Antiikin filosofia
| Osa artikkelisarjaa |
| Länsimaisen filosofian historia |
|---|
 |
| Länsimainen filosofia |
|
| Katso myös |
|
Antiikin filosofialla tarkoitetaan antiikin Kreikassa ja Roomassa harjoitettua filosofiaa. Klassinen kreikkalainen filosofia suuntautui ennen kaikkea inhimilliseen järkeen, hyveisiin, kyselemällä tehtyyn tutkimukseen ja asioiden perusteiden etsintään. Se perustui kreikkalaisiin ihanteisiin, joissa tärkeintä oli hyveen kehittäminen ja hyvä elämä kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa, poliksessa.
Antiikin filosofian aika jaetaan usein esisokraattisen filosofian, klassisen kreikkalaisen filosofian (ennen kaikkea Sokrates ja sokraatikot, Platon, Aristoteles), hellenistisen filosofian ja roomalaisen keisariajan filosofian ajanjaksoihin.
Kreikkalainen filosofia laski pohjan modernille tieteelle ja filosofialle monilla tavoilla. Varhaisesta kreikkalaisesta filosofiasta kulkevat selkeät katkeamattomat linjat varhaiseen islamilaiseen filosofiaan, keskiajan filosofiaan, renessanssiin, valistusaikaan ja nykyajan kriittisiin tieteisiin.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Esisokraattinen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Esisokraattinen filosofia
Länsimaisen filosofian historia alkoi Kreikassa Vähässä-Aasiassa Joonian rannikon kreikkalaisissa siirtokunnissa noin vuonna 600 eaa.[1] Tällä ensimmäisellä ns. "esisokraattisella" aikakaudella Kreikan filosofia oli etupäässä luonnonfilosofiaa — ajattelijat etsivät "alkuainetta" tai eräänlaista perusperiaatetta (arkhe), josta kaikki on muodostunut, sekä pyrkivät selittämään havaitsemiaan luonnonilmiöitä ja löytämään luonnossa vallitsevia lainalaisuuksia.[2][3]
Tällaisen filosofian "isänä" pidetään usein Thalesta. Hänen lisäkseen merkittäviin luonnonfilosofeihin kuuluivat muun muassa Pythagoras, elealaiset Parmenides ja Zenon Elealainen, Herakleitos, Empedokles, Anaksagoras, sekä atomistit Leukippos ja Demokritos.[2][3] Historioitsija Diogenes Laertios on jakanut kreikkalaisen filosofian synnyn kahteen alkuperään, joonialaiseen ja italialaiseen filosofiaan.[4] Sanojen 'filosofia' ja 'filosofi' katsotaan olevan peräisin Pythagoraan piiristä.[5]
Esi-filosofista ajattelua esiintyi kuitenkin jo ennen tätä muun muassa Egyptissä, sekä seemiläisissä ja babylonialaisissa kulttuureissa. Egyptissä ja Mesopotamiassa harrastettiin erityisesti matematiikkaa ja astrologiaa, ja Persiassa vaikutti zarathustralaisuus. Näissä kulttuureissa vaikutti useita merkittäviä ajattelijoita ja kirjoittajia, ja monet varhaiset kreikkalaiset filosofit olivat yhteyksissä ainakin joihinkin egyptiläisen ja babylonialaisen ajattelun hengentuotteisiin. Näiden lisäksi kreikkalaiseen ajatteluun vaikutti Kreikan vanha kirjallisuus, kuten Homeros ja Hesiodos, sekä myyttiseen laulaja Orfeukseen liitetty perinne (orfilaisuus).[2][3]
Esisokraatikot kuitenkin lisäsivät ainakin yhden uuden elementin, joka erotti heidän ajattelunsa kaikista heidän edeltäjistään. Ensimmäistä kertaa historiassa heidän kirjoituksissaan voidaan löytää muutakin kuin vain dogmaattisia väittämiä maailman järjestyksestä — sen sijaan he esittivät erilaisia järjellisesti perusteltuja argumentteja erilaisten maailmanselitysmallien puolesta. Thales ja muut luonnonfilosofit pyrkivät irrottautumaan mytologisista maailmanselityksistä, ja pyrkivät niiden sijaan havainnoimaan luontoa ja selittämään sen toimintaa rationaalisesti.[2][3]
Maailman synnyn selittämisen lisäksi tällä ajalla kehittyi myös yleisempien filosofisten kysymysten pohdinta. Tällaisia kysymyksiä olivat muun muassa kysymykset todellisuuden ykseydestä ja moneudesta, äärellisyydestä ja äärettömyydestä, jaollisuudesta ja atomisuudesta, muuttuvaisuudesta ja pysyväisyydestä, sekä ihmisen havaintokykyyn liittyvät harhojen ja tosiolevaisen ongelmat.
Parmenideella oli suuri merkitys varsinaisten filosofisten ongelmien muotoilussa. Hänelle rationaalisuus tarkoitti ennen kaikkea tehtyjen päätelmien ristiriidattomuutta. Tavoitellessaan ristiriidattomuutta hän päätyi ensimmäisenä filosofina voimakkaaseen ristiriitaan arkikokemusten kanssa. Parmenideen oppilas Zenon Elealainen jatkoi tätä työtä ja esitti useita paradokseja, jotka pakottivat kyseenalaistamaan joko käytetyn logiikan tai arkikokemuksen. Herakleitos puolestaan ratkaisi ongelman toteamalla, että todellisuus itsessään on ristiriitainen. Hän sanoi kaiken maailmassa virtaavan, kun taas todellista tietoa saadaan vain muuttumattomista asioista.
Kreikan klassinen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sofistien ja Sokrateen vaikutuksesta filosofinen pohdiskelu kääntyi luonnonfilosofiasta ihmisten sielunelämään liittyviin asioihin.[2] Kreikan filosofian historian toisena aikakautena ja kukoistuskautena voidaan pitää sen klassista aikaa, joka kesti Sokrateesta Aristoteleeseen noin vuosina 430–320 eaa. Tänä aikana Platon ja Aristoteles rakensivat filosofiset järjestelmänsä, jotka käsittelivät maailmanarvoituksen kaikkia puolia, ja kehittivät filosofiaa pääasiassa idealistiseen suuntaan. Aikakauden filosofian keskuksena toimi Ateena.
Sokrateesta tuli länsimaisen filosofian merkittävimpiä ikoneita. Hänen merkittävimpiä perintöjään länsimaiselle ajattelulle ovat olleet hänen käyttämänsä sokraattinen kyselymenetelmä sekä kaiken kyseenalaistaminen. Sokrates myös opetti useita merkittäviä kreikkalaisia filosofeja, joiden perustamista oppisuunnista myöhemmin kehittyivät lähes kaikki suurimmat kreikkalaisen filosofian koulukunnat.[2] Merkittävin Sokrateen oppilaista oli Platon. Sokrateen piirissä sana 'filosofia' sai sen merkityksen, jossa sitä nykyään käytetään — siihen kuuluivat pyrkimys viisauteen, tiedostaminen sekä kriittisen tiedon tavoittelu. Sokrateen ajattelu ja toiminta kuitenkin järkyttivät useita hänen aikansa merkkihenkilöitä, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Monet myös pilkkasivat Sokratesta, koska eivät ymmärtäneet, miksi viisautta pitäisi tavoitella sen itsensä vuoksi, jos se ei suoraan hyödytä yhteiskuntaa. Sokrates ei itse kirjoittanut mitään, joten kaikki mitä hänestä tiedetään tulee enimmäkseen Platonin kirjoituksista.
Platonin aikaan mennessä kreikkalaiset filosofit olivat esittäneet kaikki merkittävät filosofiset kysymykset, jotka ovat olleet länsimaisessa filosofiassa käsittelyn kohteena sen jälkeen. Tämän vuoksi sanotaan yleisesti, että koko länsimainen filosofia olisi vain joukko reunahuomautuksia Platonin teoksiin.[6][7] Platon perusti kuuluisan Akatemiansa noin vuonna 385 eaa. Platonin merkittävin oppilas oli Aristoteles, ja merkittävimmät seuraajat Akatemian johdossa Ksenokrates ja Arkesilaos.
Aristoteleen merkitys on ollut ehkä vielä Platoniakin suurempi.[7] Hänen filosofiset ja luonnontieteelliset tutkielmansa asettivat pohjan länsimaiselle tieteelle renessanssin alkuun saakka. Erityisesti keskiajalla hänen teoksensa olivat Raamatun lisäksi lähes kaiken opetuksen pohjana. Tämän vuoksi useiden tieteenalojen termistö on perua Aristoteleelta ja useat tieteet voivat pitää häntä jos ei varsinaisena niin ainakin henkisenä perustajanaan ja oppi-isänään. Aristoteles perusti Lykeionin peripateettisen koulun noin vuonna 335 eaa. Hänen merkittävin seuraajansa oli Theofrastos.
Vaikka Platonin ja Aristoteleen ajattelu ja teokset liittyvät yhteen monilla tavoin, ne myös eroavat huomattavasti sekä tyyliltään että käsittelemiltään asioilta. Platon kirjoitti useita filosofisia dialogeja, joissa yleensä esitettiin Sokrates yhtenä keskustelijoista (ns. sokraattinen dialogi). Vaikka Platonin varhaisimmat dialogit käsittelevätkin lähinnä tiedon löytämisen erilaisia menetelmiä ja myöhäisemmät dialogit oikeudenmukaisuutta ja käytännöllistä etiikkaa, hänen tunnetuimmat työnsä esittivät kuitenkin kokonaisfilosofisen näkemyksen metafysiikasta, etiikasta, järjestä, tiedosta ja inhimillisestä elämästä. Platonin pääajatuksena oli, että aistein saatu tieto on aina vajavaista ja epäpuhdasta, ja että ainoastaan ihmisen sielu kykenee lähestymään "todellista" tietoa. Vain sielulla voi olla tietoa ikuisista ideoista, asioiden todellisista olemuksista, joista havaitsemamme maailma on vain epäpuhdas kopio. Tämä ideaoppi on selvästi kehittynyt Parmenideen ja Herakleitoksen ajattelun pohjalle. Platon voidaan nähdä sekä idealistina että rationalistina.[2]
Aristoteles puolestaan laittoi enemmän arvoa aistein saadulle tiedolle. Hän ei halunnut Platonin tavoin erottaa järjellä käsitettävää maailmaa erilliseksi olemassaolon tasoksi, vaan katsoi aistein havaittavan aineellisen maailman olevan aito todellisuus, josta voidaan näin hankkia myös todellista tietoa. Häntä voidaankin pitää jos ei modernina niin ainakin oman aikansa empiristinä. Näin Aristoteles asetti perustan sille mistä vuosisatoja myöhemmin kehittyi tieteellinen menetelmä. Hänen laajan tuotantonsa suurin merkitys on todellisuuden eri osa-alueiden monipuolisessa kuvaamisessa ja luokittelussa, joka perustui sekä loogiseen päättelyyn että laajojen havaintojen keräämiseen.[2]
Mainittujen filosofien lisäksi ajan filosofiaan vaikutti merkittävästi kyynikoiden koulukunta, jonka perustaja Antisthenes oli hänkin Sokrateen oppilas. Muita merkittäviä kyynikoita olivat muun muassa tynnyrissä asujana tunnettu Diogenes sekä Krates. Koulukunnan filosofia oli pessimististä ja naturalistista. Antisthenes sai Sokrateelta sen periaatteen, että olemassaolon perimmäinen tarkoitus on hyve, ei nautinto. Tieto käsitettiin pelkästään käytännöllisenä toimintana, hyveen kehittämisenä. Siksi koulukunta luopui tieteellisestä tutkimuksesta ja lähes kaikesta mitä kreikkalaiset ymmärsivät koulutuksella. Kyynisyyden pohjalle kehittyi hieman myöhemmin stoalaisuus. Kyynisen koulukunnan lisäksi muita sokraattisia koulukuntia olivat kyreneläinen, megaralainen, dialektinen ja elisläinen koulukunta.
Hellenistinen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Hellenistinen filosofia
Kreikkalaisen filosofian kolmannella aikakaudella, hellenistisellä kaudella (noin vuodesta 300 eaa.) filosofian pääasiallisena tutkimuskohteena oli etiikka. Hellenistiset filosofit pitivät tärkeimpänä esittää, kuinka ihminen voi saavuttaa onnellisuuden ja tasapainoisen elämän ja hallita ihmisen itsensä ulkopuolisten asioiden aikaansaamat tunteet, kuten halut ja pelot. Tällä ajalla syntyneisiin ja vaikuttaneisiin koulukuntiin kuuluivat stoalaisuus, epikurolaisuus ja skeptisyys. Näitä koulukuntia askarruttivat samanlaiset eettiset ongelmat, ja ne tarjosivat kukin oman vastauksensa tunteista irtautumiseen.
Stoalaisuus kehittyi kyynisyyden pohjalle. Koulukunnan perustaja Zenon Kitionilainen sai paljon vaikutteita erityisesti Antistheneeltä ja Diogeneeltä. Stoalaiset opettivat mielenrauhan saavuttamista tunteiden hillitsemisellä ja elämällä sopusoinnussa sellaisen todellisuuden kanssa, jonka tapahtumia ihmiset eivät kykene suoraan hallitsemaan. He uskoivat jumalallisen kaitselmuksen kuitenkin loppujen lopuksi olevan ihmisten turvana.
Epikuroksen perustama epikurolaisuus asetetaan usein vastakkain stoalaisuuden kanssa. Päinvastoin kuin stoalaiset, epikurolaiset eivät uskoneet kaitselmukseen. Epikurolaisuus kehittyi materialistisen atomistin pohjalle ja seurasi näin Demokritoksen oppeja. Epikurolaisten mukaan mielenrauha seurasi ennen kaikkea kivun välttämisestä, sekä jumalten ja kuoleman pelon poistamisesta. Heidän mukaansa ihmisten tehtävänä sattumanvaraisessa maailmassa oli vain pyrkiä etsimään nautintoja ja ystävyyttä, kuitenkin kohtuullisuuden huomioon ottaen. Käytännössä epikurolaisuus saattoi olla hyvinkin askeettista.
Skeptikoiden koulukunta jakaantui niin kutsuttuun pyrrhonistiseen skeptisismiin ja Platonin Akatemiassa vaikuttaneeseen akateemiseen skeptisismiin. Skeptikot kielsivät ennen kaikkea uskomustemme oikeutuksen, ja katsoivat, että meidän tulee siksi pidättäytyä arvostelmista (epokhē). Kreikkalainen filosofinen skeptisismi sai alkunsa Pyrrhonista, mutta sen taustalla on nähty myös muun muassa Sokrateen ajattelu sellaisena kuin se esiintyy Platonin dialogeissa. Akatemia kääntyi skeptisyyteen Arkesilaoksen aikana. Toinen tunnettu akatemialainen skeptikko oli Karneades. Pyrrhonismin perustajana pidetty Ainesidemos erosi Akatemiasta ja katsoi palauttaneensa aidon skeptisen ajattelun. Pyrrhonismin tunnetuin edustaja on Sekstos Empeirikos.[8][9]
Näitä kolmea hellenististä pääkoulukuntaa yhdisti se, että ne katsoivat onnellisuuden (eudaimonia) koostuvan mielenrauhan (ataraksia) saavuttamisesta. Ne katsoivat, että onnellinen ja rauhallinen elämä vaatii, että ihmisellä on oikea käsitys todellisuudesta. Koulukuntien oleellinen ero oli tiedonkäsityksessä. Stoalaiset ja epikurolaiset suhtautuivat positiivisesti tiedon hankkimisen mahdollisuuteen, mutta niiden käsitys todellisuudesta ja ihmisten intellektuaalisista kyvyistä kuitenkin poikkesi toisistaan täysin. Ymmärrys maailman perimmäisestä luonteesta ja toiminnasta sekä eläminen sen mukaan johti heidän mukaansa mielenrauhaan. Skeptikot puolestaan kiistivät sekä stoalaisten että epikurolaisten positiivisen käsityksen tiedon hankkimisesta ja katsoivat, ettei ihminen voi tietää mitään. Tämä oikea käsitys todellisuudesta, eli tieto tietämisen mahdottomuudesta, johti kuitenkin samoin tavoiteltuun lopputulokseen eli mielenrauhaan.
Perinteisen tulkinnan mukaan tällä aikakaudella filosofinen luomisvoima heikkeni. Monet ovat nähneet kehityksen Thaleesta Aristoteleehen ikään kuin jatkuvaksi edistymiseksi, ja Aristoteleen jälkeisen kehityksen hitaaksi rappioksi.[7] Tämä johtuu siitä, että Platonin ja Aristoteleen jälkeen harva esitti kovin omaperäisiä näkemyksiä maailmankaikkeuden toiminnasta useisiin satoihin vuosiin — sen sijaan, kuten jo todettua, länsimainen filosofia rakentui paljolti heidän asettamalleen pohjalle pitkälle yli keskiajan. Sama pätee jossain määrin tieteisiin yleensä. Poikkeuksia löytyy järjestelmällisistä ja aksiomaattista luonnontieteistä ja muista erityistieteistä, esimerkiksi matematiikan, maantieteen ja tähtitieteen alalla. Tuon ajan merkittäviä luonnontieteilijöitä olivat esimerkiksi tähtitieteilijät Klaudios Ptolemaios, Eratosthenes ja Aristarkhos, geometrikko Eukleides, lukuteoreetikko Diofantos, fyysikot Arkhimedes ja Heron, sekä yleisnero Poseidonios.
Myöhemmällä ajalla valtaa saivat myös erilaiset itämaisesta filosofiasta vaikutteita saaneet mystilliset suuntaukset, kuten teosofia ja gnostilaisuus, joiden on katsottu rapauttaneen puhtaassa järjessä pitäytyneen filosofian asettamaa pohjaa.
Aikakauden arvioinnissa on kuitenkin ongelmana se, että Aristoteleen jälkeisiltä filosofeilta ei ole säilynyt merkittävästi kirjoituksia ennen 200-luvulla elänyttä Plotinosta. Aikakauden ajattelusta antavat parhaan kuvan lähinnä Ciceron, Senecan, Lucretiuksen, Sekstos Empeirikoksen ja Plutarkhoksen teokset ja niissä esiintyvät lainaukset.[7]
Keisariajan filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Roomalainen filosofia
.jpg)
Keisariajalla filosofian merkittäviä keskuksia olivat luonnollisesti valtakunnan pääkaupunki Rooma, jossa vaikuttivat myös ajan merkittävimmät kreikkalaiset oppineet, vanha filosofian pääkaupunki Ateena, sekä luonnontieteellisestä tutkimuksestaan kuuluisa Aleksandria, vaikka se olikin kärsinyt suuria vahinkoja roomalaisten suorittaman kaupungin valtauksen yhteydessä.[10]
Roomalaisten ei yleisesti katsota tuoneen merkittävää itsenäistä lisäpanosta kreikkalaiseen filosofiaan.[7] Roomalaiset filosofit tyytyivät lähinnä kommentoimaan kreikkalaisten filosofien teoksia, ja rakentamaan niiden asettamalle pohjalle. Roomalaisten filosofia keskittyi myös enemmän retoriikkaan, käytännölliseen filosofiaan ja muihin valtiollisessa elämässä hyödyllisiin tietoihin ja taitoihin. Roomalaisilla oli kuitenkin suuri vaikutus kreikkalaisen filosofian välittämisessä eteenpäin. He kansanomaistivat kreikkalaista ajattelua ja kehittivät filosofian latinankielistä terminologiaa, joka on ollut laajalti käytössä myöhemmässä filosofiassa.[11]
Roomalaisia kiinnosti ennen kaikkea yksilökeskeinen etiikka, joka oli ollut tärkeässä roolissa jo hellenistisessä filosofiassa.[12] Filosofisista koulukunnista roomalaiset suosivat erityisesti stoalaisuutta, koska se oli suuntautunut etiikkaan ja oli luonteeltaan eklektinen, jolloin sen kannattaminen oli mahdollista valikoiden, ilman että kannattajan täytyi täysin luopua muista näkemyksistä. Epikurolaisuus oli toinen suosittu filosofinen koulukunta. Stoalaisuuden ja epikurolaisuuden suosiota on selitetty myös sillä, että keisariaikana Rooman olot olivat usein levottomia ja valtakunnan moraali alkoi rappeutua. Stoalaisuus ja epikurolaisuus opettivat vastapainoksi mielenrauhan säilyttämistä ja ylevää etiikkaa.
Merkittävimmät roomalaiset moralistit ja elämänfilosofit olivat filosofialtaan eklektinen Cicero, stoalaisesti ajatelleet Seneca, filosofikeisari Marcus Aurelius ja Epiktetos, epikurolainen eettinen materialisti Lucretius, sekä Platonilta vaikutteita saanut "viimeinen roomalainen" Boëthius.
Keisari Hadrianuksen aikana alkoi ns. toisen sofismin kausi, jolloin jäljiteltiin klassista sofismia pitämällä kreikankielisiä puheita klassisista aiheista. Vuonna 176 Marcus Aurelius perusti Ateenaan neljä filosofian alan professuuria. Nämä olivat platonismin, stoalaisuuden, aristotelismin ja epikurolaisuuden professuurit. Näin Ateenassa voidaan katsoa sijainneen eräänlaisen filosofisen "yliopiston".[10]
200-luvulla jaa. idän mystiikka alkoi levitä Roomaan. Tällöin syntyi kreikkalaisen filosofian ja itämaisen teosofisen mietiskelyn yhtymisestä uusplatonilainen oppisuunta. Uusplatonismi tulkitsi Platonin opetuksia hyvin uudella tavalla ja opetti mystistä yhdistymistä kosmisen ykseyden kanssa. Uusplatonistit katsoivat, että täydellisyys ja onnellisuus, jotka nähtiin synonyymeinä, voitiin saavuttaa jo tässä elämässä filosofisella mietiskelyllä. Merkittävin uusplatonikko oli Plotinos, ja muita uusplatonilaisia olivat muiden muassa Iamblikhos, Kalkidios ja Simplikios. Myös pythagoralaisuus syntyi uudelleen uuspythagoralaisuutena.
Kohti keskiaikaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Katso myös: Bysanttilainen filosofia ja keskiajan filosofia
Euroopassa kristinuskon leviäminen ympäri Rooman valtakunnan merkitsi hellenistisen filosofian ajan päättymistä ja suuntaa kohti keskiaikaista filosofiaa. Kristinuskon varhaisina vuosina kristinuskon ja filosofian välisestä suhteesta väiteltiin laajalti. Jotkut teologit vastustivat filosofiaa voimakkaasti ja katsoivat kristinuskon syrjäyttäneen sen, jotkut taas puolustivat filosofiaa ja hyödynsivät sitä teologisten argumenttien terävöittämisessä.[13]
Kristillisen ajan alkuvaiheessa suhtautuminen filosofiaa kohtaan oli positiivisempaa Rooman valtakunnan itäosissa kuin länsiosissa, mutta noin 400-luvulta lähtien tilanne kääntyi päinvastaiseksi. Sitkeän huhun mukaan keisari Justinianus I lakkautti Ateenan filosofikoulun vuonna 529 pitäessään uusplatonistista filosofiaa uhkana kristinuskolle.[14][13][10] Todellisuudessa keisari ei määrännyt koulua suljettavaksi. Sen sijaan Ateenan kristityt viranomaiset lakkauttivat koulun julkisen rahoituksen, minkä jälkeen turhautuneet filosofit pakkasivat laukkunsa ja lähtivät Persian kuninkaan suojiin. Siellä ei kuitenkaan ollut sen parempaa, joten suurin osa palasi takaisin kuka minnekin. Kyse ei toisaalta ollut tuossa vaiheessa enää Platonin perustamasta Akatemiasta, kuten usein sanotaan, vaan uusplatonistien omasta oppilaitoksesta.[15]
Huolimatta suhtautumisesta antiikin perintö vaikutti kuitenkin myös huomaamatta yleissivistyksen sekä käytettävissä olleen käsitteistön ja terminologian kautta.[13] Ensimmäiset kristilliset kirkkoisät, kuten Justinus Marttyyri, Klemens Aleksandrialainen, Origenes ja Augustinus, olivatkin antiikin filosofian täysiverisiä kasvatteja, ja yhdistelivät filosofiassaan muun muassa platonismia ja uusplatonismia kristinuskon teologiaan. Platonismin ohella kristillisen teologian kehitykselle merkittävin koulukunta oli stoalaisuus. Teologiassa hyödynnettiin myös aristoteelisen logiikan käsitteitä.[16]
Muun muassa Klemens Aleksandrialainen kuului niihin, jotka ottivat tehtäväkseen antiikin filosofian saavutusten puolustamisen hyökkäyksiä vastaan. Hän katsoi, ettei kristinuskosta voisi koskaan tulla tiedettä eikä filosofista järjestelmää ilman kreikkalaisen ajattelun parhaiden puolien omaksumista. Teoksensa Stromateis kirjoissa I ja VI hän esitti näkemyksensä filosofian ja kristinuskon suhteista. Hän uskoi, että kreikkalainen filosofia oli jumalaista alkuperää tai varastettu Vanhasta testamentista. Vaikka se ei ollutkaan suoraan Jumalan lähettämää, se oli hänen antamansa lahja ja hyödyllistä vaikkakin arvoltaan kristinuskoa vähäisempää. Hän katsoi juutalaisten ja kreikkalaisten saaneen kaksi erillistä liittoa — kreikkalainen viisaus sisälsi joitakin totuuden osasia, kun taas kristillinen sanoma oli ainoa tosi filosofia.[17]
Antiikin filosofinen kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Antiikin filosofian lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Antiikin filosofiaa tunnetaan nykyisin luonnollisesti filosofien omista kirjoituksista, mutta enimmäkseen toisen käden lähteiden kautta. Kaikki filosofit eivät edes kirjoittaneet itse mitään, ja suurimman osan tuotantoa tunnetaan ainoastaan myöhempien kirjoittajien teoksissa säilyneiden katkelmien kautta.
Sokrates on filosofi, joka erityisesti mainitaan ajattelijana, joka ei itse kirjoittanut filosofiaansa ylös. Diogenes Laertios mainitsee vastaavanlaisiksi ajattelijoiksi muun muassa myös Stilponin, Menedemoksen, Pyrrhonin, Theodoroksen ja Karneadeen, sekä joidenkin mukaan Pythagoraan.[18] Niiden filosofien, jotka julkaisivat filosofisia teoksia, teosten kohtalo vaihtelee sen mukaan, miten heidän koulukuntansa on myöhemmin kyennyt säilyttämään teoksia. Platonin teoksista kaikki aidot ja julkaistaviksi tarkoitetut ovat mitä todennäköisimmin säilyneet. Aristoteleen teoksista suurin osa, mukaan lukien hänen dialoginsa, on kadonnut, mutta hänen ajattelustaan tunnetaan merkittävin osa luentomuistiinpanojen ansiosta. Muun muassa hänen oppilaaltaan Theofrastokselta on säilynyt joitakin yksittäisiä teoksia. Sokratesta edeltäneiden esisokraatikkojen ajattelua, sekä Aristoteleen jälkeisten hellenististen filosofien ajattelua tunnetaan vain tekstikatkelmina. Roomalaiselta kaudelta on säilynyt enemmän teoksia.
Merkittäviä toisen käden lähteitä antiikin ajatteluun ovat useat filosofit itse, käsitellessään edeltäjiensä ajattelua. Platon viittaa runsaasti edeltäneiden filosofien ajatuksiin, käsitellen laajasti esisokraatikkojen ja sofistien mielipiteitä. Hänen ajattelunsa vaikuttaa usein olevan aiemmin esitettyjen ajatusten selkeämpää uudelleenmuotoilua ja ajatusten saattamista yhteen. Platonin tiedetään myös keräilleen aiempien filosofien kirjoituksia laajalti. Aristoteleen merkitys on vielä suurempi, koska hänen kirjoituksissaan on helpompi tehdä ero edeltäjien ajatuksiin ja hänen omiin ajatuksiinsa. Erityisen merkittävä on hänen Metafysiikkansa alkuosa, jossa edeltävien filosofien ajattelua käsitellään aikajärjestyksessä. Aristoteles aloittaa myös useat muut teoksensa edeltäjien ajatusten läpikäynnillä. Aristotelesta voidaan pitää lähteenä jopa Platonin ajatusten tulkitsemiselle.[19]
Cicero antaa kirjoituksissaan paljon tietoa kreikkalaisista filosofeista ja ennen kaikkea hellenistisen filosofian ajasta,[20] perustuen varhaisempiin kreikkalaisiin lähteisiin. Sekstos Empeirikokselta merkittäviä teoksia tältä kannalta ovat Pyrrhonismin pääpiirteet ja Matemaatikkoja vastaan. Myöhäisantiikin aikana erityisesti uusplatonilaiset kirjoittivat paljon kommentaareja edeltävien filosofien teoksista. Eräs merkittävimpiä tuon ajan kommentaattoreita on Simplikios.[19]
Diogenes Laertioksen teos Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta on merkittävä kokoelma, joka on arvokas huolimatta epäkriittisyydestään. Teos ei myöskään ole hengeltään filosofinen ja itse asia jää usein laadultaan vaihtelevien anekdoottien alle. Silti se on antiikin ajalta säilyneistä teoksista laajin yhtenäinen filosofian historiaa käsittelevä kokoelma, jonka osana on säilynyt merkittäviä katkelmia useilta filosofeilta.[19]
Uusia tekstilöytöjä on tehty jonkin verran muun muassa Egyptistä sekä Herculaneumin Papyrusten huvilasta, josta on löydetty ennen kaikkea epikurolaisen Filodemoksen hallussa olleita teoksia.
Tyylilajit ja kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Antiikin filosofinen kirjallisuus oli etupäässä kreikankielistä, mutta Ciceron, Lucretiuksen ja Senecan aikana alkoi syntyä myös latinankielistä filosofista kirjallisuutta laajemmin. Kuitenkin vielä Marcus Aurelius kirjoitti teoksensa Itselleni kreikaksi. Myöhäisantiikin aikana kreikan kielen taito lännessä alkoi taantua, ja muun muassa Boethius otti työkseen kreikankielisten teosten kääntämisen latinaksi suuren yleisön saataville.
Antiikin filosofiaa esitettiin sekä tutkielmina ja muuna asiaproosana, dialogeina, pienoisesseinä, kirjeinä, aforismeina, puheina että runomuodossa. Esisokraatikkojen ajatuksia on säilynyt lähinnä katkelmina, jotka muodostuvat opetusrunoudesta ja aforismeista. Platon tunnetaan ennen kaikkea dialogeistaan, joista maineikkaimpia ovat Valtio, Pidot, Faidon ja Faidros. Hänen lisäkseen useat muut Sokrateen oppilaat kirjoittivat ns. sokraattisia dialogeja. Aristoteles oli ensimmäinen, joka kirjoitti laajoja tieteellisiä tutkielmia ja jolta on säilynyt opetukseen tarkoitettuja muistiinpanoja suullisista luennoista.[21]
Filosofisia kirjeitä tunnetaan ennen kaikkea Platonin teksticorpuksesta, vaikka suurin osa hänen nimiinsä laitetuista kirjeistä onkin epäperäisiä, sekä Cicerolta, Senecalta ja mm. Epikurokselta. Hellenistisellä kaudella syntyi ns. diatribē-kirjallisuus, joka koostui kansanomaisista luennoista ja pakinoista. Retoriikalle olivat tärkeitä luonnollisesti puheet, ja niiden kirjoittajista maininnan arvoisia ovat ennen kaikkea Cicero, Dion Khrysostomos, Aelius Aristides ja Herodes Atticus.[21]
Roomassa filosofiaa tavataan jälleen myös runomuodossa. Merkittävimpiä on Lucretiuksen opetusrunoelma Maailmankaikkeudesta. Filosofia vaikutti myös tavalliseen latinankieliseen runouteen, mikä näkyy esimerkiksi Vergiliuksella, Horatiuksella ja Ovidiuksella.[20]
Koulukuntien "sukupuu"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Diogenes Laertios on jaotellut antiikin ajan filosofisten koulukuntien ajattelun kehittymisen seuraavalla tavalla:
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. Suomentanut sekä esittelyn ja selitykset kirjoittanut Marke Ahonen. Helsinki: Summa, 2002. ISBN 952-5418-07-3.
- Hällström, Gunnar af & Laato, Anni Maria & Pihkala, Juha: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan. Theologia systematica. 2. painos 2007. Helsinki: Kirjapaja, 2005. ISBN 951-607-227-5.
- Kivistö, Sari et al.: Kirjallisuus antiikin maailmassa. Helsinki: Teos, 2007. ISBN 978-951-851-089-8.
- Korkman, Petter & Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0.
- Lilla, Salvatore R. C.: Clement of Alexandria: A study in Christian Platonism and Gnosticism. Oxford theological monographs. Oxford: Oxford University Press, 1971. (englanniksi)
- Russell, Bertrand: Länsimaisen filosofian historia 1: Vanhan ajan filosofia, katolinen filosofia. (History of western philosophy, 1946.) 9. painos. Suomentanut J. A. Hollo. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-17867-5.
- Thesleff, Holger & Sihvola, Juha: Antiikin filosofia ja aatemaailma. Porvoo: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19930-3.
- Whitehead, Alfred North: Process and reality: An essay on cosmology. Cambridge: Cambridge University Press, 1929. (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Thesleff & Sihvola 1994, s. 29.
- ↑ a b c d e f g h Fieser, James & Dowden, Bradley (toim.): Ancient Greek Philosophy The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 19.11.2013. (englanniksi)
- ↑ a b c d Curd, Patricia: Presocratic Philosophy The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
- ↑ Diogenes Laertios (DL) I.10.
- ↑ DL I.8.
- ↑ Whitehead 1929, s. 63.
- ↑ a b c d e Thesleff & Sihvola 1994, s. 7–14.
- ↑ Vogt, Katja: Ancient Skepticism The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 19.11.2013. (englanniksi)
- ↑ Thorsrud, Harald: Ancient Greek Skepticism The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 19.11.2013. (englanniksi)
- ↑ a b c Thesleff & Sihvola 1994.
- ↑ Kivistö et al. 2007, s. 408.
- ↑ Kivistö et al. 2007, s. 430.
- ↑ a b c af Hällström et al. 2005, s. 99-104.
- ↑ Boyer, Carl B. & Merzbach, Uta C.: Tieteiden kuningatar – Matematiikan historia, osa I, s. 281–282. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Art House, 1994. ISBN 951-884-150-0.
- ↑ Tahkokallio, Jaakko: Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta, s. 94–95. Gaudeamus, 2019. ISBN 9789523450394.
- ↑ af Hällström et al. 2005, s. 24.
- ↑ Lilla 1971.
- ↑ DL I.11.
- ↑ a b c Hegel, G. W. F.: Lectures on the History of Philosophy (1805–1806. Greek Philosophy, Chapter 1, Period I. Käännös E. S. Haldane, 1892–1896) marxists.org. Viitattu 22.2.2010.
- ↑ a b Kivistö et al. 2007, s. 430–442.
- ↑ a b Kivistö et al. 2007, s. 408–429.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Curnow, Trevor: The Philosophers of the Ancient World: an A-Z guide. London: Duckworth, 2006. ISBN 0715634976.
- Hadot, Pierre: Mitä on antiikin filosofia?. (Qu’est-ce que la philosophie antique?, 1995.) Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Niin & näin -kirjat 47. Tampere: Niin & näin, 2010. ISBN 978-952-5503-48-7.
- Irwin, Terence: Classical Thought. Oxford: Oxford University Press, 1989. ISBN 0192191969.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Fieser, James & Dowden, Bradley (toim.): Ancient Greek Philosophy The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
- Lane, Melissa: Ancient Political Philosophy The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
- Mansfeld, Jaap: Doxography of Ancient Philosophy The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
- Parry, Richard: Ancient Ethical Theory The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
- Sihvola, Juha: Antiikin vaikutus maailmankuvaan[vanhentunut linkki] Tieteessä tapahtuu 4/2003.