Kasvatuspsykologia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kasvatuspsykologia on tieteenala, joka sijoittuu sisällöllisesti sekä kasvatustieteen että psykologian alueille. Kasvatuspsykologiassa tutkitaan erityisesti ihmisen psyykkiseen kehitykseen, kasvuun ja oppimiseen sekä niiden ohjaukseen liittyviä kysymyksiä. [1] Tutkimusalueena kasvatuspsykologia on laaja, sillä se voidaan määritellä alueellisesti hyvinkin eri tavoin. Tähän ovat vaikuttaneet tieteenalan erilaiset kehityskaaret riippuen siitä, tulkitaanko sitä perinteisen psykologian, pragmaattisen filosofian vai kulttuurihistoriallisen teorian näkökulmasta. Kasvatuspsykologia tieteenalana on Suomessa vielä nuori, vaikka maailmalla kasvatuspsykologialla onkin jo vakiintuneet juuret. [1]

Kasvatuspsykologian historia maailmalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvatuspsykologia alkoi hahmottua omaksi tieteenalakseen psykologiatieteen kehittymisen myötä 1800-luvun lopulla, jolloin psykologiaa alettiin soveltaa kysymyksiin kasvatuksesta ja oppimisesta. Kasvatuspsykologiassa nykyäänkin käsittelyn kohteena olevat kysymykset ovat havaittavissa jo Platonin ja Aristoteleen filosofiassa. He tutkivat yksilöllisiä eroja oppimisessa, kehollista harjoitusta, psykomotoristen kykyjen kehittämistä, persoonan muodostumista sekä moraalikasvatuksen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tämän lisäksi molempien ajatuksissa olivat musiikin, runouden ja muiden taiteiden vaikutukset yksilön kehitykseen, opettajan rooli sekä oppilaan ja opettajan väliset suhteet. [2]

Jo 1600-luvulla oltiin kiinnostuneita oppimisesta ja kokemuksen roolista ihmisen kehityksessä. Englannissa vaikuttanut John Locke esitti empiristisen ajatuksen siitä, että ihmiset syntyvät ilman tietämystä, jolloin oppiminen oli ymmärtämistä kokemuksen kautta. Locken mukaan ihminen on syntyessään tabula rasa eli “tyhjä taulu”.[2] Nykytiedon valossa käsitys on kyseenalaistettu, ja ihminen nähdään jo syntyessään aktiivisena toimijana. [3]

Kasvatuspsykologian historiaan ovat vaikuttaneet useat kasvatusfilosofit kuten Juan Vives, Johann Heinrich Pestalozzi, Ellen Key, Friedrich Fröbel sekä Johann Friedrich Herbart. He ovat tarkastelleet, luokitelleet ja kritisoineet opetusmetodeja tavoilla, jotka ovat nykykeskustelunkin valossa kiinnostavia. Espanjalainen Juan Vives esitti induktiota oppimisen metodiksi ja uskoi oppimiseen luonnon tarkkailun ja tutkimisen kautta. Hän oli myös ensimmäisiä filosofeja, joka kiinnitti huomiota oppimisympäristöihin. Ne nähdään nykyäänkin tärkeinä oppimiseen vaikuttavina tekijöinä. [3] Juan Vivesin näkemykset edustivat humanistista oppimisteoriaa vastavetona hänen elinaikanaan vallinneelle skolastiselle koulukunnalle. [4] Saksalainen koulu-uudistaja Johann Pestalozzi painotti lasta yksilönä. Keskeisenä pedagogisena menetelmänä Pestalozzi korosti havaintoa ja uskoi vahvasti varhaiskasvatuksen merkitykseen. [5] Ruotsalainen kirjailija Ellen Key nosti teoksessaan Barnets århundrade (1990) esiin lapsuuden ja lapsen mielen merkityksen. Teoksen innoittamana 1900-lukua kutsuttiin lasten vuosisadaksi. Keyn mukaan yhteiskunta kykenisi uudistumaan vasta kun aikuiset ymmärtäisivät lapsen mielen ja osaisivat myös säilyttää oman lapsenmielisyytensä. [6] Johann Herbartia on pidetty eräänä kasvatuspsykologian syntyyn eniten vaikuttaneista ajattelijoista. Hän uskoi, että oppimiseen vaikuttaa eniten opettaja ja yksilön kiinnostus aihetta kohtaan. [7] Herbartin pyrkimyksenä oli luoda systemaattinen ja looginen kasvatustieteellinen oppirakennelma, joka rakentui etiikasta ja psykologiasta. Etiikan tehtävänä oli osoittaa päämäärät, joihin kasvatuksen tulee pyrkiä ja psykologian tuli näyttää keinot, joiden avulla nämä päämäärät voitiin saavuttaa. [8]

1890-1920[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Charles Darwinin evoluutioteoria sekä siitä syntynyt keskustelu yhdisti aikakauden suuria yhdysvaltalaisia ajattelijoita [9], joita olivat mm. William James ja Edward Thorndike. Heitä kumpaakin on Herbartin ohella esitetty kasvatuspsykologian isiksi [10] [11] Näkemys kasvatuspsykologian isistä ja historiasta on kuitenkin monitulkintainen ja riippuvainen lähdemateriaalin näkökulmista ja painotuksista.

Kasvatuspsykologian kehittyminen omaksi suuntauksekseen sijoitetaan usein Yhdysvaltoihin. Tieteenalan kehittymiseen Yhdysvalloissa vaikutti suuri siirtolaisaalto, jonka mukana 37 miljoonaa ihmistä muutti Yhdysvaltoihin vuosien 1840 ja 1920 välillä. Siirtolaisaalto loi tarpeen uusille kouluille, opettajille ja opettajankoulutukselle. Perustettiin useita uusia yliopistoja kuten Cornell (1869) ja Johns Hopkins (1876), jotka olivat keskeisiä kasvatuspsykologian kehittymisen kannalta. Yhdysvallat aloitti siirtolaisten seulonnan Ellis Islandilla, missä suuri osa uudesta väestöstä tuli maahan. Tämä tarjosi kasvatuspsykologeille muun muassa mahdollisuuden kokeilla kehittelemiään älykkyystestejä maahanmuuttajien kykyjen arvioinnissa. [12]

Älykkyystutkimukseen perehtyneen yhdysvaltalaisen suuntauksen rinnalla kehittyi pragmatistinen suuntaus, joka korostaa tutkimuksen ja totuuden merkitystä käytännön elämässä [13]. Tämän suuntauksen puolestapuhujana tunnetaan John Dewey, joka liitti koulun ja yhteiskunnan vahvasti yhteen, ja jonka ajattelussa oli paljon vaikutteita Charles Darwinilta ja William Jamesilta [14] [15].

1920-1960[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1920-1960 kasvatuspsykologia alkoi vakiinnuttaa asemaansa tieteenalana [16]. Niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin oli valloillaan assosiaatiopsykologinen paradigma, jonka keskiössä oli älykkyyden ja kykyjen teoria sekä opetuksen ja koulutuksen organisointi ja käytäntö. Erityisesti Yhdysvalloissa oli käytössä S-R-analyysi, jolla tehtiin tieto- ja taitopakettien sarjoja. Opetus perustui näiden sarjojen siirtämiseen oppilaille. [17].

Yhdysvaltain ulkopuolella kehittyi samaan aikaan myös vastakkaisia suuntauksia. Deweyn edustaman pragmatismin ohella neuvostoliittolaiset psykologit Lev Vygotsky, Aleksandr Lurija ja Aleksei Leontjev loivat kulttuurihistoriallisen näkökulman, jossa kielellä ja artefakteilla on keskeinen merkitys ihmisen kehityksessä. Vygotskyn ajatukset pohjautuivat marxilaiseen ideologiaan, jossa painottui se, kuinka yhteiskunnallinen ja historiallinen vaikutus ovat osana ihmisen kehitystä. Vygotsky ei saavuttanut suosiota omana aikanaan, vaan hänen ajatuksensa nousivat uuteen arvoon vasta vuosikymmenien kuluessa. [18] [19] Samaan aikaan Sveitsissä kehityspsykologian pioneeri Jean Piaget kehitteli teorian lasten kognitiivisista kehitysvaiheista. Geneettisen tietoteorian mukaan lapsen kehitys etenee kehitystasojen mukaan, joka määrää millaisista kognitiivisista toiminnoista lapsi kykenee suoriutumaan missäkin kehitysvaiheessa. [20] Edellä mainitut suuntaukset ovat myöhemmin kehittyneet omiksi tieteenaloikseen, mutta niiden vaikutus kasvatuspsykologiaan on kiistaton.

1960-[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulta lähtien kasvatuspsykologian näkökulma alkoi Yhdysvalloissa siirtyä behaviorismista kohti kognitivismia. Tätä muutosta edesauttoivat kognitiivisen psykologian voimakas kehittyminen, monikulttuurisen tutkimuksen lisääntyminen, uudet näkökulmat motivaatioon sekä lisääntynyt kiinnostus yksilöiden välisiin eroihin oppimisessa. Modernia aikakautta muokkasivat voimakkaasti myös psykologian eri osa-alueiden asiantuntijat, jotka kiinnostuivat oppimisesta ja toivat kasvatuspsykologiseen tutkimukseen uusia näkökulmia. [21]

Yhtenä merkittävänä meidän aikamme vaikuttajana voidaan pitää Jerome Bruneria. Hän oli ensimmäisiä amerikkalaisia psykologeja, jotka tarkastelivat oppimista kognitiivisesta näkökulmasta. Brunerin ohella myös Michael Cole esitteli Piaget’n sekä Vygotskyn ajatuksia amerikkalaiselle kasvatusyhteisölle ja vaikutti näin voimakkaasti myös sosiokulttuurisen näkökulman kehittymiseen. Näin he vahvistivat kasvatuspsykologian asemaa osana kulttuuripsykologiaa. Tämä voidaan nähdä merkittävänä käännekohtana, jonka seurauksena tieteenala saavutti uudenlaisen aseman, joka mahdollisti postmodernin ja monikulttuurisen maailman tarkastelun. [22]

Sosiokulttuurinen oppimiskäsitys, joka nykyään tunnustetaan laajalti kasvatuspsykologian kentällä, laajensi konstruktivismin käsitettä ottamalla tarkasteluun myös muiden toimijoiden ja kulttuurien vaikutuksen ihmisen kehitykseen. Se painottaa yksilön kehittymistä sosiaalisen vuorovaikutuksen ja osallistumisen kautta, jossa tietoa konstruoidaan vuorovaikutuksessa yksilön ja yhteisön välillä. Tämä oppimiskäsitys on pohjana nykyaikaisessa luokkahuonetyöskentelyssä ja pohjana myös käytössä oleville opetussuunnitelmille Suomessa. [23] [24]

Kasvatuspsykologian historia Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa oli 1800-luvun lopulla vallalla herbartilainen kasvatusfilosofia, joka perustui vahvasti etiikkaan ja psykologiaan. Helsingin yliopistossa kasvatustieteen professorina toiminut Mikael Soininen toi herbartilaisuutta vahvasti suomalaiseen pedagogiikkaan. Soininen tutki erityisesti opetusmetodeja ja opetuksen suunnittelua. Paavo Virkkunen nosti keskeiseksi ajatukseksi apperseption eli uuden kokemuksen tai tiedon sulauttamisen yksilön omaksi kokemukseksi. Muita suomalaiseen herbartilaisuuteen vaikuttaneita henkilöitä olivat Thiodolf Rein ja Waldemar Ruin. [25]

Herbartilaisuus oli hallitseva ajatussuuntaus 1910-luvun loppuun, jonka jälkeen kokeellinen pedagogiikka ja psykologia alkoivat vahvistua. Nämä suuntaukset vaikuttivat voimakkaasti aina 1920-luvun loppuun asti ja ne toivat uusia metodeja empiiriseen tutkimukseen sekä suuntasivat kiinnostusta kohti erilaisten oppimistyylien tutkimista. Albert Lilius oli vahva vaikuttaja kokeellisen pedagogiikan alalla. Hän tutki erityisesti lasten psykologiaa ja piti ihmistä psykofyysisenä kokonaisuutena. [26]

1960-luvulla alettiin soveltaa behavioristisen psykologian oppeja pedagogiikkaan. Behaviorismi tarjosi tavan ohjata oppimisprosessia ulkoapäin fysiologiaan ja neurologiaan pohjautuen. Behaviorismin kannattajat Suomessa eivät nähneet opettamista lineaarisena tapahtumana, vaan syklinä, jossa opettajalla on keskeinen rooli, unohtamatta kuitenkaan oppilaan roolia. [27]

Behaviorismin haastajaksi nousi kognitiiviseen psykologiaan perustuva konstruktivistinen oppimiskäsitys. Sen mukaan tieto syntyy oppijan oman aktiivisen tutkimisen ja analysoinnin kautta. Vaikka tätä teoriaa on myös voimakaasti kritisoitu[4], on konstruktivismi vaikuttanut Suomessa hyvin vahvasti oppimisteoreettiseen ajatteluun. [28] Konstruktivistista oppimiskäsitystä on Suomessa kehittänyt erityisesti Maijaliisa Rauste-von Wright [5].

Kasvatuspsykologian alkutaival Helsingin yliopistossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1996 Helsingin yliopistoon perustettiin ensimmäinen kasvatuspsykologian professuuri, jonka professoriksi valittiin Maijaliisa Rauste-von Wright. Vuonna 1997 Rauste-von Wrightin opetuksessa olleet luokanopettajaopiskelijat toivat esiin tyytymättömyyttään luentopainotteista opetustyyliä kohtaan. Kyseinen opiskelijaryhmä perusti Rauste-von Wrightin ohjauksessa opintopiirin, joka lähti luomaan uusia tutkintovaatimuksia opettajankoulutukseen pohtien, mitä tietoja ja taitoja opettaja työssään tarvitsee. [29] [30]

Vuonna 1998 presidentti Martti Ahtisaari hyväksyi Maijaliisa Rauste-von Wrightin ajaman lakiehdotuksen, jossa haettiin mahdollisuutta valmistua luokanopettajaksi kasvatuspsykologiaa pääaineena opiskellen. Samana vuonna aloitti ensimmäinen pienryhmä, joka opiskeli näillä tutkintovaatimuksilla. Vuonna 1999 kasvatuspsykologian ryhmään haettiin ensimmäistä kertaa pääsykokeilla. Ryhmätoiminta oli intensiivistä ja siinä keskityttiin ryhmän vuorovaikutuksen kehittämiseen ja hyvän opettajuuden analysointiin. Tuolloin kasvatuspsykologian opiskelijat eivät opiskelleet ainedidaktiikkaa, vaan monialaisten aineiden ainehallinta saatiin ilmiöopinnoista, joissa tarkastellaan erilaisia ilmiöitä ainerajat ylittäen. [31] [32]

Kasvatuspsykologian opinnot Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin yliopisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin yliopisto on Suomen ainoa yliopisto, jossa luokanopettajaksi voi valmistua kasvatuspsykologia pääaineena. Kasvatuspsykologian pääainelinjalla opiskellaan 10-20 hengen pienryhmässä, johon sitoudutaan 3,5 vuodeksi. Pääaineopintojen keskeisimpiä sisältöjä ovat ryhmässä toimiminen ja vuorovaikutustaidot, sekä tutkiva oppiminen ja ilmiöpohjainen oppiminen. Opinnoissa korostetaan opiskelijoiden aktiivista toimijuutta opiskeluprosessinsa suunnittelijoina ja toteuttajina. Ilmiölähtöisyyden ja muiden kasvatuspsykologialle tyypillisten pedagogisten menetelmien käyttämistä opetustyössä voidaan perustella muun muasssa sillä, että ne ovat voimakkaasti lapsilähtöisiä sekä erilaisia oppijoita huomioivia. Ne korostavat lapsen omaa oivallusta, dialogisuutta, oppilaiden aktiivista toimintaa, ryhmätyötaitoja sekä aihealueen laajempaa ymmärtämistä. Tämän seurauksena opittua tietoa on helpompi soveltaa myös käytännössä.

Helsingin yliopistossa kasvatuspsykologian tutkimusryhmä tutkii kasvatusta ja oppimista oppijan näkökulmasta sekä yksilöllisenä että sosiaalisena kokemuksena. Keskeisiä tutkittavia ilmiöitä ovat muun muassa toimijuuden ja yhteisöllisyyden rooli eri-ikäisillä oppijoilla, uusien innovatiivisten oppimis- ja opetuskäytäntöjen kehittäminen, erilaiset oppimisympäristöt ja lasten oma kulttuuri. Tutkimusryhmän johtajana toimii professori Kirsti Lonka. [6] Yksi meneillään olevista tutkimushankkeista on Mind The Gap (2013-2017), jossa pyritään monitieteellisestä näkökulmasta etsimään vastausta siihen, minkälaisia kuiluja diginatiivien henkilökohtaisten ja yhteisöllisten käytäntöjen sekä koulun käytäntöjen välillä on. [7]

Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos on tehnyt vuodesta 1998 asti tärkeää yhteistyötä Tuusulassa sijaitsevan Tuomalan koulun [8] kanssa. Kasvatuspsykologian opiskelijat ovat tehneet koulussa paljon kouluhavainnointeja ja auskultointeja. Tuomaalan koulu on poikkeuksellinen, sillä siellä harjoitetaan tutkivaa ja oppimislähtöistä pedagogiikka. [9]

Kasvatuspsykologian pääaineopiskelijoiden edunvalvonnasta ja virkistystoiminnasta vastaa vuonna 2000 perustettu opiskelija-ainejärjestö Phenomena ry[10].

Oulun yliopisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvatuspsykologiaa voi opiskella myös Oulun yliopistossa, jossa kasvatuspsykologia on toinen pääainevaihtoehto kasvatustieteiden koulutusohjelmassa. Kandidaattivaiheen opinnot koostuvat pääasiassa psykologian kursseista. Varsinainen kasvatuspsykologinen erikoistuminen tapahtuu maisterivaiheessa. [11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lonka, K: "Haastattelu 2.4.2014." Helsingin yliopisto.
  2. Berliner, D. C: "The 100-year journey of educational psychology." Arizona State University, 1993.
  3. Karlsson, L. & Karimäki, R: "Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan." Jyväskylän yliopisto, 2012.
  4. Vives, J. & Watson, F: "On Education: A Translation of the De Tradendis Disciplinis of Juan Luis Vives." The University Press, 1913.
  5. Horlacher, R: "Schooling as a means of popular education: Pestalozzi's method as a popular education experiment." Paedagogica Historica, 2011.
  6. Bardy, M: "Lastensuojelun ytimissä." Yliopistopaino Oy, 2009.
  7. Hergenhahn, B.R: "An introduction to the history of psychology." Wadsworth, 2009.
  8. Rinne, R., Kivirauma, J. & Lehtinen, E: "Johdatus kasvatustieteisiin." WSOY, 2004, sivut 166-169.
  9. Zimmerman, B. J. & Schunk, D. H: "Educational Psychology: A Century of Contributions." Erlbaum, 2003, sivut 3-40.
  10. Zimmerman, B. J. & Schunk, D. H: "Educational Psychology: A Century of Contributions." Erlbaum, 2003, sivut 113-154.
  11. Zimmerman, B. J. & Schunk, D. H: "Educational Psychology: A Century of Contributions." Erlbaum, 2003, sivut 41-64.
  12. Zimmerman, B. J. & Schunk, D. H: "Educational Psychology: A Century of Contributions." Erlbaum, 2003, sivut 3-40.
  13. Zimmerman, B. J. & Schunk, D. H: "Educational Psychology: A Century of Contributions." Erlbaum, 2003, sivut 41-64.
  14. Zimmerman, B. J. & Schunk, D. H: "Educational Psychology: A Century of Contributions." Erlbaum, 2003, sivut 81-112.
  15. Martin, J: "The Education of John Dewey." Columbia University Press, 2002.
  16. Zimmerman, B. J. & Schunk, D. H: "Educational Psychology: A Century of Contributions." Erlbaum, 2003, sivut 181-205.
  17. von Wright, J: "Kasvatuspsykologian vaiheita." Psykologia 1-2, 2001, sivut 4-8.
  18. Zimmerman, B. J. & Schunk, D. H: "Educational Psychology: A Century of Contributions." Erlbaum, 2003, sivut 181-205.
  19. von Wright, J: "Kasvatuspsykologian vaiheita." Psykologia 1-2, 2001, sivut 4-8.
  20. Zimmerman, B. J. & Schunk, D. H: "Educational Psychology: A Century of Contributions." Erlbaum, 2003, sivut 181-205.
  21. Zimmerman, B. J. & Schunk, D. H: "Educational Psychology: A Century of Contributions." Erlbaum, 2003, sivut 361-362.
  22. Zimmerman, B. J. & Schunk, D. H: "Educational Psychology: A Century of Contributions." Erlbaum, 2003, sivu 427.
  23. Säljö, R: "Oppimisen käytännöt. Sosiokulttuurinen näkökulma." WS Bookwell Oy, 2001.
  24. Vygotsky, L. S: "Mind in society: The development of higher psychological processes." Harvard University Press, 1978.
  25. Kivelä, A. & Siljander, P: "Psychologism in Finnish Educational Science: From Herbartianism to Constructivism." University of Oulu, 2013.
  26. Kivelä, A. & Siljander, P: "Psychologism in Finnish Educational Science: From Herbartianism to Constructivism." University of Oulu, 2013.
  27. Kivelä, A. & Siljander, P: "Psychologism in Finnish Educational Science: From Herbartianism to Constructivism." University of Oulu, 2013.
  28. Kivelä, A. & Siljander, P: "Psychologism in Finnish Educational Science: From Herbartianism to Constructivism." University of Oulu, 2013.
  29. Rauste von Wright, M: "Haastattelu 4.4.2014." Helsinki.
  30. Westling, S: "Haastattelu 2.4.2014." Helsingin yliopisto.
  31. Rauste von Wright, M: "Haastattelu 4.4.2014." Helsinki.
  32. Westling, S: "Haastattelu 2.4.2014." Helsingin yliopisto.