Psykoanalyysi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Psykoanalyysi (saks. Psychoanalyse < kreik. ψυχή 'sielu' + άνάλυσις 'erittely') on psykologian tieteenalaan kuuluva teoria. Sitä alkoi kehittää wieniläinen neurologi Sigmund Freud 1900-luvun alussa. Psykoanalyysi perustuu persoonallisuusteoriaan, joka tarkastelee erityisesti ihmisen tiedostamatonta (saks. das Unbewusste) eli ei-tietoisia psyykkisiä prosesseja ja jossa varhaisen vuorovaikutuksen ja lapsuuden kokemusten merkitystä ihmisen kehitykselle pidetään tärkeänä. Psykoanalyysiin pohjautuvat myös useat syvyyspsykologian koulukunnat. Sanaa psykoanalyysi käytetään myös viittaamaan psykoanalyyttiseen psykoterapiaan.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud noin vuonna 1905.

Alkuvaiheet Euroopassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyysi alkoi muotoutua, kun hysteerisiä naispotilaita tutkinut Josef Breuer kertoi Freudille, kuinka menneisyyden traumoista kertominen oli helpottanut hysteerisiä oireita. Aluksi Freud oli yrittänyt hoitaa potilaitaan hypnoosin avulla, mutta pettyi hoidon tuloksiin oireiden palatessa aina takaisin. Freud sovelsi Breuerin hoitotyötä omaan persoonnallisuusteoriaansa, ja näin sai psykoanalyysi alkunsa. Psykoanalyysi syntyi terapiatyön ja käytännön hoitokokemuksen pohjalta, ja tällä seikalla on ollut sen kehittymiselle suuri merkitys. Freud kuvasi tiedostamattomien prosessien vaikutusta ihmisen toimintaan. Ennen Freudia koko "tiedostamaton" (saks. das Unbewusste) ja psyyken tiedostamattomien osien ja prosessien käsittely ja tutkiminen olivat jääneet vähälle, ja ne käsitettiin lähinnä muistivarastoksi, josta muistot ja tunteet vain satunnaisesti pompahtelivat esiin.

Varsinaisen psykoanalyysin ohella psykoanalyyttisen teorian ja kokemuksen tietoja hyödynnetään myös psykoterapiassa, jolloin voidaan puhua joko psykoanalyyttisesta tai psykodynaamisesta terapiasta. Termien erot ovat lähinnä vivahteissa. Psykoanalyysi on dynaaminen näkemys persoonallisuudesta. Sillä tarkoitetaan, että ihmisen mielessä vaikuttavat erilaiset voimat, kuten vietit ja halut, joiden voimasuhteet ovat koko ajan muuttuvia eli dynaamisia. Psykoanalyyttisen persoonallisuusteorian rinnalle syntyi monia hoitomuotoja, jotka kaikki pohjaavat yhteen perusideaan: siihen että käsittelemättömät menneisyyden traumat (vuorovaikutuksen häiriöt) ovat jääneet tai muuttuneet jostakin tärkeästä syystä tiedostamattomiksi. Tiedostamattomina ne aiheuttavat oireita, joita voidaan kutsua myös mielen häiriöiksi.

Psykoanalyyttisen menetelmän tärkeimmiksi keinoiksi tulivat muun muassa vapaa assosiaatio ja unien tulkinta, joita käyttämällä muistoja pyrittiin palauttamaan tietoisuuteen ja siten helpottamaan oireita. On kuitenkin ilmennyt, että pelkkä tietoisuuteen palauttaminen ei riitä, vaan tärkeintä on tietoisuuteen tulleiden tunteiden ja ajatusten työstäminen (saks. Durcharbeiten) psykoanalyytikon kanssa. Psykoanalyysin kehittyessä on havaittu, että sen onnistumiseksi näiden keinojen lisäksi psykoanalyytikon on tarjoattava analysoitavalle myös empatiaa ja ymmärtämystä. Samoja keinoja hyödynnetään nykyisin myös psykoanalyysista kehittyneissä psykoterapioissa.

Psykoanalyysi ei syntynyt yhtenä valmiina teoriana, vaan Freud jatkoi sen kehittämistä ja täydentämistä elämänsä loppuun asti. Tämän jälkeen hänen tyttärensä Anna Freud ja monet muut psykologit jatkoivat teorian kehittelyä eri suuntiin. Psykoanalyysin syntyessä vallitsevin psykologian oppisuunta oli behaviorismi, jonka mukaan ihminen on ulkoapäin ohjattavissa ja konemainen. Psykoanalyysi on suurelta osin behaviorismin vastakohta, sillä siinä ihminen on sisältäpäin ohjautuva ja tiedostamattomien prosessien merkitys on suuri.

Psykoanalyysin vaiheet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen tiede-elämään Sigmund Freudin nimi saapui jo 1880-luvun puolessavälissä, mutta tieteelliseen keskusteluun hänen ja muutamien muiden varhaisten analyytikkojen nimet ja ideat alkoivat ilmestyä vasta 1910-luvulla. Saksankielisellä alueella lehdistökeskustelu oli alkanut vuoden 1906 paikkeilla, ja ensimmäisenä psykoanalyysista kävi esitelmöimässä ruotsalainen Poul Bjerre Helsingissä vuosina 1909 ja 1911. Hän esitteli psykoanalyysia oman näkökulmansa läpi suodattuneena; hän uskoi hypnoosin ja suggestion mahdollisuuksiin ja sittemmin keskittyi kehittämään omaa oppiaan ”psykosynteesiä”.[1]

Psykoanalyysin leviämistä hidasti suomalainen tiedeympäristö: psykiatria ja neurologia kuuluivat yliopistossa 1960-luvulle asti samaan oppituoliin. Psyykkisiä häiriöitä pidettiin elimellisinä sairauksina, jotka johtuivat ”degeneraatiosta”. Varhaisista suomalaisista psykiatreista psykoanalyysia käsittelivät — yleensä suppeasti ja ohimennen — mm. Christian Sibelius ja Harald Fabritius. Fabritius oli kuunnellut Wienissä Freudin ja Viktor Tauskin luentoja, ja hän julkaisi ensimmäisen Freudiin keskittyvän artikkelin Suomessa.[2] Hänen suhtautumisensa oli pidättyvää ja epäilevää, ja myöhemmin hän keskittyi lähinnä neurologisiin tutkimuksiin.

Suomenruotsalaiset olivat edelläkävijöitä psykoanalyysin alalla, koska he saattoivat seurata Ruotsissa käytyä keskustelua.[3] Kirjailija Gustaf Mattson esitteli vuodesta 1905 lähtien lehtikirjoituksissa Freudin Vitsi-kirjaa ja Arkielämämme psykopatologiaa. Mattson oli kiinnostunut arkielämän ilmiöistä, ei niinkään terapiasta, ja hänen kannanottonsa jäivät yleiselle, pakinoivalle tasolle.

Suomenkielisistä tieteilijöistä ensimmäisenä psykoanalyysia käsittelivät Erik Ahlman ja Eino Kaila. Ahlman suhtautui myötämielisesti Freudin teorioihin esitellessään komiikan psykologiaa, mutta Kaila torjui freudilaisen ”sek­suaa­li­mo­no­ma­nian”, ”mielivaltaisuuden” ja ”dogmaattisuuden”. Kailan kritiikin taustalla olivat hahmopsykologia ja behaviorismi, ja tarvedynamiikan käsite oli hänelle keskeinen. Hän sai psykoanalyysista kyllä virikkeitä, mutta hänen kritiikkinsä on varsin jyrkkää. Yrjö Kulovesi arvosteli Kailaa asiantuntemattomuudesta jo 1930-luvulla.

Filosofi Rolf Lagerborg oli ensimmäisiä suomalaisia, jotka sovelsivat psykoanalyysia taiteidentutkimukseen.

Suomalaisessa taiteidentutkimuksessa psykoanalyyttista käsitteistöä käytti ensimmäisenä Rolf Lagerborg arvioidessaan Mikael Lybeckin romaania Hennerson.[4] Filosofina Lagerborg ei katsonut voivansa arvioida psykoanalyysia lääketieteellisesti, mutta hän sovelsi analyysia taiteen luomisen ja taidenautinnon pohtimiseen ja arvosti Freudia. Hän julkaisi ruotsiksi useita kirjoituksia psykoanalyysista, mm. vuonna 1918 artikkelin ”Psykoanalys i konstfilosofin”, jossa hän tarkasteli emotionaalisuuden estetiikkaa. Lagerborg kuitenkin laajensi Freudin käsitystä arvioidessaan, että myös onnelliset tunteet saattavat synnyttää taidetta eivätkä vain estyneet ja tyydyttämättömät tarpeet.

Ensimmäinen suomalainen psykoanalyytikko oli tamperelainen Yrjö Kulovesi. 1920-luvun alkupuolelta lähtien hän oli alkanut perehtyä psykoanalyyttisiin kirjoituksiin, erityisesti Freudin teksteihin, ja hän matkusti v. 1924 Wieniin koulutusanalyysia varten. Hän olisi halunnut Freudin oppiin, mutta tämä ohjasi hänet Eduard Hitsch­mannin luo. Analyysi jäi kesken, ja seuraavana vuonna Freud ohjasi hänet Paul Fe­der­nin vastaanotolle. Palattuaan Suomeen Kulovesi keskittyi entistä enemmän neu­roo­sien psykoanalyyttiseen hoitamiseen ja julkaisi huomattavan määrän kirjoituksia sekä koti- että ulkomaisissa julkaisuissa. Hän osallistui Skandinavian Psykoanalyyttisen Yhdistyksen perustamiseen vuonna 1931.

Kulovesi osallistui 1920–30-luvun suureen kirjallisuussotaan, jossa mm. teologit ja oikeistolaiset kulttuurikriitikot arvostelivat muun vasemmistolaisuuden ohessa psykoanalyysia melko asiantuntemattomasti. Erik Ahlmanin kannustamana hän julkaisi ensimmäisen kirjamuotoisen teoksen psykoanalyysista.[5] Kulovesi ei ehtinyt kouluttaa itselleen seuraajia, vaikka ainakin Stig Björk oli häneltä koulutusta tiedustellut. Kulovesi kuoli v. 1943.

Kirjasodan vasemmalla rintamalla taistellut Tatu Vaaskivi käsitteli kol­messa lennokkaassa kirjassaan — F. E. Sillanpää: Elämä ja teokset (1937), Vaistojen kapina: Modernin ihmisen kriisi (1937) ja Huomispäivän varjo: Länsimaiden tragedia (1938) — ja muissa kirjoituksissaan psykoanalyysia yhtä asiantuntemattomasti kuin psykoanalyysin vastustajat. Ennen kuolemaansa Vaaskivi alkoi etääntyä kriitikontyöstä ja kauhisteli psykoanalyyttisia kirjoituksiaan. Hän oli kuitenkin Suomen psykoanalyyttisen kirjallisuuden­tutkimuksen tärkeimpiä pioneereja.

II maailmansota katkaisi psykoanalyysin kehittymisen Suomessa, eikä sodan jälkeen maassa ollut analyytikoita. Lähin koulutuspaikka oli Tukholma, ja suo­ma­laiset analyytikot alkoivat hakeutua koulutukseen sinne sekä Sveitsiin. Ruotsiin matkustivat mm. Stig Björk v. 1948, Tapio Nousiainen 1950, Pentti Ikonen 1951 ja Veikko Tähkä 1953, Sveitsiin mm. Martti Siirala. Heillä on ollut tärkeä merkitys suo­malaisen psykiatrian uudelleenmuotoutumisessa ja Suomen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen toiminnassa. Nousiainen aloitti ensimmäisenä vastaanottotoiminnan Helsingissä vuonna 1953.

Psykoanalyysi oli Suomessa pitkään kustannuspoliittisessa paitsiossa. Ensimmäinen Freud-suomennos ilmestyi vasta vuonna 1954: Arkielämämme psykopatologiaa. Vuonna 1962 julkaistiin Omaelämäkerrallinen tutkielma yhteisniteenä Stig Björkin yleiskatsauksen kanssa. Erkki Puranen suomensi mm. Johdatuksen psykoanalyysiin ja Unien tulkinnan. Nykyinen suomenkielinen käsitteistö on paljolti Purasen ja Kuloveden kehittämää. Mirja Rutanen suomensi 1980–90-luvulla Freudin kulttuurianalyyttisia teoksia (mm. Toteemi ja tabu, Johdatus narsismiin ja muita esseitä). Myös muu julkaisu- ja käännöstoiminta on kehittynyt vireäksi. Suomen psykoanalyyttisilla yhdistyksillä on omat julkaisusarjansa.

1950-luvun alkupuolella Helsingissä alettiin järjestää kokoontumisia, joissa käsiteltiin psykoanalyysia ja psykodynaamisia teorioita. Aluksi osallistujia oli vain muutama. Kokoontumisten järjestäjäksi oli vuonna 1952 perustettu Psykoanalyysin Edistämisyhdistys (Martti Paloheimo, Veikko Tähkä ja Gunvor Vuoristo). Osallistujissa oli paitsi lääkäreitä ja psykologeja myös teologeja, sosiaalityöntekijöitä ym.

Edistämisyhdistyksen tavoitteena oli Kansainvälisen Psykoanalyyttisen Yhdistyksen (IPV) vaatimusten mukainen analyytikkokoulutus, mutta koska IPV:n edustama ”puhdasoppinen” psykoanalyysi ei kiinnostanut 1950-luvun lopulla kaikkia psykoanalyysin harrastajia, suomalainenkin liike jakaantui: vuonna 1958 perustettiin Therapeia-säätiö, joka ei kuulu IPV:n alaisuuteen. Säätiö alkoi kouluttaa mm. psykoanalyytikkoja, mutta nimikkeenä oli vuoteen 1979 asti ”analyyttinen psykoterapeutti”. Säätiön pioneereihin kuuluvat Martti Sii­rala, Kauko Kaila ja Allan Johansson, ja he ovat kiinnostuneet ennen kaikkea psykoanalyysin soveltamisesta psykoosien hoitoon. Tämän vuoksi psykoanalyyttinen tieto ja käytäntö on pyritty suhteellistamaan. Therapeia-säätiön tausta on monitasoisempi kuin IPV:läisten yhdistysten: Freudin lisäksi eksistentiaalianalyysi, Martin Heideggerin filosofia, teologia, antropologinen lääketiede, yhteisöpatologinen tutkimus ym.

IPV hyväksyi Suomeen vuonna 1965 kansallisen opintoryhmän, joka oli alkuna Suomen Psykoanalyyttiselle Yhdistykselle (SPY). Anomuksen olivat allekirjoittaneet kaikki Suomessa tuolloin työskennelleet IPV:läiset analyytikot: Stig Björk, Henrik Carpelan, Pentti Ikonen, Allan Johansson, Tapio Nousiainen, Eero Rechardt, L.-J. Schalin, Veikko Tähkä ja Gunvor Vuoristo (Johansson siirtyi sittemmin Therapeian toimintaan). Historialliselle ensimmäiselle kurssille (alkoi 1965) osallistuivat mm. Kalle Achté, Yrjö O. Alanen ja Tor-Björn Hägglund. SPY hyväksyttiin IPV:n liitännäisjäseneksi vuonna 1967 ja itsenäiseksi jäsenyhdistykseksi 1969.

SPY ja Therapeia-säätiö ovat erillisiä yhdistyksiä, ja niiden yhteistyö on ollut vähäistä — lähinnä skitsofrenian tutkimuksessa (Yrjö O. Alanen) ja lasten psykoterapiassa.[6]

Persoonallisuus ja sen kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freudin alkuperäisen psykoanalyysin mukaan lapsuus on persoonallisuuden kehityksen kannalta kriittisin vaihe. Freud järkytti viktoriaanisen ajan ihmisiä väittämällä, että pienikin lapsi pyrkii seksuaaliseen mielihyvään. Freud tosin määritteli seksuaalisuuden paljon laajemmin (psykoseksuaalinen käsitys): hänen mukaansa seksuaalisuus on sellaista toimintaa, joka tuottaa ruumiillista mielihyvää, ei pelkästään sukupuolielinten välityksellä saatavaa mielihyvää.

Psyyken rakenteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freud jakoi mielen kolmeen kerrokseen: tiedostamattomaan, esitietoiseen ja tietoiseen. Niistä tärkein on tiedostamaton, sillä sinne varastoituvat vietit ja halut. Tiedostamattoman vastakohtana on mielen tietoinen osa, joka käsittää kaiken sen, mistä ihminen on tietyllä hetkellä tietoinen. Niiden välissä on esitietoinen, johon varastoituvat muistikuvat ja tunteet, jotka tarvittaessa voi palauttaa tietoisuuteen. Tietoisuuden tasoja tarkentamaan Freud kehitti myös psyyken rakenneosat: viettipohjan, yliminän ja minän.

Se eli viettipohja (lat. id, saks. das Es)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Täysin tiedostamattomalla alueella toimii 'se' eli viettipohja, joka sisältää lähinnä primitiivisiä viettejä. Se toimii täysin mielihyväperiaatteella ja on ainoa psyyken osa, joka on jo vastasyntyneellä. Viettipohjassa on torjuttuja muistoja ja ajatuksia, jotka saattavat aiheuttaa ongelmia. Vastasyntyneellä eivät muut psyyken osat ole vielä kehittyneet, joten se on täysin viettipohjan varassa ja toimii vain nautintoa saadakseen.

Yliminä (lat. superego, saks. das Über-Ich)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yliminä toimii mielen kaikilla tasoilla. Se alkaa muotoutua oidipaalisen vaiheen aikana, kun lapsen on pakko alkaa hyväksyä ympäristön rajoitteita ja omaksua sosiaalisia normeja. Yliminä rajoittaa viettipohjan mielihyvähakuisia impulsseja ja sisältää ihmisen käsitykset siitä, mikä on oikein ja väärin. Myös minäihanne sijaitsee yliminässä. Ympäristöllä ja kasvatuksella on hyvin suuri vaikutus yliminän kehitykseen. Hyvin ankarasta yliminästä voi olla seurauksena hiljainen vetäytyvä luonne, joka aina pelkää tekevänsä väärin eikä tunne olevansa hyväksytty. Toisaalta liian heikko yliminä voi aiheuttaa ylimielisyyttä ja itsekeskeisyyttä, jolloin ihmisen on vaikea ymmärtää ja ottaa muita ihmisiä huomioon.

Minä (lat. ego, saks. das Ich)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun lapsi alkaa ymmärtää olevansa äidistä erillinen olento ja kun ensimmäiset omat ajatukset alkavat muodostua, mahdollistuu minän kehitys. Minän tehtävänä on toimia viettipohjan ja yliminän välissä sovittelijana. Se yrittää hillitä viettipohjan suurimmat impulssit ja toisaalta kestää yliminän liiallisen moralisoinnin. Minä yrittää etsiä ensisijaisesti tasapainoisia, realistisia ratkaisuja ja kompromisseja. Mikäli eri tasojen välille muodostuu liian voimakas ristiriita, minä pyrkii vähentämään ristiriitaa defenssien eli puolustusmekanismien avulla.

Näiden psyyken kolmen rakenneosan voimasuhteet ovat tärkeitä mielenterveyden säilyttämiseksi. Freud ei itse halunnut vetää niiden välille tarkkoja rajoja, vaan hän tähdensi, että ne ovat jatkuvassa muutostilassa olevia dynaamisia voimia.

Psykoanalyyttinen psykoterapia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyyttisessa psykoterapiassa keskeistä on tiedostamattomien psyykkisten prosessien paljastaminen. Psykoanalyyttinen terapia pyrkii lisäämään potilaan itsetuntemusta ja auttaa häntä rakentamaan persoonallisuuttaan uudelleen.

Psykoanalyysi on leimallisesti yksilöpsykologiaa, kehityspsykologiaa ja dynaamista psykologiaa: psykoanalyysi tarkastelee persoonallisuuden kehittymistä, ja mielen rakenteeseen sisältyy itsenäisiä voimia, jotka vaikuttavat toisiinsa. Psykoanalyysissa oletetaan, että neuroosit johtuvat torjutuista traumaattisista lapsuudenkokemuksista. Hoidossa pyritään saattamaan potilaan torjumat kokemukset tietoisiksi, jotta hän pystyy ratkaisemaan ne ja saattamaan ne tietoiseen hallintaan ja oppii elämään niiden kanssa. Synnynnäisiin neurologisiin häiriöihin psykoanalyysilla ei sen sijaan pyritäkään vaikuttamaan, koska hoidon vaikutukset perustuvat siihen, että potilas ja psykoanalyytikko voivat liittoutua ja yhdessä tutkia sellaista psyyken osaa, joka on torjuttu tietoisuudesta varhaisten vuorovaikutushäiriöiden takia. Freud ei pitänyt mahdollisena hoitaa psykoanalyyttisesti psykoottisia ihmisiä, koska hän oletti heidän olevan kyvyttömiä muodostamaan analyytikkoonsa transferenssisuhdetta. Myöhemmin on psykoanalyysia käytetty myös psykoottisten potilaiden hoidossa.

Psykoanalyytikot pitävät psyykkistä kehitystä mahdollisena myös lapsuuden ja nuoruuden jälkeen, ja tähän perustuu käsitys, että psykoanalyyttisin menetelmin voidaan hoitaa niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin. Psykoanalyysillä on suuri merkitys nykyiselle käsitykselle ihmisen mielestä, ja se on myös kulttuurihistoriallisesti merkittävä teoria. Tosin se on kohdannut 1900-luvun alusta alkaen voimakasta arvostelua ennen kaikkea väitetyn epätieteellisyytensä takia.

Psykoanalyysin kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Psykoanalyysin kritiikki

Tieteellinen kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyyttistä teoriaa on arvosteltu epätieteellisyydestä, sillä teoriaan kohdistettu kritiikki väitetään kiistettävän psykoanalyysin keinoin toteamalla se torjunnaksi. Tuollainen moite ei kuitenkaan kohdistu psykoanalyysin tosiasiallisiin hoitokäytäntöihin.[7] Ongelmana on pidetty sitä, että terapian vaikutusta on vaikeaa testata empiirisesti psykoanalyyttisen hoitotilanteen ulkopuolella, eikä myöskään terapian tuloksellisuudesta ole päästy tiedeyhteisössä yksimielisyyteen.[8] Hoitotilannetta (potilaan ja analyytikon vuorovaikutusta) voidaan kuitenkin tutkia esimerkiksi terapiaistuntojen äänityksien avulla.[9]

Karl Popperin mukaan psykoanalyysin teorian vaikein ongelma on se, että suurin osa sen väittämistä ei ole todennettavissa (tai epätodennettavissa) tieteellisin menetelmin.[10] Adolf Grünbaum on kuitenkin arvostellut Popperin kritiikkiä siitä, että psykoanalyysin teoriaa kuvataan siinä virheellisesti.[11] Popper vetosi niin kutsuttuun kumoutumattomuusperusteluun, vaikka Freud oli huomauttanut jo vuonna 1937, että virheelliset tulkinnat hylätään psykoanalyysissa, jos näyttö antaa siihen aihetta.[12]

Myös Burrhus Skinner on väittänyt, ettei Freud käyttänyt psykoanalyysin teoriaansa teoreemien ja testattavien hypoteesin luomiseen, vaan jos teorian ja empiristen havaintojen välillä oli mitään yhteyttä, yhteys tapahtui muuttamalla teoriaan jälkikäteen siten että se ei enää olisi niin selkeästi räikeästi ristiriidassa havaintojen kanssa. Skinner myös väittää ettei Freud operationalisoinnut ja testannut ajatuksiansa käytöksestä, vaikka ne olivat empirisesti varmennettavia väittämiä, vaan käytti paljon vertauskuvia ja anekdootteja omasta lapsuudestaan ja muilta ihmisiltä ympäristössään. [13]

Frankelin mukaan psykoanalyysin teorian lepää voimakkaasti repressoitujen muistojen esiintuomisen ajatuksen päällä, vaikka kliininen näyttö on olematon tai heikkoa. Frankelin mielestä muistitutkimus ei tue psykoanalyysin käsitystä muistista. Frankel käy myös läpi psykoanalyysiä puolustavien julkaisujen metodologisia heikkouksia. [14] Myös Pope on tuonut esiin näkemyksiä psykoanalyyttisten tutkimuksen metodologisista heikkouksista, väittäen että ne usein luovat valheellisia muistoja lapsuuden traumoista, eivätkä ota huomioon suggestion vaikutusta [15]

Vuonna 2004 kansainvälinen tutkijaryhmä totesi, että psykoanalyyttinen terapian tulokset ovat heikompia kuin eräiden muiden terapioiden.[16]

Matti Brumerin mukaan psykoanalyysi ei sovi synnynnäisiin neurologisiin ongelmiin, kuten autismiin ja Aspergerin oireyhtymään,[17] mutta psykoanalyysia ei ole sellaisten hoitoon kehitettykään. Tästä huolimatta näitäkin sairauksia voidaan kuvata metapsykologisesti.

Psykoanalyysin kritiikki Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyysi eli "freudismi" (ven. фрейдизм) torjuttiin Neuvostoliitossa ideologisin perustein. Venäjälle oli syntynyt kaksikin psykoanalyyttista ryhmittymää pian ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun Aleksandr Lurija perusti psykoanalyyttisen yhdistyksen Kazaniin vuonna 1922 ja Mosche Wolff ja Ivan Jermakov Moskovaan, mutta niiden toiminta lakkasi vuoden 1928 jälkeen, ja Josif Stalinin tultua valtaan psykoanalyysi leimattiin taantumukselliseksi. Myös V. I. Lenin oli suhtautunut kielteisesti psykoanalyysiin:

"Freudin teoria on nykyään myös tavallaan muotioikku. – – Minussa eivät herätä luottamusta ne, jotka pohtivat yhtä herkeämättä ja sinnikkäästi sukupuoliasioita kuin intialainen fakiiri tuijottaa napaansa. Minusta tuntuu, että sukupuoliteorioiden runsaus, ne kun vielä ovat enimmäkseen hypoteeseja, lisäksi usein mielivaltaisia hypoteeseja, johtuu henkilökohtaisista tarpeista. Nimenomaan halusta hakea porvarilliselta moraalilta puolustusta omalle epänormaalille tai ylettömälle sukupuolielämälleen ja anoa suvaitsevaisuutta itseään kohtaan. Minua iljettää sellainen porvarillisen moraalin naamioitu kunnioitus yhtä paljon kuin sukupuoliasioiden tarkastelu mieliharrastuksena."[18]

Niinpä neuvostoliittolaisten psykologien koulutuksessa psykoanalyysi – yhdessä behaviorismin kanssa – tuomittiin porvarilliseksi ja taantumukselliseksi:

"Freudismi kuuluu porvarillisen ideologian imperialismin kauden taantumuksellisimpiin tuotteisiin. Freudilainen oppi pimeistä alitajuisista voimista, jotka muka sisältä käsin ohjaavat ihmistä tehden hänestä vaistonvaraisten eläimellisten viettymysten ohjaileman avuttoman leikkikalun, ilmentää porvariston pelkoa yhteiskunnallisten järistysten edessä, epäluottamusta tietoisuuteen. – – Ja tässä aivan kuin behavioristeillakin nähdään tietoisuuden osuus vähäpätöiseksi, tietoisuutta väheksytään eri tavoin."[19]

Vasta kommunismin luhistuttua psykoanalyytikot saattoivat ryhtyä harjoittamaan ammattiaan entisen Neuvostoliiton alueella.

Oikeudenkäynnit psykoanalyytikkoja vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainakin muutama oikeustapaus on nostettu psykoanalyytikkoja vastaan, jolloin oikeus on joutunut punnitsemaan terapiamenetelmien validiutta yleisemmällä tasolla.[20] [21] Mondavin tapauksessa, terapeutti aiheutti valheellisia muistoja potilaalleen, joka sitten syytti isäänsä hyväksikäytöstä, jonka seurauksena isä menetti muun muassa työnsä.

Psykoanalyysin puolustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matti Brummerin mukaan psykoanalyysin ihmiskuvassa lapsuus ei määrittele lähes kokonaan ihmisen loppuelämää. Psykoanalyysi näkee ihmisen myös jatkuvasti kehittyvänä, ja siksi mielen hoito on mahdollista. Mikäli lapsuus määrittelisi koko loppuelämän, olisivat myös psykoanalyyttiset hoitoyritykset tuhoon tuomittuja. Psykoanalyyttisessa terapiassa pyritään päinvastoin käynnistämään pysähtyneitä psyykkisiä kehitysprosesseja.[22]

Psykoanalyyttisessa terapiassa noudatetaan tieteellistä menettelyä: esitetään hypoteeseja ja tarvittaessa tarkistetaan niitä.[23]

Psykoanalyysin soveltajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyysi on vaikuttanut laajasti länsimaiseen kulttuuriin ja ihmistieteisiin,[24] ja sen vaikutus näkyy monien taiteilijoiden ja tutkijoiden työstä:

Psykoanalyysin koulukuntia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Johansson 1999: 281–319.
  2. Fabritius, Harald 1913: Om Freuds neuroslära och den s. k. psykoanalysen. — Finska Läkaresällskapets Handlingar 2 (55. vsk.), s. 95–111.
  3. Psykoanalyysin historiasta Ruotsissa esim. Johansson 1999.
  4. Lagerborg, Rolf 1916 = Rf Lg: Religion och hysteri. — Nya Argus 22, s. 195–198.
  5. Kulovesi 1933.
  6. Laine–Parland–Roos 1997; Ihanus 1994; 2000.
  7. Freud 2005: 188–201.
  8. Wertheimer, Michael: A Brief History of Psychology. Fifth Edition, s. 200. New York: Psychology Press, 2012. ISBN 978-1-84872-874-5.
  9. Bucci, Wilma: Psychoanalysis and cognitive science: A multiple code theory. New York: Guilford Press, 1997. ISBN 1-57230-213-5.
  10. Popper, Karl: Science: Conjectures and Refutations (pdf)
    Popper Karl R.: Arvauksia ja kumoamisia: Tieteellisen tiedon kasvu, s. 34–38. Suomentanut Eero Eerola. Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-625-4.
  11. Grünbaum 1984.
  12. Freud 2005: 188–201.
  13. Critique of Psychoanalytic Concepts and Theories
  14. Frankel. Fred. 1995 Discovering New Memories in Psychotherapy -- Childhood Revisited, Fantasy, or Both? The New England Journal of Medicine 333
  15. Pope HG Jr. Psychology astray: fallacies in studies of “repressed memory” and childhood trauma. Boca Raton, Fla.: Upton Books, 1997
  16. INSERM: Psychotherapy: Three approaches evaluated. (pdf)
  17. Brummer–Enckell 2005.
  18. Muistelmia Vladimir Iljitš Leninistä II, s. 583. Petroskoi 1958. (Puheenvuoro vuodelta 1920.)
  19. Petrovski, A. V. (toim.): Yleinen psykologia kasvatusopillisia instituutteja varten, s. 91. (Alkuteos Obštšaja psihologija, 1970.) Kansankulttuuri, Helsinki 1973. ISBN 951-615-012-8
  20. Creating False Memories
  21. Johnston M. Spectral evidence: the Ramona case: incest, memory, and truth on trial in Napa Valley. Boston: Houghton Mifflin, 1997.
  22. Brummer–Enckell 2005.
  23. Ollinheimo–Vuorinen 1999; Freud 2005: 188–.
  24. Wertheimer, Michael: A Brief History of Psychology. Fifth Edition, s. 192, 200. New York: Psychology Press, 2012. ISBN 978-1-84872-874-5.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bateman, Anthony & Holmes, Jeremy. An Introduction to Psychoanalysis: Contemporary Theory and Practice. 1995.
  • Brummer, M., Enckell, H. (toim.): Lasten ja nuorten psykoterapia 2005. WSOY, Helsinki, 2005. ISBN 951-0-28674-5.
  • Carlberg, Gunnar. Dynamisk utvecklingspsykologi. 2001. ISBN 91-27-04287-1
  • Fisher, Seymor – Greenberg, Roger P. 1996: Freud Scientifically Reappraised: Testing the Theories and Therapy. John Wiley, New York. ISBN 0-471-57855-X
  • Fuechtner, Veronika: Berlin Psychoanalytic: Psychoanalysis and Culture in Weimar Republic Germany and Beyond. Berkeley: University of California Press, 2011. ISBN 978-0-520-25837-2.
  • Freud, Anna 1969: Minän suojautumiskeinot. Suomentanut Kai Kaila. Weilin+Göös, Espoo. [Das Ich und die Abwehrmechanismen. 1936.]
  • Freud, Sigmund: Johdatus psykoanalyysiin. (Suomennettu teoksista Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1915–1917, ja Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1932.) Suomentanut Erkki Puranen. 3. painos (1. painos 1964). Jyväskylä: Gummerus, 1981. ISBN 951-20-2208-7.
  • Freud, Sigmund: Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Suomentanut Markus Lång. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-147-X.
  • Gomez, Lavinia 2005: The Freud wars: An introduction to the philosophy of psychoanalysis. Routledge, London. ISBN 978-1-58391-711-4
  • Grünbaum, Adolf: The Foundations of Psychoanalysis: A Philosophical Critique. Berkeley: University of California Press, 1984.
  • Haley, Jay: Strategies of the Psychoterapy. New York: Grune & Stratton, 1963.
  • Ihanus, Juhani 1994: Vietit vai henki. Psykoanalyysin varhaisvaiheet Suomessa. Yliopistopaino, Helsinki. ISBN 951-570-188-0
  • Ihanus, Juhani 2000: Vastaanottoja: Therapeia 40 vuotta. Therapeia-säätiö, Helsinki. ISBN 951-97393-2-7
  • Ikonen, Pentti 2000: Psykoanalyyttisia tutkielmia. Nuorisopsykoterapia-säätiön julkaisuja, 10. Nuorisopsykoterapia-säätiö, Helsinki. ISBN 951-96690-7-8 ISSN 1237-7880
  • Ikonen, Pentti 2004: Psykoanalyyttisia tutkielmia 2. Nuorisopsykoterapia-säätiön julkaisuja, 11. Nuorisopsykoterapia-säätiö, Helsinki. ISBN 952-99300-1-1 ISSN 1237-7880
  • Johansson, Per Magnus 1999: Freuds psykoanalys. I. Utgångspunkter. II. Arvtagare i Sverige. Daidalos, Göteborg. ISBN 91-7173-120-2
  • Juutilainen, Minna – Takalo, Ari (toim.) 2009: Freudin jalanjäljillä. Teos, Helsinki. ISBN 978-951-851-235-9
  • Kulovesi, Yrjö 1933: Psykoanalyysi. Otava, Helsinki.
  • Laine, Aira — Parland, Helena — Roos, Esa (toim.) 1997: Psykoanalyysin uranuurtajat Suomessa. Suomen Psykoanalyyttinen Yhdistys, Helsinki. ISBN 952-90-8961-9
  • Lång, Markus 2004: Psykoanalyysi ja sen soveltaminen musiikintutkimukseen. Helsingin yliopisto, Helsinki. ISBN 952-10-2197-7 ISSN 0787-4294
  • Mills, Jon (toim.) 2004: Rereading Freud: Psychoanalysis through Philosophy. State University of New York Press, Albany. ISBN 0-7914-6047-9
  • Ollinheimo, Ari — Vuorinen, Risto 1999: Metapsychology and the Suggestion Argument: A Reply to Grünbaum’s Critique of Psychoanalysis. Commentationes Scientiarum Socialium, 53. Suomalainen Tiedeakatemia, Helsinki. ISBN 951-653-297-7
  • Popper, Karl: Arvauksia ja kumoamisia: Tieteellisen tiedon kasvu. (Conjectures and Refutations. The Growth of Scientific Knowledge, 1963.) Suomentanut Eero Eerola. Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-625-4.
  • Roazen, Paul 2002: The Trauma of Freud: Controversies in Psychoanalysis. Transaction Publishers, New Brunswick. ISBN 0-7658-0112-4
  • Rorty, Richard 1986: Freud and Moral Reflection. – Pragmatism’s Freud: The Moral Disposition of Psychoanalysis. Psychiatry and the Humanities, 9 (toim. Joseph H. Smith & William Kerrigan), s. 1–27. The Johns Hopkins University Press, Baltimore. ISBN 0-8018-3324-8
  • Roudinesco, Elisabeth: Miksi psykoanalyysia yhä tarvitaan?. (Pourquoi la psychanalyse?, 1999.) Suomentanut Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-816-8.
  • Schwartz, Joseph 1999: Cassandra’s Daughter: A History of Psychoanalysis. Allan Lane, London. ISBN 0-7139-9158-5
  • Talvitie, Vesa 2006: The Freudian unconscious in the context of the cognitive orientation. PDF ISBN 952-92-0495-7
  • Tähkä, Veikko 1997: Mielen rakentuminen ja psykoanalyyttinen hoitaminen. 3. painos 2001. ISBN 951-0-21974-6

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]