Tietoisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tietoisuus tarkoittaa joko yksilön kullakin hetkellä kokemien aistimusten, elämysten, tunteiden, muistikuvien ja ajatusten kokonaisuutta tai yksilön tietoisuutta itsestään ja ympäristöstään.[1]

Tietoisuuteen kuuluu sellaisia ominaisuuksia kuin subjektiivisuus, itsetajunta, aistivuus, äly sekä kyky hahmottaa itsen ja ympäristön välisiä suhteita. Tietoisuus edellyttää muun muassa havannoitsijan kykyä tunnistaa olioita. Vain oppiminen saa aikaan erottelukyvyn (minä-ne).

Tieteessä tietoisuutta tutkitaan muun muassa psykologian (”mielitutkimuksen”), kognitiotieteen (informaatiota prosessoivia systeemejä -mm. ihmismieltä- tutkivia tieteenala) ja neurotieteiden (”aivotutkimuksen”) aloilla. Kysymystä tietoisuudesta on käsitelty myös fysiikassa ja filosofiassa, jossa se liittyy mielenfilosofiaan.

Jotkut mielenfilosofit jakavat tietoisuuden fenomenaaliseen tietoisuuteen, jolla tarkoitetaan subjektiivista kokemusta itseään, ja pääsytietoisuuteen, jolla tarkoitetaan sitä, että mielessä oleva informaatio on aivojen prosessointijärjestelmien saatavilla.[2] Fenomenaalinen tietoisuus on yhtä kuin olla jotakin, pääsytietoisuus on yhtä kuin olla tietoinen jostakin.

Ymmärrys tietoisuudesta voi mahdollistaa erilaisten eettisten kysymysten käsittelyn. Tällaisia kysymyksiä ovat mm.: Kuinka vakavasti sairaiden tai vammautuneiden ihmisten tietoisuuteen tulisi suhtautua?[3] Missä määrin muut eläimet kuin ihmiset ovat tietoisia? Missä vaiheessa sikiönkehitystä tietoisuus saa alkunsa? Voivatko koneet saavuttaa tietoisuutta?[4][5] Nämä kysymykset liittyvät toisten olentojen eettiseen kohteluun, olivat kyseessä sitten eläimet (kysymys eläinten oikeuksista), sikiöt (kysymys abortista) tai koneet.[6]

Arkikielessä tietoisuus viittaa usein tajuntaan: siihen, että yksilö on hereillä ja reagoi aistiärsykkeisiin. Tällöin se erottuu esimerkiksi unitilasta ja koomasta.

Käsitteen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monien kielien tietoisuutta vastaava sana on peräisin latinan kielen sanasta conscientia, joka tarkoitti erityisesti moraalista tietoisuutta, omatuntoa. Kirjaimellisesti sana tarkoittaa ”yhdessä-tietämistä” eli jaettua tietoa. Se esiintyi ensimmäisen kerran sellaisilla roomalaisilla oikeudesta kirjoittaneilla kirjailijoilla kuin Cicero, ja tarkoitti sellaista tietoa, joka todistajalla oli jonkun toisen teoista. Kristillisessä teologiassa conscientia tarkoitti moraalista omatuntoa, johon tekomme ja aikomuksemme rekisteröityvät ja jonka ainoastaan Jumala tuntee täysin. Keskiajan ajattelijat, kuten Tuomas Akvinolainen, kuvasivat conscientian teoksi, jossa sovellamme käytännöllistä ja moraalista tietoa omaan toimintaamme.[7]

René Descartesin on sanottu olleen ensimmäinen filosofi, joka käytti termiä conscientia merkityksessä, joka ei näytä sopivan yhteen sen aiemman merkityksen kanssa. Tämän vuoksi kääntäjät, jotka käänsivät hänen latinankielisiä teoksiaan ranskan ja englannin kielille, kehittivät uusia sanoja viittaamaan pelkästään fysiologiseen tietoisuuteen. Näin syntyivät esimerkiksi ranskan conscience, englannin consciousness ja saksan Bewusstsein.[8] Toisaalta John Locken voidaan katsoa olleen ensimmäinen, joka käytti termiä tietoisuus sen nykyaikaisessa merkityksessä teoksessaan Essay Concerning Human Understanding, vaikkakin hänellä se on edelleen läheisesti yhteydessä omatuntoon. Hänen voidaan kuitenkin katsoa liittäneen tietoisuuden henkilökohtaiseen identiteettiin — identiteetin sai aikaan ja sitä ylläpiti henkilön tietoisuuden jatkumo.[9]

Lähestymistapoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tietoisuuden kuvaus 1600-luvulta. Robert Fludd: Utriusque cosmi maioris scilicet et minoris […] historia, tomus II (1619), tractatus I, sectio I, liber X, De triplici animae in corpore visione.
Pääartikkeli: Mielenfilosofia

Mielenfilosofiassa on useita erilaisia näkemyksiä tietoisuudesta, samoin kuin mielen luonteesta ja mielen ja ruumiin välisestä suhteesta yleensä. Näitä ovat muun muassa behaviorismi, dualismi, idealismi, funktionalismi, refleksiivinen monismi, fenomenalismi, fysikalismi, emergentismi, mysterianismi ja niin edelleen.

Fenomenaalinen tietoisuus ja pääsytietoisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fenomenaalinen tietoisuus (P-tietoisuus; engl. phenomenal consciousness, P-consciousness) tarkoittaa yksinkertaisesti yksilöllistä kokemusta. Se koostuu muuttuvista, liikkuvista ja värikkäistä muodoista, äänistä ja muista aistimuksista, sekä tunteista ja tuntemuksista, joiden keskipisteenä ruumiimme on. Tällaisia subjektiivisia kokemuksia, eriytettynä niiden käyttäytymisen kautta näkyvistä ulkoisesti havaittavista seuraamuksista, kutsutaan nimellä kvalia. David Chalmers määritteli vuonna 1996 niin kutsutun ”tietoisuuden vaikean ongelman”, joka koskee sitä, kuinka fenomenaalisen tietoisuuden tilat voitaisiin selittää niiden neurologisen pohjan kautta.[10]

Pääsytietoisuus (A-tietoisuus; engl. access consciousness, A-consciousness) tarkoittaa sitä, että mielessämme oleva informaatio on aivojen käytettävissä esimerkiksi puheilmaisulle, järkeilylle ja käyttäytymisen ohjaamiselle. Kun havaitsemme jotakin, informaatio havainnon kohteesta on pääsytietoisuudessa; kun käytämme introspektiota, informaatio omista ajatuksistamme on pääsytietoisuudessa; kun muistamme, informaatio menneestä (esimerkiksi jostain oppimastamme) on pääsytietoisuudessa; ja niin edelleen. Chalmersin mukaan pääsytietoisuus ei ole yhtä mystinen ilmiö kuin fenomenaalinen tietoisuus, joten se kuuluu tietoisuuden helpompiin ongelmiin.

Esimerkiksi Daniel Dennett on kieltänyt kvalioiden olemassaolon ja samalla sen, että tietoisuuden vaikeaa ongelmaa olisi olemassa. Hänen mukaansa fenomenaalinen tietoisuus voidaan selittää pääsytietoisuuden kautta, ja tietoisuus kokonaisuutena sen kautta, miten se vaikuttaa käyttäytymiseen. Tällaisesta tietoisuuden tutkimuksesta hän on käyttänyt nimitystä heterofenomenologia.

Sellaiset mielen tai aivojen tapahtumat, jotka eivät ole fenomenaalisessa eivätkä pääsytietoisuudessa, ovat alitajuisia tapahtumia.

Fenomenaalisen tietoisuuden kuvaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun katsomme huonetta jossa olemme tai näemme unta, asiat näyttävät sijaitsevan ajassa ja avaruudessa ja näyttäytyvät ikään kuin yhdestä pisteestä tarkastelluilta. Kuitenkin kun filosofit ja tieteilijät yrittävät selvittää tällaisen fenomenaalisen tietoisuuden ja sen sisältöjen sijaintia, syntyy suuria erimielisyyksiä.

René Descartes ehdotti, että aivotoimintojen sisältö on yhdessä ei-fysikaalisessa paikassa, aineettomassa ajattelevassa substanssissa jolla ei ole avaruudellista ulottuvaisuutta (res cogitans). Tämän hän identifioi samaksi kuin sielu. Descartesin Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta sisälsi laajoja kuvauksia siitä, millaista on olla tietoinen. Descartes näki tietoisen kokemuksen aika-avaruuteen sijoitettuina yhdestä pisteestä koettuina ajatuksina, joiksi hän luki yhtä lailla mielikuvittelun kuin aistimuksetkin. Tietoisuuden Descartes sijoitti käpyrauhaseen; hänen ”elonhenkensä” puolestaan olivat eräänlaisia neurosähköisen toiminnan edeltäjiä.

Monet muut filosofit, kuten Nicolas Malebranche, Thomas Reid, John Locke, David Hume ja Immanuel Kant, yhtyivät monilta osin Descartesin määrittelyihin, joskin teoria käpyrauhasesta mielen keskuksena ei saanut laajaa kannatusta. Reidin mukaan tietoisuuden sisältönä on maailma itse. Maailmasta tulee tietoinen kokemuksemme jollakin tavalla. Hume ja Kant välttivät esittämästä mitään yhtä paikkaa, josta käsin kokemus koettaisiin.

Kant käsitteli paljon tietoisuutta suhteessa aikaan sekä asioiden ekstensionaalisuutta ajassa. Hänen mukaansa vain edellyttämällä ajan ennakkoon voimme esittää kokemamme asiat joko olemassa olevina yhdellä ajan hetkellä (samanaikaisesti) tai eri ajan hetkinä (peräkkäisesti). Myös mm. William James painotti kokemuksen ekstensionaalisuutta ajassa.

Esimerkiksi George Berkeley esitti, että tietoisuuden sisällöt ovat mielten aspekteja, eikä niihin välttämättä liity lainkaan mitään aineellista. Tämä on eräs idealismin muoto (subjektiivinen idealismi). Gottfried Leibniz puolestaan katsoi, että kaikkeuden jokainen piste on varustettu tietoisuudella. Tämä on eräs panpsykismin muoto. Sen mukaan kaikella aineella, jopa esimerkiksi kivillä, on tietoisuus. Käsitys, jonka mukaan tietoisessa kokemuksessa olevat asiat ovat aivoissa olevia vaikutelmia, on nimeltään representationalismi. Se on eräs epäsuoran realismin muoto.

Joidenkin mielenfilosofien mukaan fenomenaaliseen kokemukseen liittyy ns. ”selitysaukko”. Esimerkiksi Colin McGinn on omaksunut mysterianismin, jonka mukaan sitä ei voida ratkaista. David Chalmers on kritisoinut puhtaasti fysikaalisia selontekoja henkisestä kokemuksesta perustuen siihen, että filosofiset zombit ovat loogisesti mahdollisia. Toiset mielenfilosofit ovat puolestaan ehdottaneet erilaisia spekulatiivisia teorioita, kuten kvanttimieli, erilaisia aika-avaruudellisia ja sähkömagneettisia tietoisuuden teorioita, ja refleksiivinen monismi, selitysaukon täytteeksi selittämään aivotoimintojen ja kokemuksen vastaavuus. Mielenfilosofisen emergentismin mukaan tietoisuus syntyy aivotoimintojen monimutkaisuudesta. ”Emergenssillä” viitataan uusiin ilmiöihin, jotka ”ilmaantuvat” tai ”nousevat esiin” fysikaalisesta perustasta ikään kuin synergisesti ilman, että näiden kahden välistä yhteyttä olisi tarkemmin määritelty.

Tietoisuuden käsitteen filosofinen kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1700-luvulta 1900-luvulle monet filosofit keskittyivät ajatteluun sekä erilaisiin suhteisiin ja prosesseihin tietoisuuden tärkeimpinä puolina. Näitä alettiin myöhemmin kutsua pääsytietoisuudeksi. Tämä keskittyminen suhteisiin mahdollisti sen, että sellaiset filosofit kuin Karl Marx, Friedrich Nietzsche ja Michel Foucault saattoivat esittää, että yksilöllinen tietoisuus oli riippuvainen sellaisista tekijöistä kuin sosiaalisista ja poliittisista suhteista ja ideologioista. Samalla muun muassa John Locken ajatus omakohtaisesta identiteetistä, joka rakentui yksilöllisen tietoisen subjektin päälle, kohtasi 1800-luvulla kritiikkiä paitsi Marxin ja Nietzschen myös Sigmund Freudin tahoilta. Nämä esittivät aiheesta erilaisia näkemyksiä. Myös Martin Heideggerin Daseinin käsite oli yritys ajatella tietoisen subjektin käsitteen ulkopuolelta.

Marx katsoi, että sosiaaliset suhteet edelsivät ontologisesti yksilöllistä tietoisuutta. Samalla hän kritisoi ajatusta tietoisesta subjektista pitäen sitä ideologisena käsitteenä, johon liberaali poliittinen ajattelu perustui. Marx kritisoi erityisesti Ranskan ihmisoikeuksien julistusta vuodelta 1789, katsoen, että niin kutsutut luonnolliset oikeudet, esim. ensiyön oikeus, olivat ideologista fiktiota, jonka tarkoituksena oli vain peittää yhteiskunnallinen epätasa-arvo. Myöhemmin Louis Althusser kritisoi ”poroporvarillista subjektin ideologiaa” interpellaation (”kutsuminen”) käsitteensä kautta.

Nietzsche puolestaan kritisoi teoksessaan Moraalin alkuperästä ajatusta tietoisuuden kehittymisestä syyllisyydentunnon ja kaunan (ressentiment) seurauksena, ja kirjoitti, että ”he antavat sinulle vapaan tahdon vain syyttääkseen sinua myöhemmin”. Näin Nietzsche käänsi klassisen käsityksen vapaasta tahdosta ylösalaisin. Samalla hän oli ensimmäisiä, joka esitti väitteen, että nykyaikainen ajatus tietoisuudesta oli syypää nykyaikaiseen rankaisemisjärjestelmään, jossa ihmisiä rankaistiin heidän ”moraalisen vastuullisuutensa” mukaan, eli sen mukaan, missä määrin teot olivat yksilöllisen subjektin tietoisesti tekemiä.

Tietoisuus ja kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska ihmiset ilmaisevat tietoisuutensa tiloja kielen avulla, olisi houkuttelevaa yhdistää tietoisuus kielellisiin kykyihin. On kuitenkin olemassa puhekyvyttömiä ihmisiä (lapsia, afasiapotilaita, vakavasti autistisia), joiden katsotaan olevan tietoisia, vaikka heillä ei vielä ole kielellisiä kykyjä tai he ovat menettäneet ne. Ei-kielellisten kädellisten, erityisesti makakien, tutkimusta on käytetty apuna, kun tieteilijät ja filosofit ovat etsineet tietoisuuden sisältöjen neuraalisia korrelaatteja.

Psykologi Julian Jaynes on esittänyt teoksessaan The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind päinvastaista. Hänen mukaansa kielellisten kykyjen tulee olla kehittyneitä melko korkealle monimutkaisuustasolle, jotta tietoisuus voi syntyä ihmisessä. Jaynesin mukaan inhimillinen tietoisuus nykyaikaisessa merkityksessä syntyi vasta noin vuoden 1300 eaa. tienoilla.[11] Eri aivoalueiden välillä ei olisi ollut tuota ennen vielä samanlaista integraatiota kuin nykyään, vaan ne toimivat osittain toisistaan erillään (aivojen ”kaksikamarisuus”, engl. bicameralism). Monet filosofit, kuten W. V. O. Quine, ja neurotieteilijät, kuten Christof Koch, ovat haastaneet tämän hypoteesin, koska sen mukaan inhimillistä kokemusta ei olisi ollut olemassa ennen tätä tietoisuuden ”löytämistä”.[12] Ned Block on katsonut Jaynesin sekoittaneen tietoisuuden tietoisuuden käsitteeseen, josta jälkimmäinen löydettiin joskus Iliaksen ja Odysseian välisenä aikana.[13] Daniel Dennettin mukaan tämä ajatus siitä, että tietoisuus kehittyy vasta samalla kun sen käsite, on kuitenkin vallankumouksellinen. Hänen mukaansa tietoisuus on ikään kuin raha: jotta jollakin voi olla rahaa, hänellä on oltava käsitys rahasta.

Fysiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo ennen newtonilaista luonnontiedettä mm. Gottfried Leibniz ehdotti fysikaalista teoriaa tietoisuudesta (ennalta-asetettu harmonia). Nykyaikaiset fysikaaliset tietoisuusteoriat voidaan jakaa kolmeen tyyppiin: teoriat, jotka pyrkivät selittämään käyttäytymisen ja pääsytietoisuuden; teoriat, jotka pyrkivät selittämään fenomenaalisen tietoisuuden; ja teoriat, jotka pyrkivät selittämään kvanttimekaanisen kvanttimielen.

Teoriat jotka pyrkivät selittämään käyttäytymistä ovat osa jokapäiväistä neurotiedettä. Jotkut näistä teorioista, kuten Gerald Edelmanin teoria, identifioivat fenomenaaliset tietoisuuden kiistanalaisesti aivojen refleksiivisiin tapahtumiin. Erilaisia teorioita, jotka pyrkivät selittämään fenomenaalisen tietoisuuden suoraan, kuten aika-avaruudelliset ja sähkömagneettiset tietoisuusteoriat, on ollut olemassa lähes sata vuotta, mutta niitä ei vielä ole vahvistettu kokeellisesti.

Teorioihin, jotka pyrkivät selittämään kvanttimekaanisen mittaamisen ongelmia, kuuluvat mm. Karl H. Pribramin ja David Bohmin holonominen aivoteoria, Stuart Hameroffin ja Roger Penrosen Orch-OR -teoria sekä monien mielien tulkinta. Yhtään kvanttimekaanista tietoisuusteoriaa ei kuitenkaan ole vahvistettu kokeellisesti, ja on olemassa joitakin filosofeja, jotka katsovat, ettei kvanttimekaniikalla ole yhteyttä tietoisuuteen.

Tietoisuuden toiminnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmiset ovat yleisesti sitä mieltä, että ihmiset ovat tietoisia, mutta paljon alemmat elämänmuodot, kuten bakteerit, eivät ole. Monet ovat valmiita hyväksymään sen, että kehittyneemmillä eläimillä, kuten delfiineillä ja kädellisillä, on tietoisuus. Akateemisessa tutkimuksessa on tutkittu muun muassa sitä, missä määrin eläimet ovat tietoisia. Tietoisuus on mahdollisesti kehittynyt evoluution kautta, koska siitä on ollut hyötyä muun muassa hengissä säilymisen kannalta. Tämän vuoksi tutkimuksessa on pyritty selvittämään muun muassa tietoisuuden toimintoja ja niiden eliölle tuomia hyötyjä.

Muun muassa Bernard Baars on katsonut, että tietoisuudessa on kysymys ”äärimmäisen toiminnallisesta sopeutumisesta”, ja ehdottanut erilaisia toimintoja, joissa tietoisuudella on merkittävä, jos ei oleellinen, osa: vaihtoehtojen priorisointi, ongelmanratkaisu, päätöksenteko, toimintojen ohjaus, virheiden havaitseminen, suunnittelu, oppiminen, sopeutuminen, kontekstin hahmottaminen, sekä pääsy informaatioon.[14] Antonio Damasio on pitänyt tietoisuutta osana organismin selviytymispakkausta, joka mahdollistaa suunnitellun toiminnan pelkkien vaistonvaraisten reaktioiden sijasta.[15] Hän on myös katsonut, että tietoisuus itsestä mahdollistaa huolen omasta selviytymisestä, mikä kasvattaa pyrkimystä selviytyä, vaikkakaan tutkijoiden keskuudessa ei ole yksimielisyyttä siitä, missä määrin tietoisuus ja toiminta ovat yhteydessä toisiinsa. Monet psykologit, kuten radikaalit behavioristit, ja monet filosofit, kuten Gilbert Rylen lähestymistavan kannattajat, ovat sitä mieltä, että käyttäytyminen voidaan selittää ei-tietoisten prosessien kautta. Heidän mukaansa tietoisuus saattaa olla epifenomenaalista tai vain heikosti yhteyksissä toimintaan.

Tietoisen prosessoinnin primaaristen toimintojen suhteen useissa viimeaikaisissa teorioissa on toistunut ajatus, että fenomenaaliset tilat integroivat jollakin tavalla sellaista neuraalista toimintaa ja informaationkäsittelyä, jotka olisivat muuten itsenäisiä. On kuitenkin avointa, minkälaista informaatiota tietoinen integrointi koskee, ja minkälaista informaatiota voidaan integroida tiedostamatta. On selvää, ettei kaikkea organismiin liittyvää informaatiota voida välittää tietoisesti (kuten vegetatiivisiin toimintoihin, reflekseihin ja alemman tason liiketoimintoihin ja havaintoanalyyseihin liittyvä neuraalinen toiminta), ja monenlaista informaatiota voidaan välittää ja yhdistellä toista lajia olevaan informaatioon ilman tietoisuutta, kuten aistien välisessä vuorovaikutuksessa.[16]

Tietoisuuden testaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska tietoisuudelle ei ole tarkkaa määritelmää eikä sen läsnäolon testaamiselle ole empiiristä mittaria, on väitetty, ettei tietoisuudelle voi olla lainkaan empiirisiä testejä. On kuitenkin kehitetty useita testejä, jotka voisivat tarjota tietoisuudelle operationaalisen määritelmän, ja auttaa sen selvittämisessä, voivatko tietokoneet tai muut eläimet kuin ihmiset osoittaa käyttäytymisensä kautta, nämä testit läpäisemällä, olevansa tietoisia.

Turingin testi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alan Turingin kehittämä Turingin testi on testi, joka alun perin oli tarkoitettu sen testaamiseen, täyttääkö tietokone älykkyyden operationaalisen määritelmän. Testiä käsitellään usein tekoälystä puhuttaessa. Kokeessa ihminen asetetaan keskustelemaan toisaalta tietokoneen ja toisaalta ihmisen kanssa. Ajatuksena on, että tietokone on älykäs, jos sen vastauksia ei pysty erottamaan ihmisen vastauksista, eli tarkkailija ei osaa sanoa, kumpi keskustelukumppaneista on ihminen ja kumpi kone. Turingin testin läpäisevä tekoäly onnistuu siis ainakin vaikuttamaan ajattelevalta. Jotta kokeen kielellisiä taitoja mittaava universaali luonne säilyisi, toteutetaan se tekstipohjaisesti.

Turingin testi on synnyttänyt paljon keskustelua tutkijoiden keskuudessa. Esimerkiksi Daniel Dennett ja Douglas Hofstadter ovat katsoneet, että mikä tahansa joka läpäisee Turingin testin on välttämättä tietoinen,[17] kun taas esimerkiksi David Chalmers on katsonut, että myös filosofinen zombi läpäisisi testin olematta kuitenkaan tietoinen.[18] John Searle kehitti ajatuskokeen nimeltä kiinalainen huone, jonka tarkoituksena on ollut osoittaa ongelmia Turingin testin ajatuksessa.[19] Searle pyytää lukijoitaan kuvittelemaan huoneen, jossa on kiinaa osaamaton henkilö, joka ottaa toisesta ovesta vastaan kiinalaisia kirjoitusmerkkejä ja palauttaa toisesta ovesta vastaukseksi toisia kiinalaisia kirjoitusmerkkejä sen mukaan, mitä hänellä olevat sääntökirjat sanovat. Ulkoisen tarkastelun perusteella henkilö vaikuttaa osaavan kiinaa, mutta todellisuudessa hän ei osaa. Tästä argumentista on keskusteltu laajasti sen vuonna 1980 tapahtuneen julkaisun jälkeen.

On myös esitetty, että koko kysymys tietoisuudesta on jo luonteeltaan antropomorfinen. Edsger Dijkstra kommentoi, että ”kysymys siitä, voiko tietokone ajatella, ei ole sen kiinnostavampi kuin kysymys, voiko sukellusvene uida”. Tällä hän viittasi siihen näkemykseen, että koneiden toiminnasta käytetään erilaisia sanoja kuin eläinten toiminnasta silloinkin, kun tulokset ovat samoja — aivan kuten sukellusveneiden ei normaalisti sanota uivan.

Turingin testin soveltaminen inhimillisen tietoisuuden testaamiseen on saanut aikaan vuosittaisen kilpailun nimeltään Loebner Prize.[20] Sen pääpalkintona on 100 000 dollaria ja kultamitali ensimmäiselle tietokoneelle, jonka vastauksia ei voida erottaa ihmisen vastauksista.

Peilitesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Peilitesti

Gordon Gallupin kehittämässä peilitestissä tutkimuksen kohteena on se, voivatko eläimet tunnistaa itsensä peilikuvastaan. Klassisessa esimerkissä testin kohteena olevan yksilön otsaan sijoitetaan värikäs täplä, jonka jälkeen katsotaan, yrittääkö yksilö poistaa sen tai vähintään koskettaa sitä, mikä osoittaisi, että yksilö tunnistaa peilissä näkyvän hahmon olevan se itse. Yli 18-kuukautisten ihmislasten,[21] ihmisapinoiden (paitsi gorilloiden),[21] pullokuonodelfiinien,[22][23] kyyhkysten[24] ja norsujen[25] on kaikkien havaittu läpäisevän testi.

Testi suoritetaan yleensä niin, että toisaalle yksilöön sijoitetaan samanlainen mutta peilissä näkymättömästä materiaalista valmistettu täplä, sen varmistamiseksi, ettei testin kohde reagoi pelkästään tuntoaistin antamiin ärsykkeisiin. Tietoisuuden vaikean ongelman kannattajat ovat vastanneet testin tuloksiin katsomalla, että peilitesti osoittaa vain sen, että joillakin eläimillä on tarpeeksi kognitiivisia kykyjä ympäristönsä mallintamiseen, mutta se ei osoita fenomenaalisen tietoisuuden olemassaoloa itseään.

Viivetesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs tutkijoiden kohtaama ongelma on ei-tietoisten refleksien ja vaistonvaraisten vasteiden erottaminen tietoisista vasteista. Neurotieteilijät Francis Crick ja Christof Koch ovat ehdottaneet ärsykkeen ja vasteen välillä olevan viiveen tarkkailua sen määrittämiseksi, kuinka paljon tietoisuudella on osuutta biologisten organismien toiminnassa.

Kyky viivästyttää vastetta osoittaa, että siihen liittyvä informaatio on talletettu lyhytkestoiseen muistiin, jonka oletetaan olevan tietoisuuteen läheisesti liittyvä perusedellytys. Tällaista testiä voidaan kuitenkin käyttää vain biologisille eliöille. Olisi helppoa ohjelmoida viive tietokoneohjelmaan, mutta se ei kertoisi vielä mitään tietokoneen tietoisuudesta.

Fysikaalinen testaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lääketieteessä voidaan käyttää erilaisia neurologisia ja aivokuvaustekniikoita, kuten EEG ja fMRI, mittaamaan aivotoimintoja, joista osa liittyy myös tietoisuuteen. Hyvä esimerkki on EEG-mittaus nukutuksen aikana. Se voi kertoa, kuinka hyvässä nukutuksessa potilas on, vaikkakin sen tarkkuus on edelleen hyvin rajallinen ja riippuu potilaasta ja käytetyistä lääkeaineista.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Block, Ned: On a Confusion about a Function of Consciousness", teoksessa The Behavioral and Brain Sciences, 1995.
  3. ”Late recovery from the minimally conscious state: ethical and policy implications”. Fins JJ, Schiff ND, Foley KM. Neurology. 2007 Jan 23;68(4):304–7. Abstract at Pubmed, retrieved 27 February 2007
  4. Samuel Butler oli ensimmäinen, joka nosti esille kysymyksen mekaanisesta tieotisuudesta artikkelillaan "Darwin among the Machines" (The Press, 13. kesäkuuta 1863, Christchurch, New Zealand, Erewhon
  5. Shieber, Stuart (toim.): The Turing test : verbal behavior as the hallmark of intelligence, Cambridge, Mass, MIT Press, 2004, ISBN 978-0-262-69293-9
  6. Steven Marcus: Neuroethics: mapping the field. Dana Press, New York 2002. ISBN 978-0-9723830-0-4.
  7. Esim. Tuomas Akvinolainen: De Veritate 17,1 c.a.
  8. Katso Davies, Catherine G.: Conscience as Consciousness, Oxford 1990, ja Hennig: Cartesian Conscientia.
  9. Katso Balibar, Etienne: Identité et différence. Le chapitre II, xxvii de l'Essay concerning Human Understanding de Locke. L'invention de la conscience. Paris: Editions du Seuil, 1998. ISBN 978-2-02-026300-9
  10. Block, Ned: The Encyclopedia of Cognitive Science, 2004.
  11. Julian Jaynes: The Origin of Consciousness in the Breakdown of the Bicameral Mind. Houhgton Mifflin Company, 1976, 2000. ISBN 0-618-05707-2. Teoksen verkkoversio.
  12. Koch, Christof: The Quest for Consciousness: A Neurobiological Approach. Englewood, Colorado: Roberts and Company Publishers.
  13. Block, Ned: "What is Dennett's Theory a Theory of?", Philosophical Topics 22, 1994.
  14. Baars, Bernard: In the Theater of Consciousness: The Workspace of the Mind. New York, NY: Oxford University Press, 1997.
  15. Damasio, Antonio: The Feeling of What Happens: Body and Emotion in the Making of Consciousness. New York: Harcourt Press, 1999. ISBN 978-0-15-601075-7.
  16. Morsella, E.: "The Function of Phenomenal States: Supramodular Interaction Theory". Psychological Review, 112, 2005, 1000–1021.
  17. Dennett, D. C. & Hofstadter, D.: The Mind's I: Fantasies and reflections on self and soul, 1985. ISBN 978-0-553-34584-1.
  18. Chalmers, D.: The Conscious Mind: In Search of a Fundamental Theory. Oxford University Press, 1997. ISBN 0195117891.
  19. Searle, John: "Minds, Brains and Programs" Behavioral and Brain Sciences 3, 1980, 417–424.
  20. Loebner Prize for Artificial Intelligence Viitattu 14. tammikuuta 2008.
  21. a b Gallup, Gordon G. Jr.; Anderson, James R. & Shillito, Daniel J.: The Mirror Test Viitattu 14. tammikuuta 2008.
  22. Marten, Kenneth & Psarakos, Suchi: Evidence of self-awareness in the bottlenose dolphin (Tursiops truncatus) Viitattu 14. tammikuuta 2008.
  23. Derr, Mark: Brainy Dolphins Pass the Human 'Mirror' Test New York Times. May 1, 2001. Viitattu 14. tammikuuta 2008.
  24. "Self-awareness" in the pigeon: A replication Viitattu 8. tammikuuta 2008.
  25. Elephants see themselves in the mirror New Scientist. Viitattu 8. tammikuuta 2008.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blackmore, Susan: Conversations on consciousness. Oxford: Oxford University Press, 2005. ISBN 978-0-19-280622-2. (englanniksi)
  • Churchland, Patricia Smith: Neurofilosofia. (Brain-wise: Studies in neurophilosophy, 2002.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2004. ISBN 952-5202-81-X.
  • Damasio, Antonio: Itse tulee mieleen: Tietoisten aivojen rakentaminen. (Self Comes to Mind: Constructing the Conscious Brain, 2010.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 20i1. ISBN 978-952-5697-36-0.
  • Damasio, Antonio: Descartesin virhe: Emootio, järki ja ihmisen aivot. (Descartes’ error, 1994.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2001. ISBN 952-5202-49-6.
  • Damasio, Antonio: Spinozaa etsimässä: Ilo, suru ja tuntevat aivot. (Looking for Spinoza: Joy, sorrow and the feeling brain.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2003. ISBN 952-5202-69-0.
  • Damasio, Antonio: Tapahtumisen tunne: Miten tietoisuus syntyy. (The feeling of what happens, 1999.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2000. ISBN 952-5202-41-0.
  • Dennett, Daniel C.: Tietoisuuden selitys. (Consciousness explained, 1991.) Suomentanut Tiina Kartano. Helsinki: Art House, 1999. ISBN 951-884-190-X.
  • Dennett, Daniel C.: Miten mieli toimii. (Kinds of minds: Towards an understanding of consciousness, 1997.) Suomentanut Leena Nivala. Porvoo: WSOY, 1997. ISBN 951-0-21531-7.
  • Enqvist, Kari: Olemisen porteilla. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22915-6.
  • Heinämaa, Sara & Lähteenmäki, Vili & Remes, Pauliina: Consciousness: From perception to reflection in the history of philosophy. Studies in the history of philosophy of mind. Vol. 4. Dordrecht: Springer, 2007. ISBN 1402060815. (englanniksi)
  • Järvilehto, Timo: Ihminen ja ihmisen ympäristö: Systeemisen psykologian perusteet. Oulu: Pohjoinen, 1994. ISBN 951-749-194-8.
  • Järvilehto, Timo: Mikä ihmistä määrää?: Ajatuksia yhteistyöstä, tietoisuudesta ja koulutuksesta. Oulu: Pohjoinen, 1995. ISBN 951-749-226-X.
  • LeDoux, Joseph: Synaptinen itse: Miten aivot tekevät minusta minut. (Synaptic self: How our brains become who we are, 2002). Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2003. ISBN 952-5202-57-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Consciousness