Sielu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Arkkienkeli Mikael punnitsee sielua. Palazzo Carrara, Padova, 1350.

Sielu on nimitys, jota käytetään ihmisen ja joskus muunkin (elollisen) olennon väitetystä tajuisesta, henkisten toimintojen ja ilmiöiden ylläpitäjänä toimivasta aineettomasta puolesta, joka usein käsitetään itsenäiseksi olioksi ja jonka monissa uskonnoissa ajatellaan lähtevän ruumiista kuolemassa ja jatkavan olemassaoloaan.[1] Näkemystä, jonka mukaan ulkomaailmaa aistiva aineellinen keho ja ulkomaailmasta tietoinen aineeton tajunta tai sielu ovat kaksi eri asiaa kutsutaan dualismiksi.[2] Aiemmin sana sielu oli myös tieteellisessä käytössä (psykologiaa kutsuttiin ”sielutieteeksi”), mutta nykyään sielu on useimmiten yksinomaan uskonnollinen käsite.

Sielu-käsitteellä on tiettyjä yhtäläisyyksiä nykyisen psykologian ja mielenfilosofian mieli-käsitteen kanssa. Varsinkin useat uskonnolliset perinteet kuitenkin katsovat sielun olevan kuolematon ja lisäksi mahdollisesti olleen olemassa ennen sen liittymistä ruumiiseen. Muun muassa materialismi ja yleensä ateismi eivät hyväksy tällaisen sielun olemassaoloa.

Käsitteen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäisen käsityksen mukaan sielu oli elämänvoiman antajana ilman tai höyryn tapainen, hienoaineinen olento. Raamatun mukaan ihminen on sielusta, ruumiista ja hengestä muodostuva kokonaisuus.[3] Sielu on siinä synonyymi elävälle olennolle.

Muinaiskreikkalainen Platon kehitti järjestelmällisen ruumis-sielu-kahtiajaon ja yritti todistaa sielun kuolemattomuuden. Ruumiin ja sielun erottamisesta tehtiin myös kristillinen oppi, joka vallitsi kristillisten teologien piirissä keskiajalta uudelle ajalle saakka. René Descartes määritteli sielukäsityksen uudestaan 1600-luvulla.[4] Descartes tunnetaan juuri dualismistaan, joka oletti, että sielu ja ruumis ovat erillisiä mutta keskinäisessä vuorovaikutuksessa, sekä itsenäisen, ajattelevan mielen eli sielun olemassaolon todistuksistaan (cogito ergo sum). Muun muassa Gottfried Leibniz katsoi, että sielu on ihmisten varsinainen olemus ja ruumis vain sen ilmiö.

Ajateltiin, että sielu oli väliaikaisesti ruumiiseen yhdistynyt aineeton, oleellinen osa ihmisyksilöä. Kartesiolaisuudeksi kutsuttua sielun ja aineen kahtiajakoa pidettiin selviönä vuosisatojen ajan, mutta se sai osakseen ankaraa arvostelua toisen maailmansodan jälkeen. Kuuluisa muoto tästä arvostelusta on Gilbert Rylen teoksessa The Concept of Mind (1949). ”Koneessa olevaa aavetta” arvostelevien mukaan ihminen on ruumiillinen olento eikä aineeton sielu.[5]

Aristoteleelle sielu oli yksinkertaisesti ruumiin eläväksitekevä muoto, jolla ei ollut ruumiista itsenäistä olemassaoloa. Hänen mukaansa ihmisten lisäksi myös kasveilla ja eläimillä oli alempitasoiset sielunsa. Jo stoalaisille ja epikurolaisille sielu oli täysin aineellinen, mutta päinvastoin kuin Aristoteles, he katsoivat sen olevan silti ruumiista erillinen.[6] Suurin osa nykyfilosofeista kieltää aineettoman sielun olemassaolon kokonaan.[7] Nykyaikaista materialismia, joka katsoo sielun olevan vain aivojen ja muiden elinten toiminnan tuote, kehittivät muun muassa Thomas Hobbes, Paroni d'Holbach ja Ludwig Büchner. Sieluun aiemmin liitettyjä ilmiöitä tutkitaan nykyisin mielenfilosofiassa (mieli-ruumis -ongelma).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Palmgren, Gorm: Mitä tietoisuus on?. Tieteen kuvalehti, 6.11.2008, nro 16/2008, s. 69. Bonnier Publications International AS. suomi
  3. 1. Moos. 2:7
  4. Hick, John: ”Sielun kuolemattomuus”, Uskonnonfilosofia, s. 63–64. (Philosophy of religion, 1963.) Suomentaneet Taisto Nieminen ja Heikki Kirjavainen. 2. painos (1. painos 1969). Helsinki: Kirjapaja, 1992. ISBN 951-625-167-6.
  5. Hick 1992, s. 63–64.
  6. Sihvola, Juha (1999): ”Hellenistinen filosofia: epikurolaisuus, stoalaisuus ja skeptisismi”, s. 92 teoksessa Korkman, Petter & Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0.
  7. Swinburne, R. G. (2005): ”Soul”, teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford companion to philosophy, s. 886. 2nd edition. New York & Oxford: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Järvilehto, Timo: Missä sielu sijaitsee?: Psyykkisen toiminnan hermostollinen perusta. Prometheus-sarja. Oulu: Pohjoinen, 1987. ISBN 951-749-180-8.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lorenz, Hendrik: Ancient Theories of Soul The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)