Behaviorismi

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun

Behaviorismi on psykologian lähestymistapa, joka perustuu olettamukseen, että ihmisiä ja eläimiä voidaan selittää pelkästään kolmannen osapuolen näkökulmasta käyttäytymistä tutkivan tieteen keinoin turvautumatta sisäisiin selittämisen keinoihin tai viittaamatta mieleen, ajatuksiin, tunteisiin tai vastaaviin. Keskeistä lähestymistavalle on ihmisen tutkiminen luonnontieteellisen objektiivisuuden näkökannalta.

Behavioristisessa lähestymistavassa on erilaisia korostuksia. "Löyhemmät" behavioristit väittävät yksinkertaisesti, että käyttäytymisen havainnointi on paras tai otollisin keino tutkia psykologisia ja psyykkisiä tapahtumia. Toiset uskovat, että se on itse asiassa ainoa keino selvittää tällaisia tapahtumia, kun taas toiset väittävät, että käyttäytyminen itsessään on ainoa otollinen psykologian tutkimuskohde, ja että yleisillä psykologisilla termeillä (kuten uskomus, päämäärät jne.) ei ole muita viittauksia ja/tai ne viittaavat vain käyttäytymiseen. Radikaalien behavioristien mielestä psykologian tulisi olla luonnontiede samalla tavalla kuin fysiikka tai kemia, ilman mitään viittauksia organismien hypoteettisiin sisäisiin tiloihin niiden käyttäytymisen syynä. Teoreettinen behaviorismi sallii sisäiset tilat, mutta ei vaadi sitä että ne olisivat henkisiä tai että niillä olisi mitään suhdetta subjektiiviseen kokemukseen.

Behavioristinen psykologia syntyi pitkälti positivistisena vastalauseena humanistiselle psykologialle. Behaviorismi hallitsi psykologiaa suuren osan 1900-lukua. Kognitivismi syrjäytti behaviorismin vuosisadan loppupuolella, ja on nykyisin psykologian valtavirta.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Behavioristisen psykologian historia

Psykologiassa behaviorismi kehittyi reaktiona introspektionismin puutteisiin.[1] Jonkun henkilön omaan introspektioon perustuvat raportit omasta sisäisestä henkisestä elämästään eivät mahdollista tarkkaa tutkimusta eikä niitä voi käyttää ennustavien yleistyksien tekemiseen. Behavioristit katsoivat, että psykologia ei voi olla tieteellistä ilman yleistettävyyttä ja mahdollisuutta jonkun kolmannen persoonan suorittamaan tutkimukseen.[1] Näin psykologiasta tuli eliminoida kokonaan ajatus sisäisestä henkisestä elämästä (ja samalla ontologisesti itsenäisestä mielestä) ja siinä tuli keskittyä sen sijaan havaittavan käyttäytymisen kuvaamiseen.[2]

Ensimmäiset psykologiaa behavioristisesti lähestyneet tutkijat olivat venäläisiä. Kuuluisin heistä oli Ivan Pavlov (1849–1936), jonka luoma klassisen ehdollistumisen esimerkki tunnetaan nimellä Pavlovin koira: koiran kielelle ripoteltiin lihajauhoa samalla kelloa soittaen. Lihajauho sai koiran kuolan valumaan, ja kun tätä oli toistettu tarpeeksi, koira alkoi kuolata myös pelkän kellon äänestä.

Yhdysvaltalaisista 1900-luvun alkupuolen behavioristeista tunnetuimmat ovat Edward Lee Thorndike (1874–1949); John B. Watson (1878–1958) ja B. F. Skinner (1904–1990). Watsonin kuuluisuuteen liittyy myös varjopuoli — hänen kokeensa Pikku Albertina tunnetun lapsen kanssa ovat muodostuneet varoittavaksi esimerkiksi kontrolloitujen psykologisten kokeiden saralla.

Watson uskoi ihmisen olevan syntyessään "tyhjä taulu" (tabula rasa, lat.), ja koko persoonallisuus on ehdollistumisen tulosta. Yhdeksänkuukautisen Albertin lisäksi koetilanteessa oli valkoinen kesy hiiri. Aina, kun lapsi kurotti hiirtä leikkiäkseen sen kanssa, hänet säikäytettiin metallisella kolahduksella. Hänen ehdollistunut pelkonsa hiireen laajeni pian kattamaan myös muita valkoisia ja karvaisia asioita: angorakanit, turkit ja tiettävästi myös valkopartaiset miehet pelottivat Albertia yhtä lailla. Albertin myöhemmistä vaiheista ei ole tarkempaa tietoa, toiset huhut kertovat lapsen olleen loppuikänsä neuroosien vallassa, mutta psykologit olettavat, että ilman toistoa vahvatkin ehdollistumat lientyvät jokseenkin helposti.

Nykybehavioristit myöntävät, että myös kognitiolla on sijaa psykologiassa, ja alkuaikojen tabula rasa -käsityksestä on luovuttu.

[muokkaa] Behaviorismi mielenfilosofiassa

Mielenfilosofiassa behaviorismi on reduktionistinen teoria, jonka mukaan mielen ja tietoisuuden käsitteet voidaan palauttaa käyttäytymiseen. Filosofinen behaviorismi kehittyi samaan aikaan kun behavioristinen kehitys oli käynnissä psykologiassa. Sitä on joskus kutsuttu myös loogiseksi behaviorismiksi.[1]

Filosofista behaviorismia luonnehti voimakas verifikationismi, joka piti verifioinnin ulkopuolella olevia väittämiä sisäisestä henkisestä elämästä mielettöminä. Behavioristille henkiset tilat eivät olleet sisäisiä tiloja, joista voitiin antaa introspektioon perustuvia raportteja. Ne olivat vain kolmannen osapuolen tekemiä kuvauksia joidenkin henkilöiden käyttäytymisestä tai taipumuksista käyttäytyä tietyllä tavalla, tarkoituksena muiden käyttäytymisen selittäminen ja ennustaminen.[3]

Behaviorismi hallitsi mielenfilosofiaa suuren osan 1900-lukua, erityisesti sen ensimmäisellä puoliskolla.[4] Se menetti suosionsa 1900-luvun loppupuolella kognitivismin nousun myötä.[5] Kognitivistit hylkäsivät behaviorismin useiden ilmeisten ongelmien vuoksi. Behaviorismi on esimerkiksi intuition vastaista nimittäessään myös jonkun tuntemaa päänsärkyä käyttäytymiseksi.

Analyyttiseen filosofiaan on kuulunut näkemyksiä, joiden kannattajat ovat kutsuneet niitä tai joita on kutsuttu behavioristisiksi. Loogisessa behaviorismissa, jota ovat kannattaneet esimerkiksi Rudolf Carnap ja Carl Hempel, psykologisten väittämien merkitys seurasi suoraan niiden verifiointiehdoista: psykologinen tila oli olemassa vain jos se ilmeni käyttäytymisenä. W. V. O. Quine hyödynsi kielifilosofiassaan tietyn tyyppistä behaviorismia, joka sai vaikutteita joistakin Skinnerin ajatuksista. Gilbert Ryle puolusti tietyn tyyppistä behaviorismia teoksessaan The Concept of Mind. Myös Daniel Dennett on pitänyt itseään tietyn tyyppisenä behavioristina.[6]

On usein katsottu, että Ludwig Wittgenstein olisi puolustanut behavioristista näkökantaa. Vaikka hänen näkemystensä ja behaviorismin välillä on paljon yhtäläisyyksiä, väite siitä että hän olisi ollut behavioristi on kuitenkin kiistelty. Myös matemaatikko Alan Turingia on joskus pidetty behavioristina, mutta hän ei itse katsonut olevansa sellainen.

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ 1,0 1,1 1,2 Stoljar, Daniel: Physicalism The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Winter 2005 Edition). Center for the Study of Language and Information, Stanford University. Viitattu 19. joulukuuta 2007.
  2. ↑ Skinner, B. F.: Beyond Freedom & Dignity. New York: Bantam/Vintage Books, 1972.
  3. ↑ Ryle, Gilbert: The Concept of Mind. Chicago: Chicago University Press, 1949. ISBN 0-226-73295-9.
  4. ↑ Kim, J.: "Mind-Body Problem", teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.
  5. ↑ Kim, Jaegwon: "Mind, Problems in the Philosophy of", teoksessa Honderich, Ted (toim.): The Oxford Companion to Philosophy. New edition. New York: Oxford University Press, 2005. ISBN 0-19-926479-1.
  6. ↑ Dennett, Daniel: The Message is: There is no Medium Tufts University. Viitattu 4.4.2008.

[muokkaa] Aiheesta muualla

  • Chalmers, David & Bourget, David (toim.): Bibliography on Logical Behaviourism MindPapers. A Bibliography of the Philosophy of Mind and the Science of Consciousness. Australian National University. (englanniksi)
  • Graham, George: Behaviorism The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Hauser, Larry: Behaviorism The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Behaviorismi
Henkilökohtaiset työkalut