Pythagoralaisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pythagoralaiset juhlivat auringonnousua. Fjodor Bronnikov, 1869.

Pythagoralaisuus on nimitys, jota käytetään Pythagoraan ja hänen seuraajiensa eli pythagoralaisten esoteerisista ja metafyysisistä opeista. Pythagoralaisuus sai paljon vaikutteita matematiikasta, ja koulukunta oli todennaköisesti tärkeä vaikutteiden lähde Platonille ja platonismille.

Varhaisille pythagoralaisille tyypillisten ajatusten myöhemmästä esiintymisestä käytetään nimitystä uuspythagoralaisuus.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pythagoraan koulu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pythagoraan rintakuva. Roomalainen kopio kreikkalaisesta alkuperäisteoksesta. Musei Capitolini, Rooma.

Pythagoras oli kotoisin Samokselta, ja oli mahdollisesti Anaksimandroksen ja Ferekydeen oppilas. Hänen kerrotaan matkustelleen Egyptissä ja Babyloniassa, ja hän sai näissä todennäköisesti filosofista ja matemaattista koulutusta.

Kreikkaan palattuaan Pythagoras perusti Krotoniin, Suur-Kreikkaan oman koulunsa, joka yhdisti matematiikan uskonnolliseen mystikkaan ja toimi kuin salaseura. Varhaisissa lähteissä Pythagoras ilmenee enemmän maagikkona, ihmeidentekijänä ja melko dogmaattisena teoretisoijana kuin filosofina.[1] Iamblikhoksen mukaan elämä koulussa koostui uskonnollisesta opetuksesta, yhteisistä aterioista, urheilusta, lukemisesta ja filosofian opiskelusta. Pythagoraan kerrotaan opettaneen vain yöaikaan, jotta vain harvat ja valitut olisivat nähneet hänen kasvonsa. Pythagoraan koulu oli avoin sekä miehille että naisille.

Pythagoraan ollessa 70-vuotias demokratian kannattajat alkoivat horjuttaa koulun asemaa siksi, että suurin osa sen oppilaista oli aristokraatteja. Lopulta koulukunta Krotonissa hajaantui. Myöhemmin se kokoontui uudelleen Tarentumissa, myös Etelä-Italiassa. Ongelmat näkyivät tuon ajan pythagoralaisissa etiikan alan kirjoituksissa.

Pythagoralaisuuden katsotaan jakautuneen jossain vaiheessa kahdeksi koulukunnaksi. Nämä olivat akousmatikoi ('kuuntelijat') ja mathēmatikoi ('oppijat'). Mathēmatikoi kehittivät ja laajensivat Pythagoraan aloittamaa matemaattista ja tieteellistä työtä, kun taas akousmatikoi keskittyivät enemmän Pythagoraan opetusten uskonnolliseen ja rituaaliseen puoleen. Akousmatikoi väittivät, etteivät mathēmatikoi olleet aitoja pythagoralaisia, vaan ”luopiopythagoralaisen” Hippasoksen seuraajia. Mathēmatikoi puolestaan hyväksyivät sen, että akousmatikoi olivat pythagoralaisia, mutta katsoivat itse edustavansa Pythagorasta paremmin.[2]

Diogenes Laertios luki pythagoralaisuuden osaksi italialaista filosofiaa, joka oli filosofian toinen alkuperä joonialaisen luonnonfilosofian ohella.[3]

Uuspythagoralaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uuspythagoralaisuus

Uuspythagoralaisuudeksi kutsutaan pythagoralaisiin perinteisesti liitettyjen ajatusten uutta heräämistä 100-luvun eaa. ja 100-luvun jaa. välisenä aikana. Merkittäviin uuspythagoralaisiin kuuluivat Apollonios Tyanalainen ja Moderatos Gadeslainen.

Varsinaisen uuspythagoralaisuuden lisäksi myös Aleksandrian hellenistiset juutalaiset omaksuivat Pythagoraan, Sokrateen ja Platonin perinnön omaan viisausperinteeseensä, koska katsoivat näiden ajattelun olevan peräisin Moosekselta. Filon Aleksandrialaisen kautta tämä suuntaus periytyi keskiaikaiseen kulttuuriin. Myös monet uusplatonilaiset, kuten Plotinos ja Numenios, olivat selvästi saaneet vaikutteita pythagoralaisuudesta.

Pythagoralaisuudella on ollut selvä vaikutus myös Corpus Hermeticumin teksteihin ja sitä kautta hermetismiin, gnostilaisuuteen ja alkemiaan. Pythagoralaisuus innoitti myös arabialaista gnostikkoa Monoimusta yhdistämään tämän järjestelmän monismiin ja muihin ajatuksiin hänen kehittäessään omaa kaikkeuskäsitystään.

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pythagoras ei jättänyt jälkeensä kirjoituksia. Pythagoralaisuuden arvioinnissa ollaan riippuvaisia ennen kaikkea Parmenideen, Empedokleen, Filolaoksen ja Platonin kuvauksista. Näistä Filolaos oli itse pythagoralainen, muiden taas on ajateltu saaneen paljon vaikutteita koulukunnan ajattelusta.[1] Seurauksena on hyvin hajanainen kuva, josta on vaikea päätellä varmasti, mitkä olivat keskeisimpiä pythagoralaisia yhdistäviä ajatuksia.

Pythagoralaista ajattelua hallitsi matematiikka, mutta toisaalta se oli hyvin mystisvoittoista. Matematiikka ilmenee eräänlaisena lukumystiikkana, joka näkyy niin kosmologiaa, kaikkeuden ja musiikin harmoniaa kuin sieluakin koskevissa ajatuksissa. Matematiikan lisäksi Pythagoraaseen itseensä voidaan liittää varmasti lähinnä ajatus sielunvaelluksesta (metempsykhosis).[1]

Matematiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monadi oli symboli, johon kreikkalaiset filosofit viittasivat nimillä ”Ensimmäinen”, ”Siemen”, ”Olemus”, ”Rakentaja” ja ”Perusta”.

Pythagoraan keskeisimpiin ajatuksiin kuului selvästi kaikkeuden matemaattisen rakenteen merkityksen korostaminen. Hänen itsensä nimiin on myöhemmin laitettu niin kutsuttu Pythagoraan lause, mutta todellisuudessa ei ole todisteita siitä, että hän olisi todistanut yhtäkään matemaattista teoreemaa.[1]

Varsinaisen matematiikan sijaan pythagoralaiset vaikuttavat keskittyneen spekulatiiviseen numerologiaan, jota he sovelsivat kaikkeuden rakenteen mallintamiseen. Tämä näkyi monin tavoin: pythagoralaisuutta kuvaa muun muassa voimakas kahtiajako hyvän ja pahan välillä, ja vaikuttaa siltä, että pythagoralaiset pyrkivät selittämään tämän jaon parillisten ja parittomien lukujen kautta.[1]

Pythagoralaiseen numerologiaan liittyi useita matemaattisia symboleita, muun muassa:[4]

Matematiikan ja abstraktin ajattelun suhteen korostamisen kautta pythagoralaiset ovat vaikuttaneet tieteen ja matemaattisen abstrahoinnin väliseen suhteeseen myöhemmässä ajattelussa.[1]

Luonnonfilosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pythagoralaisten mukaan luvut muodostivat kaikkien asioiden todellisen olemuksen. Muutoin tutkijat ovat erimielisiä siitä, mitä Pythagoras itse todellisuudessa opetti luonnonfilosofiasta ja kosmologiasta. On esimerkiksi epäselvää, voidaanko Pythagorasta pitää lainkaan luonnonfilosofina samassa merkityksessä kuin joonialaisia luonnonfilosofeja.[1]

Muun muassa pythagoralainen käsitys substanssista on tuntematonta alkuperää, osaksi koska erilaiset selonteot Pythagoraan opetuksista ovat ristiriidassa keskenään. Pythagoralainen kuvaus aiheesta alkaa itse asiassa Anaksimandroksen opetuksella siitä, että perimmäinen substanssi on ”rajaton”, josta Anaksimandros käytti nimitystä apeiron.

Filolaoksen, jota monet tutkijat pitävät pythagoralaisen koulukunnan tyypillisenä edustajana, kirjoituksista aiheesta saa jonkinlaisen mutta melko sekavan kuvan. Aristoteles kuvaa, kuinka pythagoralaiset (joilla hän tarkoitti juuri Filolaoksen ympärillä toiminutta piiriä) kehittivät edelleen Anaksimandroksen ajattelua apeironista ja peironista, rajattomasta ja rajallisesta. Pythagoralaisten oman ajattelun mukaan ”rajaton” saa muotonsa ainoastaan ”rajan” käsitteen kautta.

Kun apeiron yhdistyy peironiin, syntyy erotteluja, sarja toisistaan erotettuja asioita. Yhden rajattoman kokonaisuuden sijasta syntyy näin elävä kokonaisuus toisiinsa liittyviä osia, joiden välillä on ”tyhjää”. Tämä tekee kaikkeudesta matemaattisen kokonaisuuden; eikä pelkästään siinä mielessä, että se voidaan kuvata matemaattisesti, vaan todella matemaattisen, koska sen mukaan luvut ja todellisuus perustuvat samaan periaatteeseen. Sekä lukujen jatkumo että kaikkeus itse ovat muodon ja tyhjyyden vaihtelua. Se, mikä erotti tämän Anaksimandroksen alkuperäisistä ajatuksista, oli ajatus harmoniasta, jonka mukaan kaikki tämä tapahtuu.

Harmonia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sävelasteikkoon liittyy oletus sävelkorkeuksien rajattomasta jatkumosta, jota tulee rajata jollain tavalla, jotta asteikko saataisiin aikaan. Ratkaisevaa on, ettei mikä tahansa joukko rajoja toimi. Jatkumosta ei voida vain valita satunnaisia sävelkorkeuksia ja saada näin aikaan sävelasteikkoa, joka olisi samalla musiikillisesti miellyttävä. Niin kutsutussa pythagoralaisessa asteikossa korkeimman ja matalimman sävelkorkeuden suhde on 2:1, mikä tuottaa oktaavin intervallin. Tämä oktaavi jaetaan puolestaan viidesosaan ja neljäsosaan, joilla on puolestaan vastaavasti suhteet 3:2 ja 4:3, ja jotka muodostavat yhdessä oktaavin. Jos oktaavin alimmasta sävelestä edetään ylöspäin viidesosa, ja siitä edelleen ylöspäin neljäsosa, saadaan oktaavin ylempi sävel. Lopulta viidesosa voidaan jakaa kolmeen kokonuottiin, joista jokainen vastaa suhdetta 9:8 jäännöksellä jonka suhde on 256:243, ja neljäsosa kahteen kokonuottiin samalla jäännöksellä.[5]

Tämä on hyvä esimerkki Filolaoksen ajattelun konkreettisesta soveltamisesta. Filolaoksen mukaan rajaamattoman ja rajatun liittäminen yhteen tapahtuu lukujen välisten suhteiden (harmonian) mukaisesti. Samalla tavalla kaikkeus ja siinä olevan yksittäiset asiat eivät ole olemassa sattumanvaraisen rajaamattoman ja rajatun yhteen liittämisen kautta, vaan rajaamaton ja rajattu tulee liittää yhteen miellyttävällä eli harmonisella tavalla lukujen mukaan. Harmonian kautta kaikkeudessa olevat erilaiset asiat ikään kuin lukittuivat yhteen. Juuri harmonian kautta kaikkeus saattoi olla järjestäytynyt kokonaisuus, kosmos.

Tämä opetus löytyy Filolaoksen oppilaan Arkhytaan sittemmin kadonneesta teoksesta Harmoniikasta tai Matematiikasta. Tämän ajattelun voidaan nähdä selvästi vaikuttaneen Platonin filosofiaan.

Sielu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pythagoralaiset uskoivat, että sielu on kuolematon ja kiertää ikuisuuden kuluessa useiden elämien kautta. Vaikka Pythagoraan todellisista opetuksista on epävarmuutta, suurin osa tutkijoista katsoo, että tämä ajatus sielunvaelluksesta eli metempsykoosista (metempsykhosis) on niin keskeinen, ettei se voi olla vain myöhempien pythagoralaisten lisäystä.[1]

Ajatukseen sielunvaelluksesta kytkeytyi kiinteästi monia muita sieluun liittyviä ajatuksia. Ensiksi, ajatus siitä, että ihmiset eivät ole ydinolemukseltaan kuolevaisia, vaan ikuisen ja kuolemattoman sielunsa kautta kuolemattomia. Toiseksi, tähän liittyy ajatus sielun ja ruumiin kahtiajaosta: ihminen ei ole kotona omassa ruumiissaan, vaan sielulle ruumiiseen joutuminen on eräänlainen rangaistus. Kolmanneksi, maailma näyttäytyi jakautuneena hyvään ja pahaan, ja sielu on osallisena eräänlaisessa moraalisessa taistelussa näiden välillä. Neljänneksi, sielunvaelluksesta seuraa ajatus kaiken elollisen sukulaisuudesta ja ykseydestä.[1]

Pythagoralaiset harjoittivat puhdistautumismenoja sekä kehittivät ja noudattivat erilaisia elämää ohjaavia sääntöjä, joiden he uskoivat mahdollistavat sielulleen paremman aseman. Suurta osaa pythagoralaisesta sieluun liittyvästä mystiikasta ei kuitenkaan voida erottaa orfilaisesta perinteestä, johon kuului myös erilaisia riittejä puhdistautumiseksi ja alamaailmaan laskeutumiseksi. Tämän lisäksi pythagoralaiset liitetään usein Ferekydeehen, joka useiden antiikin ajan kommentaattorien mukaan opetti ensimmäisenä sielunvaellusoppia ja oli Pythagoraan läheisin opettaja.

Ferekydes käytti sielua koskevassa opissaan käsitettä pentemykhos (”viisi kammiota”). Tämä saattaa olla pythagoralaisen pentagrammi-symbolin käytön alkuperä. Pythagoralaiset piirsivät pentagrammin niin, että kaksi kärjistä osoitti ylöspäin, ja käyttivät sitä muun muassa sisäisen terveyden (eugieia) symbolina.

Kasvissyönti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pythagoralaiset tunnettiin antiikin aikana kasvissyöjinä. He harjoittivat kasvissyöntiä sekä uskonnollisista, eettisistä että askeettisista syistä, ennen kaikkea liittyen ajatukseen sielunvaelluksesta eli siitä, että ihmisten sielut voivat siirtyä muihin eläimiin.[6] ”Pythagoralainen ruokavalio” oli yleinen nimitys ruokavaliolle, josta puuttuivat liha ja kala, ennen kuin termi ”vegetarianismi” kehitettiin 1800-luvulla.[7]

Erilaiset säännökset rajoittivat pythagoralaisten ruokavaliota muutenkin. Heitä oli muun muassa kielletty syömästä papuja tai edes koskemasta niihin. Syy tähän on epäselvä: syynä saattoivat olla niiden aiheuttamat ilmavaivat, mahdolliselta favismilta välttyminen, tai uskonnolliset syyt, kuten ajatus siitä, että ihmiset ja pavut on tehty samasta aineesta.[8][9]

Filosofit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pythagoralaisia filosofeja olivat:

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Hussey, Edward: "Pythagoreans and Eleatics". Teoksessa Taylor, C. C. W.: From the Beginning to Plato: Routledge History of Philosophy, s. 128-130, 160-161, 164. Routledge History of Philosophy, osa I. Routledge, 2003. ISBN 0415308739. (englanniksi)
  2. Kahn, Charles: Pythagoras and the Pythagoreans, s. 15. Hackett, 2001. (englanniksi)
  3. Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit I.13-14.
  4. Hall, Manly P.: The Secret Teachings of All Ages: An Encyclopedic Outline of Masonic, Hermetic, Qabbalistic, and Rosicrucian Symbolical Philosophy, s. 195-200. Forgotten Books, 1928. ISBN 1605064882. Google Books. (englanniksi)
  5. Viritysjärjestelmät: Pythagoralainen asteikko Musiikin teoriaa webissä. Tampereen yliopisto. Viitattu 24.9.2008.
  6. Vegetarianism (PDF) The Oxford Encyclopedia of Food and Drink. 2004. OUP.
  7. Esimerkiksi: Cocchi, Antonio: Del vitto pitagorico per uso della medicina, Firenze 1743.
  8. Hatfield, Gabrielle: Arviointi teoksesta Simoons, Frederick J.: Plants of Life, Plants of Death, University of Wisconsin Press, 1999. ISBN 0-299-15904-3. Julkaisussa Folklore 111: 317-318 (2000).
  9. Riedweg, Christoph: Pythagoras: his life, teaching, and influence. Ithaca: Cornell University Press, pp. 39, 70. (2005), ISBN 0-8014-4240-0

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Burkert, Walter: Lore and science in ancient Pythagoreanism. (Weisheit und Wissenschaft: Studien zu Pythagoras, Philolaos und Platon, 1962.) Translated by Edwin L. Minar, Jr. Cambridge: Harvard University Press, 1972. 0674539184. (englanniksi)
  • Burnet, John: ”The Pythagoreans”, Early Greek Philosophy. London: A. & C. Black Ltd, 1920. Teoksen verkkoversio.
  • Guthrie, Kenneth Sylvan (toim.): The Pythagorean sourcebook and library: An anthology of ancient writings which relate to Pythagoras and Pythagorean philosophy. Compiled and translated by Kenneth Sylvan Guthrie. With additional translations by Thomas Taylor and Arthur Fairbanks, Jr. Introduced and edited by David R. Fideler. With a foreword by Joscelyn Godwin. Grand Rapids: Phanes Press, 1987. 0-933999-50-X. (englanniksi)
  • Kahn, Charles H.: Pythagoras and the pythagoreans: A brief history. Indianapolis: Hackett, 2001. 0-87220-576-2. (englanniksi)
  • O'Meara, Dominic J.: Pythagoras revived: Mathematics and philosophy in late antiquity. Oxford: Clarendon Press, 1989. ISBN 0-19-823913-0. (englanniksi)
  • Riedweg, Christoph: Pythagoras: His life, teaching, and influence. (Pythagoras: Leben, Lehre, Nachwirkung, 2002.) Käännös Steven Rendall yhteistyössä Christoph Riedwegin ja Andreas Schatzmannin kanssa. Ithaca: Cornell University Press, 2005. ISBN 0-8014-4240-0. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Huffman, Carl: Pythagoreanism The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Turner, William: Pythagoras and Pythagoreanism Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Pythagoreanism