Kemia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kemia on aineen koostumusta, ominaisuuksia ja muuttumista tutkiva tiede[1]. Kemia luokitellaan luonnontieteisiin ja se tutkii pääasiassa alkuaineiden ja niiden muodostamien yhdisteiden, kuten molekyylien, rakennetta ja käyttäytymistä sekä etsii keinoja niiden tunnistamiseksi ja valmistamiseksi. Alkuaineiden varsinainen koostumus, atomit ja alkeishiukkaset kuuluvat sen sijaan fysiikan aihepiiriin. Kemiassa keskitytään atomeihin ja niiden muodostamiin yhdisteisiin menemättä varsinaisesti syvemmälle atomien perustavanlaatuiseen rakenteeseen. Kemiassa keskitytään kemiallisiin reaktioihin ja kemiallisiin sidoksiin, koska alkuaineita ei voida jakaa tai muuttaa toiseksi aineeksi kemiallisissa prosesseissa. Kemia ja fysiikka kuitenkin hyödyntävät osin samoja konsepteja, kuten esimerkiksi kemiassa huomioidaan energia ja massa kemiallisia reaktioita tarkasteltaessa.

Kemiantutkimuksen tuloksia ovat esimerkiksi muovit, maalit, lääkkeet, lannoitteet, polttoaineet, pesuaineet, räjähteet ja metalliseokset. Kemiantuotteilla on ollut suuri merkitys modernin yhteiskunnan materiaalisen perustan mahdollistamisessa esimerkiksi lannoitteiden ja polttoaineiden myötä ja erilaisia kemiantuotteita varten on syntynyt niitä jalostava kemianteollisuus. Kemia mahdollistaa erilaisten ihmisille hyödyllisten aineiden tuottamisen ja nykyään tämä tuotanto on organisoitunut kustannustehokkaaksi teollisuustuotannoksi. Tavallisesti tällöin on kyse prosessiteollisuudesta, jossa hyödynnetään kemiallisten käsittelyvaiheiden lisäksi myös fysikaalisia käsittelyvaiheita. Ilman kemiaa esimerkiksi öljyn jalostaminen bensiiniksi ei olisi mahdollista. Kemia jaetaan viiteen alaan: orgaaniseen kemiaan, epäorgaaniseen kemiaan, fysikaaliseen kemiaan, analyyttiseen kemiaan ja biokemiaan.

Etymologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanat kemia ja alkemia tulevat arabian sanasta al-kimiya, joka tarkoittaa viisasten kiveä. Arabian sana perustuu mahdollisesti varhaisen kiinan kultaa merkitsevään sanaan kim tai Egyptin muinaiseen nimeen Khem. Sanaa khemeia käytetään keisari Diocletianuksen vuonna 296 antamassa mahtikäskyssä, jossa määrätään egyptiläiset kemiaa käsittelevät kirjoitukset poltettaviksi.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kemian historia

Varhainen kemia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen kemiallinen reaktio, jota ihminen oppi hyödyntämään, oli palaminen. Varhaisia keksintöjä olivat myös lasin, keramiikan, väriaineiden ja metallien valmistus. Metalleista puhtaana esiintyy kulta ja joskus myös hopea ja kupari. Joissakin meteoriiteissa on puhdasta rautaa. Kuparia ja lyijyä valmistettiin malmeista Egyptissä ja Kaksoisvirranmaassa vuonna 4000 eaa., pronssia vuonna 3000 eaa. Rautaa alettiin tuottaa suuria määriä vuoden 1000 eaa. paikkeilla, kun kehitettiin suuret lämpötilat mahdollistanut ahjo.

Antiikin Kreikan filosofit kehittivät teorioita aineiden rakenteista. Empedokles (noin 490-luku eaa.–430 eaa.) väitti, että maailma koostuu neljästä perusaineesta: tulesta, vedestä, maasta ja ilmasta. Leukippoksen oppilas Demokritos (noin 460-luku eaa.–370 eaa.) esitti aineen koostuvan atomeista, joita ei voi jakaa pienempiin osiin. Hänen mukaansa uudet aineet syntyvät, kun atomit järjestyvät uudelleen. Aristoteles (384 eaa.–322 eaa.) rakensi oman teoriansa neljän alkuaineen pohjalle, mutta hän ei hyväksynyt atomioppia. Aristoteleen näkemyksiä pidettiin valtaosin oikeina 1500-luvulle saakka.

Alkemia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreikkalaisia käytännönläheisemmin kemiaan suhtautuivat Aleksandrian alkemistit. Heidän tavoitteenaan oli muuttaa halvat metallit kullaksi. Myös Kiinassa harjoitettiin alkemiaa ainakin vuosina 175 eaa.–1000 jaa. Aleksandrian alkemia muuttui islamilaiseksi noin 600-luvulla ja islamilainen taas eurooppalaiseksi 1100-luvulla. Kullan tavoittelu osoittautui myöhemmin turhaksi, mutta alkemian aikana myös kehitettiin laboratoriovälineitä ja eristettiin monia tärkeitä kemiallisia yhdisteitä kuten etanoli ja typpihappo.

Alkemia alkoi muuttua kemiaksi 1600-luvulla. Jan Baptist van Helmont (1577–1644) oli vielä alkemisti, mutta hän myös tutki kemiallisia reaktioita vaa’an avulla ja tunnisti kaasut omaksi aineluokaksi. Ensimmäiset selvästi kvantitatiiviset kemialliset kokeet teki Robert Boyle (1627–1691). Boyle hylkäsi neljän alkuaineen teorian ja ravisteli muutenkin vanhoja ajattelutapoja.

Palamisen selittäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Georg Ernst Stahl esitti vuonna 1703 Johann Joachim Becherin teorian pohjalta, että aineen palaessa siitä vapautuu flogistonia. Suljetussa astiassa palaminen loppui siinä vaiheessa, kun astia kyllästyi flogistonilla.

Flogistonin avulla pystyttiin selittämään monia reaktioita. Koska metallit muuttuivat hapettuessaan "kalkiksi" (nykyisen terminologian mukaan metallioksidiksi), niiden täytyi koostua "kalkista" ja flogistonista. Toisaalta kuumentamalla ”kalkkia” yhdessä hiilen kanssa saatiin jälleen metallia, minkä oletettiin johtuvan siitä, että hiili sisälsi runsaasti flogistonia, joka yhtyi "kalkin" kanssa metalliksi. Flogistonteoria menestyi 1700-luvun jälkipuoliskolle asti, mutta osoittautui lopulta täysin virheelliseksi.

Nykyaikaisen kemian perustajana pidetään Antoine Lavoisier'ta (1743–1794). Lavoisier osoitti kokeillaan, että palaminen merkitsee aineen yhtymistä happeen. Hän myös muotoili aineen häviämättömyyden lain, julkaisi alkuainetaulukon ja uudisti kemian käsitteitä. Samalla myös metalli"kalkin" ja hiilen välinen reaktio oli selitettävä uudestaan: "Kalkki" eli metallioksidi on metallin ja hapen yhdiste. Kuumennettaessa hiili sitoo metallioksidista hapen palaen hiilidioksidiksi, jolloin metallioksidi samalla pelkistyy metalliksi. Tähän reaktioon perustuu esimerkiksi rautamalmin pelkistäminen raudaksi hiilen avulla.

1800-luku kemiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemia alkoi erottua fysiikasta omaksi tieteenalakseen 1800-luvulla. John Dalton julkaisi vuonna 1808 atomiteoriansa. Teoria hyväksyttiin yleisesti vasta vuosisadan loppupuolella. Vuonna 1813 Jöns Jakob Berzelius otti käyttöön nykyisen kaltaiset kemialliset merkit.Dmitri Mendelejev ja Lothar Meyer kehittivät jaksollisen järjestelmän lähes samanaikaisesti 1860-luvun lopussa.

Tärkeä käännekohta modernissa kemiassa onli 1860 pidetty Karlsruhen Kongressissa. Siellä italialainen kemisti Stanislao Cannizzaro esitti selityksen jo selitti epäorgaanisten aineiden poikkeuksellisen käyttäytymisen ja todisti siten Avogadron lain paikaansapitävyyden. [2]

1900-luku kemiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvulta alkaen kemia on kehittynyt nopeasti. Kemian teoreettista pohjaa on vahvistanut kvanttimekaniikkaan perustuva kvanttikemia. Tietotekniikan kehityksen ansiosta laskennallinen kemia saavuttaa yhä parempia tuloksia. Monet analyysimenetelmät, erityisesti spektreihin tukeutuvat, ovat nykyään tarkkoja ja automaattisia.

Suomi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on valmistettu tervaa suuressa mitassa 1500-luvulta lähtien. Suomalaisen kemianteollisuuden panivat alulle apteekkarit. Johan Jacob Julin (1787–1853) perusti typpihappotehtaan Turkuun ja metalliyrityksen Fiskariin. Ensimmäinen paperitehdas perustettiin 1667. Se käytti raaka-aineena lumppuja. Nokialle perustettiin sulfiittiselluloosatehdas vuonna 1885.

Nykyään kemianteollisuus on Suomen kolmanneksi suurin teollisuuden ala. Se valmistaa muun muassa muoveja, lannoitteita, väriaineita, lääkkeitä, metalleja, puun- ja öljynjalostustuotteita sekä peruskemikaaleja kuten rikkihappoa.

Suomen ensimmäinen kemian professori Pehr Adrian Gadd (1727–1797) paransi salpietarin valmistusmenetelmää. Varsinaisen kemiantutkimuksen Suomessa aloitti Gaddin seuraaja, alkuaine yttriumin löytänyt Johan Gadolin (1760–1852). Hänen jälkeensä professorina toimi Pehr Adolf von Bonsdorff, joka muun muassa valmisti 80 erilaista kaksoissuolaa. Tunnetuimpia suomalaisia kemistejä oli muun muassa kamferin kokonaissynteesin kehittänyt Gustaf Komppa. Suomalaisista Nobelin kemianpalkinnon on saanut biokemisti A. I. Virtanen (1895–1973). Palkinto myönnettiin erityisesti tuorerehun säilöntämenetelmän kehittämisestä.

Perusteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Atomit ja molekyylit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemiassa perushiukkasia ovat atomit, jotka koostuvat protoneista, neutroneista ja elektroneista. Kemiallisten aineiden moninaisuus pohjautuu atomien kykyyn yhdistyä elektronien välityksellä molekyyleiksi. Yhdistävää voimaa sanotaan kemialliseksi sidokseksi. Voima on sähkömagneettinen. Sidos voi olla ionisidos, kovalenttinen sidos tai metallisidos. Raja ionisidoksen ja kovalenttisen sidoksen välillä on liukuva. Ionisidoksessa atomit luovuttavat ja vastaanottavat elektroneja, jolloin syntyy positiivisesti ja negatiivisesti varautuneita hiukkasia eli ioneja, jotka vetävät toisiaan puoleensa. Kovalenttisessa sidoksessa atomit jakavat yhden tai useamman elektroniparin. Metallisidoksessa elektronit liikkuvat vapaasti paikallaan olevien metalliytimien välissä. Molekyylien sisäisten ja niiden välisten sidosten luonne vaikuttaa aineiden ominaisuuksiin.

Molekyylin sisältämät aineet ilmoitetaan alkuaineet listaavassa kemiallisessa kaavassa. Esimerkiksi vesi, jonka kaava on H2O, koostuu kahdesta vetyatomista ja yhdestä happiatomista. Alkuainekaava ei yksilöi molekyyliä: C2H6O voi olla joko etanoli tai dimetyylieetteri. Atomien järjestyksen kertoo rakennekaava. Etanoli merkitään C2H5OH tai lyhyemmin EtOH ja dimetyylieetteri (CH3)2O tai lyhyemmin Me2O. Atomit, joissa on yhtä monta protonia, ovat samaa alkuainetta. Alkuaineet on järjestetty rakenteen perusteella jaksolliseen järjestelmään, jossa toisiaan kemiallisesti muistuttavat alkuaineet ovat samassa ryhmässä.

Koska pienissäkin määrissä kemiallisia yhdisteitä on valtavasti molekyylejä, on otettu käyttöön ainemäärän yksikkö mooli. Yhden moolin ainemäärä vastaa noin 6,022 × 1023 kappaletta kyseistä ainetta. Jokaiselle alkuaineelle on laskettu oma moolimassansa, joka on yhtä moolia vastaava massa. Esimerkiksi 50 grammassa metanolia on noin 940 000 000 000 000 000 000 000 molekyyliä eli 1,6 moolia. Aineiden määriä ja suhteita sekä näiden muuttumista tutkivaa kemian osa-aluetta kutsutaan stoikiometriaksi.

Seokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aineet jaetaan täysin puhtaisiin aineisiin ja seoksiin. Seosten tärkeä erityistapaus on liuos. Seosten osia voidaan erottaa esimerkiksi suodattamalla, tislaamalla, dekantoimalla, sentrifugoimalla, sublimoimalla, kromatograafisilla menetelmillä, kiteyttämällä, haihduttamalla tai uuttamalla.

Reaktiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aineiden muuttumista toisiksi aineiksi sanotaan kemiassa reaktioksi. Olomuodon vaihtumista ei pidetä kemiallisena reaktiona vaan fysikaalisena prosessina, koska siinä ei synny uusia sidoksia. Reaktiota voidaan nopeuttaa lisäämällä reagoivia aineita, nostamalla lämpötilaa, sekoittamalla, hienontamalla lähtöaineita (kasvattamalla reaktiopinta-alaa) tai käyttämällä sopivaa katalyyttiä. Reaktiossa joko sitoutuu tai vapautuu energiaa. Reaktion tapahtuminen voidaan havaita kaasun vapautumisena, lämpötilan muutoksena, liuoksen värin muuttumisena tai sakan muodostumisena.

Nimeäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemian alkuaikoina yhdisteitä ei nimetty minkään järjestelmän mukaan. Siksi vieläkin puhutaan triviaalinimin ilokaasusta tai muurahaishaposta, kun tarkoitetaan dityppimonoksidia tai metaanihappoa. Systemaattisen nimeämisen tavoitteena on, että jokainen yhdiste voidaan nimetä yksikäsitteisesti ja että jokaisesta nimestä selviää, miten yhdisteen atomit ovat järjestyneet. Systemaattisen nimistön pohjana ovat kemian järjestö IUPAC:n suositukset.

Mutkikkaiden yhdisteiden systemaattiset nimet ovat pitkiä, jota paitsi monet niistä sulkumerkkeineen ja numeroineen soveltuvatkin vain painettuun tekstiin mutta tuskin puhekieleen. Sen vuoksi uusillekin yhdisteille keksitään myös triviaalinimiä. Esimerkiksi ibuprofeeni, englanniksi ibuprofen, on saanut nimensä osiensa mukaan isobutyylistä (ibu), propaanihaposta (pro) ja fenyylistä (fen). Sen systemaattinen nimi on 2-(p-isobutyylifenyyli)propaanihappo.

Kemia tieteenalana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemian lähimmät tieteenalat ovat fysiikka ja biologia. Kemian rajoja ja muita kemiaan liittyviä filosofisia kysymyksiä tutkii kemian filosofia. Kemiaan liittyy läheisesti insinööritieteen ala kemiantekniikka. Kemia jaetaan yleensä viiteen alaan, joiden väliset rajat ovat väljät:

Muita, pienempiä aloja ovat lääkekemia, fytokemia, ympäristökemia, materiaalikemia, polymeerejä tutkiva polymeerikemia, öljyjä tutkiva petrokemia sekä radioaktiivisia aineita tutkiva radiokemia.

Opiskelu Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa kemiaa voi opiskella pääaineenaan Helsingin, Itä-Suomen, Jyväskylän, Kuopion, Oulun ja Turun yliopistoissa, Tampereen teknillisessä yliopistossa sekä Åbo Akademissa.[3]

Kemiaa opetetaan myös kemian tekniikan opetusta antavissa teknillisissä yliopistoissa: Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu, Oulun yliopisto, Åbo Akademi ja Lappeenrannan teknillinen yliopisto. Kemiantekniikkaa voi opiskella myös joissakin ammattikorkeakouluissa ja ammattikouluissa.

Varsinaisen kemian ja kemiantekniikan lisäksi kemia on keskeinen osa muitakin aloja, kuten puunjalostustekniikkaa, painatustekniikkaa, materiaalitekniikkaa ja metallurgiaa, sekä kiinteän aineen fysiikkaa.

Peruskoulun ala-asteen ensimmäisillä luokilla (1–4) kemia on osana ympäristöoppia ja luonnontietoa. Luokilla 5–6 kemiaa opetetaan Fysiikka ja kemia -oppiaineen alla, jossa tulee yhdistetty numero kummastakin oppiaineesta. Luokilla 7–9 opetetaan kumpaakin oppiainetta erikseen. Lukiossa on yksi kaikille pakollinen sekä neljä valtakunnallista syventävää kurssia.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • John Hudson: Suurin tiede – kemian historia. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Art House, 2002. ISBN 951-884-346-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. John Hudson, suom. Kimmo Pietiläinen: Suurin tiede - Kemian historia (alk. The History of Chemistry). Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino OY, 1995. ISBN 951-884-171-3.
  3. Missä kemiaa voi opiskella? - Luonnontieteet Suomessa Viitattu 25.10.2007.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ball, Philip: Kemian eturintamassa: Matka molekyylien maailmaan. (Designing the molecular world: Chemistry at the Frontier, 1994). Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 1997. ISBN 952-5202-07-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kemia.