Psykoanalyysi

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
 Tätä artikkelia tai sen osaa ei käsitellä neutraalista näkökulmasta.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmia neutraaleiksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Psykoanalyysi (saks. Psychoanalyse) on Sigmund Freudin 1900-luvun alussa kehittämä psykoterapiamenetelmä, jossa keskeistä on tiedostumattomien psyykkisten prosessien paljastaminen. Psykoanalyyttinen terapia pyrkii lisäämään potilaan itsetuntemusta ja auttaa häntä rakentamaan persoonallisuuttaan uudelleen. Psykoanalyysi perustuu persoonallisuusteoriaan, joka tarkastelee erityisesti ihmisen "tiedostumatonta" (saks. das Unbewusste) eli ei-tietoisia psyykkisiä prosesseja ja jossa varhaisen vuorovaikutuksen ja lapsuuden kokemusten merkitystä ihmisen kehitykselle pidetään tärkeänä.

Psykoanalyysissa oletetaan, että neuroosit johtuvat torjutuista traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Hoidossa pyritään saattamaan potilaan torjumat kokemukset tietoisiksi, jotta hän pystyy ratkaisemaan ne ja saattamaan ne tietoiseen hallintaan ja oppii elämään niiden kanssa. Synnynnäisiin neurologisiin häiriöihin, kuten autismiin, ja vakaviin psykooseihin psykoanalyysilla ei sen sijaan pyritäkään vaikuttamaan, koska hoidon vaikutukset perustuvat siihen, että potilas ja psykoanalyytikko voivat liittoutua ja yhdessä tutkia sellaista psyyken osaa, joka on torjuttu tietoisuudesta varhaisten vuorovaikutushäiriöiden takia.

Psykoanalyytikot pitävät psyykkistä kehitystä mahdollisena myös lapsuuden ja nuoruuden jälkeen, ja tähän perustuu käsitys, että psykoanalyyttisin menetelmin voidaan hoitaa niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin. Psykoanalyysillä on suuri merkitys nykyiselle käsitykselle ihmisen mielestä, ja se on myös kulttuurihistoriallisesti merkittävä teoria. Tosin se on kohdannut 1900-luvun alusta alkaen voimakasta arvostelua ennen kaikkea väitetyn epätieteellisyytensä takia.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Alkuvaiheet Euroopassa

Psykoanalyysi alkoi muotoutua, kun hysteerisiä naispotilaita tutkinut Josef Breuer kertoi Freudille, kuinka menneisyyden traumoista kertominen oli helpottanut hysteerisiä oireita. Aluksi Freud oli yrittänyt hoitaa potilaitaan hypnoosin avulla, mutta pettyi hoidon tuloksiin oireiden palatessa aina takaisin. Freud sovelsi Breuerin hoitotyötä omaan persoonnallisuusteoriaansa, ja näin sai psykoanalyysi alkunsa. Psykoanalyysi syntyi terapiatyön ja käytännön hoitokokemuksen pohjalta, ja tällä seikalla on ollut sen kehittymiselle suuri merkitys. Freud kuvasi tiedostumattomien prosessien vaikutusta ihmisen toimintaan. Ennen Freudia koko "tiedostumaton" (saks. das Unbewusste) ja psyyken tiedostumattomien osien ja prosessien käsittely ja tutkiminen olivat jääneet vähälle, ja ne käsitettiin lähinnä muistivarastoksi, josta muistot ja tunteet vain satunnaisesti pompahtelivat esiin.

Varsinaisen psykoanalyysin ohella psykoanalyyttisen teorian ja kokemuksen tietoja hyödynnetään myös psykoterapiassa, jolloin voidaan puhua joko psykoanalyyttisesta tai psykodynaamisesta terapiasta. Termien erot ovat lähinnä vivahteissa. Psykoanalyysi on dynaaminen näkemys persoonallisuudesta. Sillä tarkoitetaan, että ihmisen mielessä vaikuttavat erilaiset voimat, kuten vietit ja halut, joiden voimasuhteet ovat koko ajan muuttuvia eli dynaamisia. Psykoanalyyttisen persoonallisuusteorian rinnalle syntyi monia hoitomuotoja, jotka kaikki pohjaavat yhteen perusideaan: siihen että käsittelemättömät menneisyyden traumat (vuorovaikutuksen häiriöt) ovat jääneet tai muuttuneet jostakin tärkeästä syystä tiedostumattomiksi. Tiedostumattomina ne aiheuttavat oireita, joita voidaan kutsua myös mielen häiriöiksi.

Psykoanalyyttisen menetelmän tärkeimmiksi keinoiksi tulivat muun muassa vapaa assosiaatio ja unien tulkinta, joita käyttämällä muistoja pyrittiin palauttamaan tietoisuuteen ja siten helpottamaan oireita. On kuitenkin ilmennyt, että pelkkä tietoisuuteen palauttaminen ei riitä, vaan tärkeintä on tietoisuuteen tulleiden tunteiden ja ajatusten työstäminen (saks. Durcharbeiten) psykoanalyytikon kanssa. Psykoanalyysin kehittyessä on havaittu, että sen onnistumiseksi näiden keinojen lisäksi psykoanalyytikon on tarjoattava analysoitavalle myös empatiaa ja ymmärtämystä. Samoja keinoja hyödynnetään nykyisin myös psykoanalyysista kehittyneissä psykoterapioissa.

Psykoanalyysi ei syntynyt yhtenä valmiina teoriana, vaan Freud jatkoi sen kehittämistä ja täydentämistä elämänsä loppuun asti. Tämän jälkeen hänen tyttärensä Anna Freud ja monet muut psykologit jatkoivat teorian kehittelyä eri suuntiin. Psykoanalyysin syntyessä vallitsevin psykologian oppisuunta oli behaviorismi, jonka mukaan ihminen on ulkoapäin ohjattavissa ja konemainen. Psykoanalyysi on suurelta osin behaviorismin vastakohta, sillä siinä ihminen on sisältäpäin ohjautuva ja tiedostumattomien prosessien merkitys on suuri.

[muokkaa] Psykoanalyysin vaiheet Suomessa

Suomen tiede-elämään Sigmund Freudin nimi saapui jo 1880-luvun puolessavälissä, mutta tieteelliseen keskusteluun hänen ja muutamien muiden varhaisten analyytikkojen nimet ja ideat alkoivat ilmestyä vasta 1910-luvulla. Saksankielisellä alueella lehdistökeskustelu oli alkanut vuoden 1906 paikkeilla, ja ensimmäisenä psykoanalyysista kävi esitelmöimässä ruotsalainen Poul Bjerre Helsingissä vuosina 1909 ja 1911. Hän esitteli psykoanalyysia oman näkökulmansa läpi suodattuneena; hän uskoi hypnoosin ja suggestion mahdollisuuksiin ja sittemmin keskittyi kehittämään omaa oppiaan ”psykosynteesiä”.[1]

Psykoanalyysin leviämistä hidasti suomalainen tiedeympäristö: psykiatria ja neurologia kuuluivat yliopistossa 1960-luvulle asti samaan oppituoliin. Psyykkisiä häiriöitä pidettiin elimellisinä sairauksina, jotka johtuivat ”degeneraatiosta”. Varhaisista suomalaisista psykiatreista psykoanalyysia käsittelivät — yleensä suppeasti ja ohimennen — mm. Christian Sibelius ja Harald Fabritius. Fabritius oli kuunnellut Wienissä Freudin ja Viktor Tauskin luentoja, ja hän julkaisi ensimmäisen Freudiin keskittyvän artikkelin Suomessa.[2] Hänen suhtautumisensa oli pidättyvää ja epäilevää, ja myöhemmin hän keskittyi lähinnä neurologisiin tutkimuksiin.

Suomenruotsalaiset olivat edelläkävijöitä psykoanalyysin alalla, koska he saattoivat seurata Ruotsissa käytyä keskustelua.[3] Kirjailija Gustaf Mattson esitteli vuodesta 1905 lähtien lehtikirjoituksissa Freudin Vitsi-kirjaa ja Arkielämämme psykopatologiaa. Mattson oli kiinnostunut arkielämän ilmiöistä, ei niinkään terapiasta, ja hänen kannanottonsa jäivät yleiselle, pakinoivalle tasolle.

Suomenkielisistä tieteilijöistä ensimmäisenä psykoanalyysia käsittelivät Erik Ahlman ja Eino Kaila. Ahlman suhtautui myötämielisesti Freudin teorioihin esitellessään komiikan psykologiaa, mutta Kaila torjui freudilaisen ”sek­suaa­li­mo­no­ma­nian”, ”mielivaltaisuuden” ja ”dogmaattisuuden”. Kailan kritiikin taustalla olivat hahmopsykologia ja behaviorismi, ja tarvedynamiikan käsite oli hänelle keskeinen. Hän sai psykoanalyysista kyllä virikkeitä, mutta hänen kritiikkinsä on varsin jyrkkää. Yrjö Kulovesi arvosteli Kailaa asiantuntemattomuudesta jo 1930-luvulla.

Suomalaisessa taiteidentutkimuksessa psykoanalyyttista käsitteistöä käytti ensimmäisenä Rolf Lagerborg arvioidessaan Mikael Lybeckin romaania Hennerson.[4] Filosofina Lagerborg ei katsonut voivansa arvioida psykoanalyysia lääketieteellisesti, mutta hän sovelsi analyysia taiteen luomisen ja taidenautinnon pohtimiseen ja arvosti Freudia. Hän julkaisi ruotsiksi useita kirjoituksia psykoanalyysista, mm. vuonna 1918 artikkelin ”Psykoanalys i konstfilosofin”, jossa hän tarkasteli emotionaalisuuden estetiikkaa. Lagerborg kuitenkin laajensi Freudin käsitystä arvioidessaan, että myös onnelliset tunteet saattavat synnyttää taidetta eivätkä vain estyneet ja tyydyttämättömät tarpeet.

Ensimmäinen suomalainen psykoanalyytikko oli tamperelainen Yrjö Kulovesi. 1920-luvun alkupuolelta lähtien hän oli alkanut perehtyä psykoanalyyttisiin kirjoituksiin, erityisesti Freudin teksteihin, ja hän matkusti v. 1924 Wieniin koulutusanalyysia varten. Hän olisi halunnut Freudin oppiin, mutta tämä ohjasi hänet Eduard Hitsch­mannin luo. Analyysi jäi kesken, ja seuraavana vuonna Freud ohjasi hänet Paul Fe­der­nin vastaanotolle. Palattuaan Suomeen Kulovesi keskittyi entistä enemmän neu­roo­sien psykoanalyyttiseen hoitamiseen ja julkaisi huomattavan määrän kirjoituksia sekä koti- että ulkomaisissa julkaisuissa. Hän osallistui Skandinavian Psykoanalyyttisen Yhdistyksen perustamiseen vuonna 1931.

Kulovesi osallistui 1920–30-luvun suureen kirjallisuussotaan, jossa mm. teologit ja oikeistolaiset kulttuurikriitikot arvostelivat muun vasemmistolaisuuden ohessa psykoanalyysia melko asiantuntemattomasti. Erik Ahlmanin kannustamana hän julkaisi ensimmäisen kirjamuotoisen teoksen psykoanalyysista.[5] Kulovesi ei ehtinyt kouluttaa itselleen seuraajia, vaikka ainakin Stig Björk oli häneltä koulutusta tiedustellut. Kulovesi kuoli v. 1943.

Kirjasodan vasemmalla rintamalla taistellut Tatu Vaaskivi käsitteli kol­messa lennokkaassa kirjassaan — F. E. Sillanpää: Elämä ja teokset (1937), Vaistojen kapina: Modernin ihmisen kriisi (1937) ja Huomispäivän varjo: Länsimaiden tragedia (1938) — ja muissa kirjoituksissaan psykoanalyysia yhtä asiantuntemattomasti kuin psykoanalyysin vastustajat. Ennen kuolemaansa Vaaskivi alkoi etääntyä kriitikontyöstä ja kauhisteli psykoanalyyttisia kirjoituksiaan. Hän oli kuitenkin Suomen psykoanalyyttisen kirjallisuuden­tutkimuksen tärkeimpiä pioneereja.

II maailmansota katkaisi psykoanalyysin kehittymisen Suomessa, eikä sodan jälkeen maassa ollut analyytikoita. Lähin koulutuspaikka oli Tukholma, ja suo­ma­laiset analyytikot alkoivat hakeutua koulutukseen sinne sekä Sveitsiin. Ruotsiin matkustivat mm. Stig Björk v. 1948, Tapio Nousiainen 1950, Pentti Ikonen 1951 ja Veikko Tähkä 1953, Sveitsiin mm. Martti Siirala. Heillä on ollut tärkeä merkitys suo­malaisen psykiatrian uudelleenmuotoutumisessa ja Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen toiminnassa. Nousiainen aloitti ensimmäisenä vastaanottotoiminnan Helsingissä vuonna 1953.

Psykoanalyysi oli Suomessa pitkään kustannuspoliittisessa paitsiossa. Ensimmäinen Freud-suomennos ilmestyi vasta vuonna 1954: Arkielämämme psykopatologiaa. Vuonna 1962 julkaistiin Omaelämäkerrallinen tutkielma yhteisniteenä Stig Björkin yleiskatsauksen kanssa. Erkki Puranen suomensi mm. Johdatuksen psykoanalyysiin ja Unien tulkinnan. Nykyinen suomenkielinen käsitteistö on paljolti Purasen ja Kuloveden kehittämää. Mirja Rutanen suomensi 1980–90-luvulla Freudin kulttuurianalyyttisia teoksia (mm. Toteemi ja tabu, Johdatus narsismiin ja muita esseitä). Myös muu julkaisu- ja käännöstoiminta on kehittynyt vireäksi. Suomen psykoanalyyttisilla yhdistyksillä on omat julkaisusarjansa.

1950-luvun alkupuolella Helsingissä alettiin järjestää kokoontumisia, joissa käsiteltiin psykoanalyysia ja psykodynaamisia teorioita. Aluksi osallistujia oli vain muutama. Kokoontumisten järjestäjäksi oli vuonna 1952 perustettu Psykoanalyysin Edistämisyhdistys (Martti Paloheimo, Veikko Tähkä ja Gunvor Vuoristo). Osallistujissa oli paitsi lääkäreitä ja psykologeja myös teologeja, sosiaalityöntekijöitä ym.

Edistämisyhdistyksen tavoitteena oli Kansainvälisen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen (IPV) vaatimusten mukainen analyytikkokoulutus, mutta koska IPV:n edustama ”puhdasoppinen” psykoanalyysi ei kiinnostanut 1950-luvun lopulla kaikkia psykoanalyysin harrastajia, suomalainenkin liike jakaantui: vuonna 1958 perustettiin Therapeia-säätiö, joka ei kuulu IPV:n alaisuuteen. Säätiö alkoi kouluttaa mm. psykoanalyytikkoja, mutta nimikkeenä oli vuoteen 1979 asti ”analyyttinen psykoterapeutti”. Säätiön pioneereihin kuuluvat Martti Sii­rala, Kauko Kaila ja Allan Johansson, ja he ovat kiinnostuneet ennen kaikkea psykoanalyysin soveltamisesta psykoosien hoitoon. Tämän vuoksi psykoanalyyttinen tieto ja käytäntö on pyritty suhteellistamaan. Therapeia-säätiön tausta on monitasoisempi kuin IPV:läisten yhdistysten: Freudin lisäksi eksistentiaalianalyysi, Martin Heideggerin filosofia, teologia, antropologinen lääketiede, yhteisöpatologinen tutkimus ym.

IPV hyväksyi Suomeen vuonna 1965 kansallisen opintoryhmän, joka oli alkuna Suomen Psykoanalyyttiselle Yhdistykselle (SPY). Anomuksen olivat allekirjoittaneet kaikki Suomessa tuolloin työskennelleet IPV:läiset analyytikot: Stig Björk, Henrik Carpelan, Pentti Ikonen, Allan Johansson, Tapio Nousiainen, Eero Rechardt, L.-J. Schalin, Veikko Tähkä ja Gunvor Vuoristo (Johansson siirtyi sittemmin Therapeian toimintaan). Historialliselle ensimmäiselle kurssille (alkoi 1965) osallistuivat mm. Kalle Achté, Yrjö O. Alanen ja Tor-Björn Hägglund. SPY hyväksyttiin IPV:n liitännäisjäseneksi vuonna 1967 ja itsenäiseksi jäsenyhdistykseksi 1969.

SPY ja Therapeia-säätiö ovat erillisiä yhdistyksiä, ja niiden yhteistyö on ollut vähäistä — lähinnä skitsofrenian tutkimuksessa (Yrjö O. Alanen) ja lasten psykoterapiassa.[6]

[muokkaa] Persoonallisuus ja sen kehitys

Freudin alkuperäisen psykoanalyysin mukaan lapsuus on persoonallisuuden kehityksen kannalta kriittisin vaihe. Freud järkytti viktoriaanisen ajan ihmisiä väittämällä, että pienikin lapsi pyrkii seksuaaliseen mielihyvään. Freud tosin määritteli seksuaalisuuden paljon laajemmin (psykoseksuaalinen käsitys): hänen mukaansa seksuaalisuus on sellaista toimintaa, joka tuottaa ruumiillista mielihyvää, ei pelkästään sukupuolielinten välityksellä saatavaa mielihyvää.

[muokkaa] Psyyken rakenteet

Freud jakoi mielen kolmeen kerrokseen: tiedostumattomaan, esitietoiseen ja tietoiseen. Niistä tärkein on tiedostumaton, sillä sinne varastoituvat vietit ja halut. Tiedostumattoman vastakohtana on mielen tietoinen osa, joka käsittää kaiken sen, mistä ihminen on tietyllä hetkellä tietoinen. Niiden välissä on esitietoinen, johon varastoituvat muistikuvat ja tunteet, jotka tarvittaessa voi palauttaa tietoisuuteen. Tietoisuuden tasoja tarkentamaan Freud kehitti myös psyyken rakenneosat: viettipohjan, yliminän ja minän.

[muokkaa] Se eli viettipohja (lat. id, saks. das Es)

Täysin tiedostamattomalla alueella toimii 'se' eli viettipohja, joka sisältää lähinnä primitiivisiä viettejä. Se toimii täysin mielihyväperiaatteella ja on ainoa psyyken osa, joka on jo vastasyntyneellä. Viettipohjassa on torjuttuja muistoja ja ajatuksia, jotka saattavat aiheuttaa ongelmia. Vastasyntyneellä eivät muut psyyken osat ole vielä kehittyneet, joten se on täysin viettipohjan varassa ja toimii vain nautintoa saadakseen.

[muokkaa] Yliminä (lat. superego, saks. das Über-Ich)

Yliminä toimii mielen kaikilla tasoilla. Se alkaa muotoutua oidipaalisen vaiheen aikana, kun lapsen on pakko alkaa hyväksyä ympäristön rajoitteita ja omaksua sosiaalisia normeja. Yliminä rajoittaa viettipohjan mielihyvähakuisia impulsseja ja sisältää ihmisen käsitykset siitä, mikä on oikein ja väärin. Myös minäihanne sijaitsee yliminässä. Ympäristöllä ja kasvatuksella on hyvin suuri vaikutus yliminän kehitykseen. Hyvin ankarasta yliminästä voi olla seurauksena hiljainen vetäytyvä luonne, joka aina pelkää tekevänsä väärin eikä tunne olevansa hyväksytty. Toisaalta liian heikko yliminä voi aiheuttaa ylimielisyyttä ja itsekeskeisyyttä, jolloin ihmisen on vaikea ymmärtää ja ottaa muita ihmisiä huomioon.

[muokkaa] Minä (lat. ego, saks. das Ich)

Kun lapsi alkaa ymmärtää olevansa äidistä erillinen olento ja kun ensimmäiset omat ajatukset alkavat muodostua, mahdollistuu minän kehitys. Minän tehtävänä on toimia viettipohjan ja yliminän välissä sovittelijana. Se yrittää hillitä viettipohjan suurimmat impulssit ja toisaalta kestää yliminän liiallisen moralisoinnin. Minä yrittää etsiä ensisijaisesti tasapainoisia, realistisia ratkaisuja ja kompromisseja. Mikäli eri tasojen välille muodostuu liian voimakas ristiriita, minä pyrkii vähentämään ristiriitaa defenssien eli puolustusmekanismien avulla.

Näiden psyyken kolmen rakenneosan voimasuhteet ovat tärkeitä mielenterveyden säilyttämiseksi. Freud ei itse halunnut vetää niiden välille tarkkoja rajoja, vaan hän tähdensi, että ne ovat jatkuvassa muutostilassa olevia dynaamisia voimia.

[muokkaa] Potilassuhteen strategiat

”Tulen osoittamaan teille, miten tähän astinen koulutuksenne ja kaikki ajatustottumuksenne vääjäämättömästi pakottavat teitä psykoanalyysiä vastaan ja miten paljon teiltä vaaditaan ponnisteluja, ennen kuin saatte tuon luontaisen vastarintanne nujerretuksi” (Freud 1969). Haley (1963) kuvaa psykoanalyysin kriitikkojen näkökulmasta, kuinka terapeutin ja potilaan välinen suhde syntyy ja lujittuu:

  1. Asettumalla sohvalle potilas hyväksyy terapeutin auktoriteetin. Samalla se estää näkemästä terapeutin reaktioita, jotka voisivat häiritä terapian kulkua.
  2. Analyytikon hiljaisuus vahvistaa hänen terapeuttista asemaansa.
  3. Epäilyksen herättäminen potilaan omiin ajatuksiin on analyysin avain. ”Tokkohan nyt sentään”. Nyt potilas alkaa ymmärtää miksi hän tarvitsee terapeuttia tuekseen.
  4. Terapeutti tuo esille potilaan alitajuiset motiivit. Näin potilas saadaan luopumaan tietoisesta tahdostaan.
  5. Välinpitämättömyydellään terapeutti osoittaa terapiaansa tyytymättömän potilaan käsityksen vääräksi. Kun potilas huomaa estävänsä omaa terapiaansa, terapia saa jatkua.
  6. Kritiikkiä kohdatessaan terapeutti voi myös kääntää potilaan huomion muualle: ”Onkohan sinulla nyt ollut huono päivä?” Ja puhe siirtyy muihin aiheisiin.
  7. Analyytikko voi myös alistaa itsensä ja myöntää erehtyneensä. Tämän jälkeen luottamus on entistä vahvempi.

Vastaus psykoanalyysin puutteisiin on, että kyseessä on dynaaminen menetelmä, joka oppii omista virheistään. Alussa varoitetaan potilasta, että edessä on pitkä ja vaikea tie. Nämä sanat kaivetaan esille, kun potilas on aikeissa lopettaa terapian (Haley 1963).

[muokkaa] Psykoanalyysin kritiikkiä

Psykoanalyyttistä teoriaa on arvosteltu epätieteellisyydestä, sillä teoriaan kohdistettu kritiikki väitetään kiistettävän pykoanalyysin keinoin toteamalla se torjunnaksi. Tuollainen moite ei kuitenkaan kohdistu psykoanalyysin tosiasiallisiin hoitokäytäntöihin.[7] Monia psykoanalyysin käsityksiä on väitetty osoitetun vääriksi myöhemmillä tutkimuksilla.lähde? Teorian asema on silti ollut vahva muun muassa suomalaisessa psykiatriassa, ja se on vaikuttanut myös historian ja yhteiskuntatieteiden tutkimukseen. Suomalaisten psykokulttuurin kriitikoiden Marko Hamilon, Janne Kivivuoren ja Osmo Tammisalon mielestä nykyajan ongelma ei ole psykologia tieteenä, jos sen tulokset ovat tieteellisesti oikeiksi todistettuja, vaan psykologisen tiedon tuottaminen ja soveltaminen epätieteellisesti (Hamilo 2007; Kivivuori 2007; Tammisalo 2007). Matti Brumerin mukaan psykoanalyysi ei sovi synnynnäisiin neurologisiin ongelmiin, kuten autismiin ja Aspergerin oireyhtymään[8], mutta psykoanalyysia ei ole sellaisten hoitoon kehitettykään. Tästä huolimatta näitäkin sairauksia voidaan kuvata metapsykologisesti.

[muokkaa] Psykoanalyysin puolustus

Matti Brumerin mukaan psykoanalyysin ihmiskuvassa lapsuus ei määrittele lähes kokonaan ihmisen loppuelämää. Psykoanalyysi näkee ihmisen myös jatkuvasti kehittyvänä, ja siksi mielen hoito on mahdollista. Mikäli lapsuus määrittelisi koko loppuelämän, olisivat myös psykoanalyyttiset hoitoyritykset tuhoon tuomittuja. Psykoanalyyttisessa terapiassa pyritään päinvastoin käynnistämään pysähtyneitä psyykkisiä kehitysprosesseja.[9]

Psykoanalyyttisessa terapiassa noudatetaan tieteellistä menettelyä: esitetään hypoteeseja ja tarvittaessa tarkistetaan niitä.[10]

[muokkaa] Psykoanalyysin koulukuntia

[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Bateman, Anthony & Holmes, Jeremy. An Introduction to Psychoanalysis: Contemporary Theory and Practice. 1995.
  • Baudrillard, Jean: Ekstaasi ja rivous Suomentanut Panu Minkkinen. 1991. [L'autre par lui-meme : habilitation.] ISBN 951-662-527-4
  • Brummer, M., Enckell, H. (toim.): Lasten ja nuorten psykoterapia 2005. WSOY, Helsinki, 2005. ISBN 951-0-28674-5.
  • Carlberg, Gunnar. Dynamisk utvecklingspsykologi. 2001. ISBN 91-27-04287-1
  • Freud, Anna 1969: Minän suojautumiskeinot. Suomentanut Kai Kaila. Weilin+Göös, Espoo. [Das Ich und die Abwehrmechanismen. 1936.]
  • Freud, Sigmund 1964: Johdatus psykoanalyysiin. Suomentanut Erkki Puranen. Gummerus, Jyväskylä. [Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse; Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse.]
  • Freud, Sigmund 2005: Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Suomentanut Markus Lång. Vastapaino, Tampere. ISBN 951-768-147-X
  • Haley, Jay: Strategies of the Psychoterapy 1963. New York: Grune & Stratton, 1963. ISBN.
  • Hamilo, Marko (toim.): Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa: Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki. Helsinki: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-7202-6.
  • Ihanus, Juhani 1994: Vietit vai henki. Psykoanalyysin varhaisvaiheet Suomessa. Yliopistopaino, Helsinki. ISBN 951-570-188-0
  • Ihanus, Juhani 2000: Vastaanottoja: Therapeia 40 vuotta. Therapeia-säätiö, Helsinki. ISBN 951-97393-2-7
  • Ikonen, Pentti 2000: Psykoanalyyttisia tutkielmia. Nuorisopsykoterapia-säätiön julkaisuja, 10. Nuorisopsykoterapia-säätiö, Helsinki. ISBN 951-96690-7-8 ISSN 1237-7880
  • Ikonen, Pentti 2004: Psykoanalyyttisia tutkielmia 2. Nuorisopsykoterapia-säätiön julkaisuja, 11. Nuorisopsykoterapia-säätiö, Helsinki. ISBN 952-99300-1-1 ISSN 1237-7880
  • Johansson, Per Magnus 1999: Freuds psykoanalys. I. Utgångspunkter. II. Arvtagare i Sverige. Daidalos, Göteborg. ISBN 91-7173-120-2
  • Kivivuori, Janne: Psykokulttuuri ja freudilaisuus Suomessa. Teoksessa: Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa: Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki.. Helsinki: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-7202-6.
  • Kulovesi, Yrjö 1933: Psykoanalyysi. Otava, Helsinki.
  • Laine, Aira — Parland, Helena — Roos, Esa (toim.) 1997: Psykoanalyysin uranuurtajat Suomessa. Suomen Psykoanalyyttinen Yhdistys, Helsinki. ISBN 952-90-8961-9
  • Lång, Markus 2004: Psykoanalyysi ja sen soveltaminen musiikintutkimukseen. Helsingin yliopisto, Helsinki. ISBN 952-10-2197-7 ISSN 0787-4294
  • Ollinheimo, Ari — Vuorinen, Risto 1999: Metapsychology and the Suggestion Argument: A Reply to Grünbaum’s Critique of Psychoanalysis. Commentationes Scientiarum Socialium, 53. Suomalainen Tiedeakatemia, Helsinki. ISBN 951-653-297-7
  • Talvitie, Vesa 2006: The Freudian unconscious in the context of the cognitive orientation. PDF ISBN 952-92-0495-7
  • Tammisalo, Osmo: Tavataan ensi viikolla – psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Terra Cognita, Helsinki, 2007. ISBN 978-952-5697-07-0.
  • Tähkä, Veikko 1997: Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. 3. painos 2001. ISBN 951-0-21974-6

[muokkaa] Lähteitä

  1. ↑ Johansson 1999: 281–319.
  2. ↑ Fabritius, Harald 1913: Om Freuds neuroslära och den s. k. psykoanalysen. — Finska Läkaresällskapets Handlingar 2 (55. vsk.), s. 95–111.
  3. ↑ Psykoanalyysin historiasta Ruotsissa esim. Johansson 1999.
  4. ↑ Lagerborg, Rolf 1916 = Rf Lg: Religion och hysteri. — Nya Argus 22, s. 195–198.
  5. ↑ Kulovesi 1933.
  6. ↑ Laine–Parland–Roos 1997; Ihanus 1994; 2000.
  7. ↑ Freud 2005: 188–201.
  8. ↑ Brummer–Enckell 2005.
  9. ↑ Brummer–Enckell 2005.
  10. ↑ Ollinheimo–Vuorinen 1999; Freud 2005: 188–.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Psykoanalyysi
Henkilökohtaiset työkalut