen filosofian kanssa; sen sijaan se on hänen mielestään ”paras tähänastisista teorioista, [mukaan lukien] paras tähänastisista teorioista koskien sitä, mikä tekee jostakin teoriasta parhaan”.[3] MacIntyren poliittisesti ja yhteiskunnallisesti aktiivinen aristotelismi eroaa näin tavanomaisista, epäpoliittisista ja konservatiivisista aristotelismin muodoista, kuten Gadamerin ja McDowellin ajattelusta.[4]

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofian määritelmä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteles määrittelee filosofian "tieteenä universaaleista välttämättömyyksistä, jotka ovat aktualisoituneet". Hänen opettajansa Platon puolestaan oli määritellyt sen "tieteenä ideoista", tarkoittaen ideoilla sellaisia ilmiöiden perusteita, joilla ei ole ehtoja.

Sekä oppilas että opettaja käsittivät filosofian sellaiseksi, että se käsittelee universaaleja asioita. Aristoteles löytää universaaliutta ainoastaan havaittavista asioista, joita hän kutsuu välttämättömyyksiksi, kun taas Platonin mielestä universaalit ideat olivat olemassa erikseen havaittavista asioista, ja suhtautuvat niihin ikään kuin niiden prototyyppeinä tai malleina. Aristoteleelle filosofisella menetelmällä voidaan nousta havaittavien asioiden ja ilmiöiden tutkimisesta välttämättömyyksien tuntemiseen, kun taas Platonille filosofisella menetelmällä voidaan laskeutua universaaleiden ideoiden tuntemisesta näiden ideoiden imitaatioiden mietiskelyyn. Näin Aristoteleen menetelmä on sekä induktiivinen että deduktiivinen, kun taas Platonin menetelmä on puhtaasti deduktiivinen.

Aristoteleen terminologiassa termi luonnonfilosofia vastaa luonnollisen maailman ilmiöiden tutkimista. Siihen kuuluvat muun muassa liike, valo ja fysiikan lait. Vuosisatoja myöhemmin näistä asioista tuli modernin tieteen perustuksia, ja niitä tutkittiin tieteellisen menetelmän avustuksella. Aristoteleelle termi filosofia oli eri asia kuin se metafysiikka, jota nykyään kutsutaan filosofiaksi.

Sanan laajemmassa merkityksessä, Aristoteles yhdistää filosofian todisteluun ja pohdiskeluun, jota hän kutsui myös "tieteeksi". Hänen merkityksensä sanalle "tiede" on erilainen kuin mitä tieteellisellä menetelmällä nykyään käsitetään. Hän sanoi, että kaikki tiede (dianoia) on joko käytännöllistä, tuottavaa tai teoreettista.

  • Käytännölliset tieteet sisälsivät etiikan ja politiikan, sillä niitä voitiin hyödyntää suoraan elämässä.
  • Tuottavat tieteet sisälsivät runouden, musiikin ja muut taiteet.
  • Teoreettiset tieteet sisälsivät fysiikan, matematiikan, ja metafysiikan. Tällaiset tieteet eivät suoranaisesti "tee" tai "tuota" mitään, niissä vain tutkitaan asioita.

Sanan tiukemmassa merkityksessä hän määrittelee filosofian "aineettoman olemisen tuntemisena". Tätä hän kutsuu "ensimmäiseksi filosofiaksi", "teologiseksi tieteeksi" tai "korkeimmalla abstraktiotasolla olemiseksi". Jos logiikka, tai kuten Aristoteles kutsuu sitä, analytiikka, ajatellaan alustavana tieteenä filosofialle, Aristoteleen filosofia voidaan jaotella seuraaviin osiin:

  1. Logiikka (analytiikka)
  2. Teoreettinen filosofia, mukaan lukien: Metafysiikka, fysiikka, matematiikka
  3. Käytännöllinen filosofia
  4. Tuottava filosofia

Aristoteelinen tiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteelinen keskustelu tieteestä oli ainoastaan kvalitatiivista (eli laadullista), ei kvantitatiivista (eli määrällistä). Nykyisen määritelmän mukaan aristoteelinen filosofia ei ollut tiedettä, eikä se yrittänyt selvittää kokeellisesti kuinka maailma todella toimi. Esimerkiksi teoksessaan Eläinoppi Aristoteles esitti väitteen, että ihmismiehillä on enemmän hampaita kuin naisilla. Jos hän olisi tehnyt asiasta yhdenkin kokeen, hän olisi huomannut että väite on väärä.

Näin ollen aristoteelinen filosofia riippui lähinnä oletuksesta, että ihmisen mieli kykenee selvittämään universumin kaikki lait pelkästään yksinkertaisella tarkastelulla ja pelkästään järjen käytön avulla ilman kokeellisia tutkimustuloksia. Yksi syy tähän oli siinä, että Aristoteles uskoi, että fysiikka koskee muuttuvia asioita, joilla on oma todellisuutensa, kun taas matematiikka koskee muuttumattomia asioita, joilla ei ole omaa todellisuuttaan. Tällaisessa filosofiassa hän ei voinut kuvitella, että näiden kahden välillä olisi jotain yhteyttä.

Nykyään tieteessä sen sijaan ajatellaan juuri päinvastoin, että ajattelu yksistään johtaa usein harhateille, ja siksi ideoita tulee verrata olemassa olevaan maailmaan tutkimusten kautta; vain siten voidaan olla varmoja, että ideat perustuvat todellisuuteen.

Aristoteleen filosofiassa oli keskeisenä metodisena ajatuksena se, että teorian muodostuksessa olisi hyvä käydä läpi aikaisempien ajattelijoiden näkemyksiä, koska ne sisältävät todennäköisesti ainakin osan totuudesta. Uuden teorian uskottavuutta lisää, jos se pystyy sisällyttämään aiempien teorioiden oikeat osat itseensä ja selittämään niiden virheelliset osat.

Metafysiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metafysiikka (ta meta ta fysika) sisältää luontoon liittyvät asiat, jotka tulevat luonnon (physica) tutkimisen jälkeen (meta).

Metafysiikkaan sisältyy tärkeimpänä kaiken alkusyy, ja yleensäkin syyt kaikille olemassa oleville ja tapahtuville asioille. Aristoteles haluaa siis vastata samaan asiaan, jota joonialaiset luonnonfilosofit, pythagoralaiset ja Platon olivat pohtineet ennen häntä.

Neljä syytä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteles luettelee Metafysiikassaan (I.3, V.2, VII.17) neljä syytä, jotka luokittelevat kaikki mahdolliset eri syyt sille, että jotain tapahtuu tai joku on jotakin. Näin "syyllä" ei tarkoiteta aivan samaa, kuin nykyaikaisen tieteen käyttämässä "syyn ja seurauksen" merkityksessä.

  1. Materiaalinen syy (causa materialis) eli aine tai substraatti. Sillä tarkoitetaan materiaalia, josta asiat on tehty. Näin syy siis sisältyy syntyvään asiaan. Esimerkiksi "patsaan syy on pronssi, ja maljan syy on hopea".
  2. Formaalinen syy (causa formalis) eli määrätty substanssi: muoto tai olemus. Sillä tarkoitetaan suunnitelmaa, tai yleisesti hyväksyttyä ideaa tai mallia siitä, millainen jonkun asian tai esineen tulisi olla. Näin jonkun asian määritelmä on siis sen esiintymien syynä. Esimerkiksi "oktaavin syynä on suhde 2:1 ja ylipäänsä luku".
  3. Aiheuttaja (causa efficiens) eli se josta muutos saa alkunsa. Sillä tarkoitetaan henkilöä, joka tekee jonkin asian tai esineen, tai liikkumatonta liikuttajaa (Jumala) joka liikuttaa luontoa. Esimerkiksi "isä on lapsen syy ja yleensäkin tekijä on tehdyn ja muuttaja muutoksen syy". Tämä on lähinnä nykyistä "syyn" määritelmää.
  4. Päämäärä (causa finalis). Sillä tarkoitetaan tarkoitusta tai loppua, jota jonkun on tarkoitus palvella tai johon on tarkoitus kehittyä. Siihen kuuluvat kaikki välillä olevat vaiheet ennen päämäärän saavuttamista, kuten esimerkiksi "laihtuminen, puhdistus, lääkkeet tai parannusvälineet esiintyvät ennen terveyttä, sillä kaikki nämä ovat päämäärän takia, vaikka ne eroavat toisistaan siinä, että toiset ovat välineitä ja toiset tekoja". Päämääräsyy on siis yleensä substanssille vastakohtainen syy, esimerkiksi pahasta siirrytään kohti hyvää.

Koska nämä syyt ovat hyvin erityyppisiä, Aristoteleen mielestä samalla asialla voi siis hyvin olla useita syitä. Esimerkki esineestä jolla olisi kaikki nämä neljä syytä olisi pöytä, jolla on materiaalinen syy (puu ja naulat), formaalinen syy (pöydän piirustukset, tai yleinen käsitys siitä millaisia pöydät ovat), aiheuttaja (puuseppä) ja päämääräsyy (pöytää tarvitaan sen ääressä syömiseen).

Aristoteles esittää, että kaikilla luonnollisilla olennoilla kuten ihmisyksilöillä on kaikki nämä neljä syytä. Ihmisyksilön materiaalinen syy olisivat liha ja luut, joista hänet on tehty. Formaalinen syy olisi ihmisen suunnitelma, joka on ohjannut ihmisen tekemistä ja ohjaa pitämään hänet ihmisenä olemisen tilassa. Aiheuttaja olisi ihmisyksilön isä, tai kaikkien ihmisten tapauksessa Jumala "liikkumattomana liikuttajana", joka on puhaltanut sielun ihmisiin. Ihmisen päämääräsyy olisi, kuten Aristoteles sanoo: "Ihmisen tarkoitus on elää tietyntyyppistä elämää, ja tämä elämä on sielun toimintoja ja sen tekemiä tekoja, jotka osoittavat järkeä. Näin hyvän ihmisen tulee elää hyvin hyvin. Kukin toiminto on suoritettu hyvin, kun sen loppuunsaattaminen on ilmaissut jonkun sopivan hyveen. Näin ollen inhimillinen hyvä on sellaista sielun toimintaa, joka osoittaa hyveitä."

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Knuuttila, Simo: ”Aristoteles” teoksessa Korkman, Petter & Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-708-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Esimerkiksi: McCarthy, George E. (toim.): Marx and Aristotle: Nineteenth-Century German Social Theory and Classical Antiquity. Rowman & Littlefield, 1992.
  2. Esimerkiksi: Sadler, Ted: Heidegger and Aristotle: The Question of Being. Athlone, 1996.
  3. MacIntyre, Alasdair: ”An Interview with Giovanna Borradori”, teoksessa Knight, Kelvin (toim.): The MacIntyre Reader, s. 264. Polity Press / University of Notre Dame Press, 1998.
  4. Knight, Kelvin: Aristotelian Philosophy: Ethics and Politics from Aristotle to MacIntyre. Polity Press, 2007.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Chappell, Timothy (toim.): Values and Virtues: Aristotelianism in Contemporary Ethics. Oxford University Press, 2006.
  • Kenny, Anthony: Essays on the Aristotelian Tradition. Oxford University Press, 2001.
  • Knight, Kelvin: Aristotelian Philosophy: Ethics and Politics from Aristotle to MacIntyre. Polity Press, 2007.
  • Knight, Kelvin & Blackledge, Paul (toim.): Revolutionary Aristotelianism: Ethics, Resistance and Utopia. Stuttgart, Germany: Lucius & Lucius, 2008.
  • Schrenk, Lawrence P. (toim.): Aristotle in Late Antiquity. Catholic University of America Press, 1994.
  • Sharples, R. W. (toim.): Whose Aristotle? Whose Aristotelianism?. Ashgate, 2001.
  • Shute, Richard: On the History of the Process by Which the Aristotelian Writings Arrived at Their Present Form. Arno Press, 1976.
  • Sorabji, Richard (toim.): Aristotle Transformed: The Ancient Commentators and Their Influence. Duckworth, 1990.
  • Stocks, John Leofric: Aristotelianism. Harrap, 1925.
  • Veatch, Henry B.: Rational Man: A Modern Interpretation of Aristotelian Ethics. Indiana University Press, 1962.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Falcon, Andrea: Commentators on Aristotle The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Kennedy-Day, Kiki: Aristotelianism in Islamic philosophy Islamic Philosophy from the Routledge Encyclopedia of Philosophy (editor Edward Craig, subject editor Oliver Leaman) - Islamic Philosophy Online (englanniksi)
  • Kuhn, Heinrich: Aristotelianism in the Renaissance The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Aristotelianism
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: de:Aristotelismus