Evoluutiopsykologia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Evoluutiopsykologia on evoluutiobiologian periaatteiden ja tietämyksen soveltamista psykologian teorioihin ja tutkimukseen.[1]

Evoluutiopsykologian teoreettisesta taustasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evoluutiopsykologiassa ihmisen ajatellaan olevan luonnossa elävä eläin, jonka elintoiminnot ovat seurausta luonnonvalinnasta ja sukupuolivalinnasta. Koska evoluutio ei kehitä uusia toimintoja aivan tyhjästä, vaan edellisten toimintojen päälle, ihmisellä on paljon mielentoimintoja ja rakenteita, jotka ovat yhdenmukaisia muiden eläinten kanssa. Evoluutiopsykologia on siis heuristinen yleisteoria, jonka pohjalta voidaan tehdä hypoteeseja mielestä. Näitä hypoteeseja on periaatteessa mahdollista arvioida tieteellisin kokein.

Keskeinen olettamus evoluutioteoriassa on myös, että evoluutio tapahtuu verrataen hitaasti suhteessa esimerkiksi sivilisaation kehitykseen. Täten kun tutkitaan minkälaisiin olosuhteisin ihmismieli on sopeutunut, on tarkasteltava mielen kehittymistä luonnollisessa ympäristössään, eli pleistoseeniaikaisessa savanniympäristössä. Tätä teoreettista "paikkaa" kutsutaan englanninkielisessä keskustelussa nimellä Environment of evolutionary adaptedness, eli evolutionaaristen adaptaatioden ympäristö. Koska ko. ympäristössä vaarana oli esimerkiksi käärme, ihmisillä on automaattinen synnynäinen negatiivinen tunnereaktio käärmeen kohdatessaan. Kun taas vaikka korkeajänniteinen sähköjohto ei aiheuta mitään synnynnäistä pelkoreaktiota, vaikka nykymaailmassa se voi olla yhtä kuolettava.

Muita tieteenteoreettisia ajatuksia joita evoluutiopsykologiassa usein (ei aina) käytetään ovat mm. komputationalismi, mielen modulaarisuus teoriat, monet kognitiotieteelliset teoriat ja eläinten käytöksen tutkiminen.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Charles Darwin oli alusta alkaen kiinnostunut evoluutiopsykologisista kysymyksistä, ja niinpä hänen hän julkaisi esikoisteoksensa perään kaksi aihetta käsittävää kirjaa: The Descent of Man, and Selection in Relation to Sex (1871) ja The Expression of the Emotions in Man and Animals (1872).

Yliopistoissa opetettavana tieteenhaarana evoluutiopsykologia muodostui vasta oikeastaan 1930-luvulla ns. biologian modernin synteesin jälkeen. Samaan aikaan Nikolaas Tinbergen, Konrad Lorenz ja Karl von Frisch tekivät Nobel-palkittua eläinkäytöstutkimustaan. Myöhemmin 1960–70-luvulla käytiin paljon keskustelua eläinten sosiaalisen käytöksen biologisesta taustasta. Tällöin julkaistiin mm. William D. Hamiltonin, Triversin ja E. O. Wilsonin klassikot. Näitä teorioita usein kutsutaan nimellä sosiobiologia ja niiden ajatellaan edeltäneen varsinaisia evoluutiopsykologisia teorioita, joita edustaa esimerkiksi antropologi Leda Cosmideksen ja psykologi John Toobyn klassikko Adapted Mind (1992).

Opetus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evoluutiopsykologiaa opetetaan useissa Yhdysvaltojen huippuyliopistoissa, mutta Euroopassa sen opetus on puuttunut yliopistoista. Syksyllä 2014 Turun yliopisto ottaa ensimmäisenä eurooppalaisena yliopistona oppiainevalikoimaansa evoluutiopsykologian sivuainekokonaisuuden.[2]

Tutkimuslöytöjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunteiden tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykologiassa ajatellaan tunteiden antava ns. affektiivisen sisällön muun muassa ihmisen motivaatiolle. Paul Ekman aloitti 1970-luvun alussa tutkimussuuntauksen, joka keräsi näyttöä siitä, että tunteet ovat ihmisille universaaleja, niiden vastineet löytyvät eläimistä. Ekman luokittelee ainakin viisi perustunnetta: pelko, suru, ilo, viha, ja inho. Myöhemmin on myös tutkittu ns. sosiaalisia tunteita, joita ovat mm. kauna, häpeä ja itseluottamus. Näillä voidaan kaikilla ajatella olevan tärkeät roolit eläinten sosiaalisessa kanssakäymisessä.

Kieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihminen on ainoa eläin joka käyttää luonnollista kieltä sujuvasti, vaikka monet eläimet ovat oppineet esimerkiksi viittomakielen perusteita tai osaavat kommunikoida hyvinkin monimuotoisilla menetelmillä. Vuonna 1961 Myrna Gropnik löysi FOXP2-geenin, jonka nykyään uskotaan olevan transkriptiotekijää koodaava geeni, joka aiheuttaa ihmiselle ominaisen aivorakenteen, joka puolestaan mahdollistaa kielen. Paljon eriävää keskustelua kielen evoluution kohdalla on käyty siitä kuinka tärkeää synnynäiset aivojen toiminnot ovat verrattuna yleisempään oppimiseen. Edelleen, eräät teoreetikot kuten Michael Tomasello (psykolingvistiikka, Max Planck -instituutti) katsoo että oppiminen matkimalla voi selittää kielen muodostumisen lapsella, eikä ole tarvetta olettaa synnynäisiä kielielimiä. Toiset taas (Noam Chomsky) uskovat, että luonnollisen kielen syntaksin selittämiseksi ei riitä ihmisen oppimiskyky, vaan osan ominaisuuksista on seurattava välittömästi aivojen rakenteesta.

Pariutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska parinvalinta on tärkeä tekijä geenien historian ja tulevaisuuden kannalta, sen taustalla olevaa käyttäytymistä on tutkittu paljon. Tutkimuksia on mm. siitä kuinka ihmiset valitsevat parin.

Suurin osa teorioista perustaa ajatukseen että eläimien poikaset ovat niille sijoitus. Teoria ennustaa, että koska naisille lapsien saaminen on suurempi vaiva (ruoan saanti ja itsestään huolehtimen vaikeampaa erityisesti raskauden loppuvaiheilla) ja riski (pahin komplikaatio on kuolema), heille on tärkeämpää mm. saada luotettava kumppani, ja he olisivat siksi valikoivampia ja heillä olisi synnynäisiä "hälytyskelloja", jotka varoittaisivat epäluotettavista miesehdokkaista. Tutkimustulokset ovat vahvistaneet nämä löydöt.[3] Toinen merkittävä löytö on ollut naisten tapa painottaa erilaisia mieltymyksiä ovulaatiosyklin eri vaiheissa.[4] Kansainvälisessä tutkimuksessa on myös havaittu naisten pitävän miesten alhaista rasvaprosenttia seksuaalisesti puoleensa vetävänä piirteenä, ja että alhainen rasvaprosentti korreloi miehen vastustuskyvyn kanssa. [5]

Vanhemmuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs evoluutiopsykologian merkittävimpiä löytöjä vanhemmuuden tutkimisen alalla on ollut ns. tuhkimoefekti. Tällä tarkoitetaan sitä, että ei-biologiset vanhemmat kohtelevat välinpitämättömämmin ja väkivaltaisemmin lapsia, jotka eivät ole heidän omiaan. Sekä lapsien kuolemantapauksissa [6] että muissakin vahingoissa[7] on nähtävissä tämä tilastollinen trendi. Tutkijat selittävät asian siten, että vahempien valvonta suojelee lapsia monelta eri vaaralta. Kun lapset eivät ole biologisesti vanhemman omia, heillä ei ole niin suuri vaistomainen tarve valvoa lapsia, jonka takia tilastoissa näkyy enemmän onnettomuuksia. Ei-biologiset vanhemmat ovat myös itse väkivaltaisempia, syyllistyvät suurempaan määrään seksuaalista hyväksikäyttöä ja tappavat useammin lapsen. Lapsilla, joilla on sijaisvanhempi, on myös (paradoksaalisesti) huonompi menestys mm. koulutuksessa kuin yksinhuoltajalapsilla, koska koulutus on maksullista lähes joka paikassa maailmassa. Nämä vaikutukset on löydetty Australissa,[8] Yhdysvalloissa[9], Tansaniassa metsästäjäkeräilijäyhteisössä[10] ja myöskin Suomessa [11]

Arvostelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa ei ole voimakasta evoluutiopsykologian perinnettä, ja Suomessa on esitetty paljon kritiikkiä evoluutiotieteellisestä kirjoittelusta. Suurin osa arvostelusta kohdistuu suomenkielisiin populaaritieteelisiin teoksiin eikä varsinaisiin kansainvälisiin tutkimusartikkeleihin. Osa on myös kohdistunut siihen, ettei esihistoriasta (jossa ihmismieli kehittyi) tiedetä paljonkaan.

Panu Raatikainen on kritisoinut mielen modulaarisuusteoriaa. Teorian mukaan mieli on kokoelma monia pieni moduuleja, joilla on omat tiedonkäsittelytapansa moduuleista. Ihmismielessä on modulaarisuusteorian (massive modularity) mukaan satoja, ellei tuhansia, erikoistuneita moduuleita. Sellainen on esimerkiksi kielimoduuli, joka mahdollistaa kielen oppimisen. Eri kehityspolut ovat johtaneet siihen, että osa moduuleista on suhteellisen homologisia eri eläinlajien välillä, kun taas toiset eivät.

Panu Raatikaisen mukaan aivotutkimus ei tue ajatusta siitä, että ihmismieli koostuisi suuresta määrästä moduuleja. Sen todistamiseksi pitäisi löytää jonkinlainen vastaavuus aivojen monimutkaisuuden ja ihmisen geenien määrän välillä. Kuitenkin esimerkiksi hiirillä ja ihmisillä on suunnilleen sama määrä geenejä. Raatikainen pitää moduuliajatusta mielenfilosofian huikeana yleistyksenä.

Evoluutiopsykologien teoriat ihmisen kehittymisestä savannioloissa ovat Raatikaisen mielestä spekulatiivisia, sillä ihmisen kehittymisen ympäristöstä tiedetään liian vähän. Tieteenfilosofit Petri Ylikoski ja Tomi Kokkonen huomauttavat samoin Evoluutio ja ihmisluonto (2009), että nativistisen evoluutiopsykologian ongelmana on, että koska tietoa eri hypoteesien puolesta on kovin vähän, sen pohjalta on erittäin vaikea koota niin paljon todistusaineistoa, että joku tietty hypoteesi voitaisiin nostaa muiden mahdollisten hypoteesien ylitse. Tämä ei liity vain tiedon vähyyteen kivikauden oloista vaan eri hypoteeseja voidaan muodostaa myös tekemällä erilaisia oletuksia mielen rakenteesta sekä evoluution kulkemista poluista. [12]

Ylikoski ja Kokkonen ovat myös sitä mieltä, että evoluutiopsykologiassa käytetään paljon arkikielenkäytöstä lainattuja monimerkityksisiä tai arvolatautuneita käsitteitä, joilla on tutkimuksessa tietty tekninen merkitys, mutta jotka lisäävät väärinymmärryksen mahdollisuutta. Tämä on merkityksellistä, koska evoluutiopsykologia on heidän mukaansa ala, joka saa paljon julkisuutta ja herättää keskustelua. Erityisen ongelmallisena he nostavat esiin käsitteen ihmisluonto, joka on "tieteellisesti hyödytön mutta väärinymmärryksiä tuottava". Ihmisluonnon käsitteellä on myös normatiivisia latauksia, joita ei heidän mukaansa voi pitää toivottavina tieteellisessä tutkimuksessa tai sen popularisoinneissa. Evoluutiopsykologian tieteellinen sisältö voidaan esittää paremmin kun karsitaan tällaisia ilmaisuja, he esittävät.[13]

J. P. Roos arvosteli Ylikosken ja Kokkosen kirjaa Tieteessä tapahtuu -lehdessä.[14] Hän sanoo mm. että Ylikoski ja Kokkonen pitävät evoluutiopsykologien tapaa käsitellä "ihmisluontoa" olemusajatteluna. Kuitenkin Roosin mielestä ihmisen mieleen vaikuttavat biologiset tekijät ovat empirisesti todistettavissa olevia faktoja, eikä biologia siis ole olemusajattelua. Roos myös väittää Ylikosken ja Kokkosen vaativa evoluutiopsykologialta sellaisia asioita, joita ei eivät kirjassa vaadi sosiologialta, jonka takia he syyllistyvät kaksoistandardin käyttöön.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Durrant, Russell & Ellis, Bruce J.: Evolutionary Psychology. Teoksessa Gallagher, Michela & Nelson, Randy J. (toim.): Comprehensive Handbook of Psychology, Volume Three: Biological Psychology, s. 1–33. New York: Wiley & Sons, 2002. ISBN 0-471-38403-8. Ote teoksesta (PDF). (englanniksi)
  2. Evoluutiopsykologian sivuainekokonaisuus Turun yliopistoon 23.7.2014. Turun yliopisto. Viitattu 23.7.2014.
  3. Trivers 1972, Buss, D. M.; Larsen, R. J.; Westen, D.; Semmelroth, J. (1992). "Sex differences in jealousy: Evolution, physiology, and psychology". Psychological Science 3 (4): 251–55. .
  4. Gangestad ym. 2004.
  5. Turun yliopiston tiedote: Miesten rasvaprosentti vaikuttaa puoleensavetävyyteen voimakkaammin kuin maskuliinisuus http://domino.utu.fi/tiedotus/tiedotukset.nsf/n/NT0000437E.html
  6. Tooley ym. 2006.
  7. Wadsworth ym. 1983.
  8. Edellä mainittu Tooleyn tutkimus
  9. Booth ym. 1994.
  10. Marlowe 1999.
  11. Sariola, H. & Uutela, A. (1996). The prevalence and context of incest abuse in Finland. Child Abuse & Neglect 20(9) 1996, Sivut 843–850.
  12. Ylikoski, Petri & Kokkonen, Tommi: Evoluutio ja ihmisluonto, s. 172-228, 401. Helsinki: Gaudeamus, 2009.
  13. Ylikoski, Petri & Kokkonen, Tommi: Evoluutio ja ihmisluonto, s. 385-386, 401. Helsinki: Gaudeamus, 2009.
  14. Roos, J. P: Siitä mistä ei haluta puhuttavan, ei kannata puhua. Tieteessä tapahtuu, 2009. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Barkow, Jerome H. & Cosmides, Leda & Tooby, John: The adapted mind. New York: Oxford University Press, 1992. ISBN 978-0195101072. (englanniksi)
  • Buller, David J.: Adapting minds: Evolutionary psychology and the persistent quest for human nature. A Bradford book (3rd printing 2006). Cambridge (Massachusetts): MIT Press, 2005. ISBN 978-0-262-02579-9. (englanniksi)
  • Booth, A.; J. Dunn (1994). Stepfamilies. Who benefits? Who does not?. Hillsdale: Lawrence Erlbaum. pp. 109–137. ISBN 978-0-8058-1544-3.
  • Buss, David M.: Halun evoluutio: Ihmisen pariutumisstrategiat. (The evolution of desire: Strategies of human mating, 1994.) Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. Kerava: Sitruuna, 2006. ISBN 952-99366-6-4.
  • Judson, Olivia: Tohtori Tatjanan seksineuvoja koko luomakunnalle. (Dr Tatianas sex advice to all creation, 2003.) Suomentanut Iiris Kalliola. Helsinki: Tammi, 2005. ISBN 951-31-3250-1.
  • Marlowe, F. (1999). "Male care and parental effort among Hadza foragers". Behavioral Ecology and Sociobiology 32: 57–64.
  • Miller, Alan S. & Kanazawa, Satoshi: Why beautiful people have more daughters: From dating, shopping, and praying to going to war and becoming a billionaire: Two evolutionary psychologists explain why we do what we do. New York: Perigee Book, 2007. ISBN 978-0-39953365-5. (englanniksi)
  • Oikkonen, Venla: Gender, Sexuality and Reproduction in Evolutionary Narratives. London: Routledge, 2013. ISBN 978-0-415-63599-8.
  • Tammisalo, Osmo: Rakkauden evoluutio: Ihmisen parinvalinnan biologiaa. Helsinki: Terra Cognita, 2005. ISBN 952-5202-89-5.
  • Trivers, R.L. (1972). Parental investment and sexual selection. Campbell (Toim.), Sexual selection and the descent of man. Chicago, IL: Aldine. ISBN 0-435-62157-2
  • Waal, Frans de: Hyväluontoinen: Oikean ja väärän alkuperä ihmisessä ja muissa eläimissä. (Good natured: The origins of right and wrong in humans and other animals, 1996.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 1998. ISBN 952-5202-10-0.
  • Wadsworth, J. – Burnell, I. – Taylor, B. – Butler, N. (1983). "Family type and accidents in preschool children." Journal of Epidemiology & Community Health 37 (2): 100–104.
  • Viitala, Jussi: Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen: Sosiaalisen käyttäytymisen avaimet. Jyväskylä: Atena, 2003. ISBN 951-796-301-7.
  • Ylikoski, Petri & Kokkonen, Tomi: Evoluutio ja ihmisluonto. Helsinki: Gaudeamus, 2009. ISBN 978-952-495-043-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]