Alkemia

Wikipedia

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

William Fettes Douglasin (1822–1891) maalaus Alkemisti.

Alkemia on muinainen, alkemistien harjoittama oppi, jonka tarkoituksena oli valmistaa kultaa vähemmän jaloista metalleista tai saada aikaan ns. viisasten kivi, jolla voitiin saavuttaa ikuinen elämä. Myös kiinalaiset alkemistit uskoivat alkemistien luomien eliksiirien voivan tuottaa kuolemattomuuden. Myöhemmän eurooppalaisen alkemian edustajat käsittivät alkemistiset prosessit myös vertauskuvallisiksi kertomuksiksi henkisestä kehittymisestä. Alkemiaan kuului aineksia silloisista kemiasta, fysiikasta, taiteesta, metallurgiasta, lääketieteestä, astrologiasta, mystiikasta ja uskonnosta.

Sana "alkemia" tulee arabian sanasta al-kimiya tai al-khimiya (الكيمياء tai الخيمياء)

[muokkaa] Alkemian historia

Alkemian alkuhetket sijoittuvat hellenistiseen Aleksandriaan noin vuoteen 100 jaa., jolloin egyptiläinen metallurgia ja kreikkalainen filosofia kohtasivat, ja Kiinaan toiselle vuosisadalle eaa. Aleksandrian uusplatonistit keräsivät vanhoja egyptiläisiä käsikirjoituksia, ja uskoivat näiden oleva peräisin egyptiläiseltä Thosis-jumalalta, joka samaistettiin erityisesti Egyptissä kreikkalaiseen Hermeeseen. Tämän tuloksena syntyi synkretistinen Hermes Trismegistos -jumaluus, jota varsinkin keskiajan jälkeen pidettiin tarumaisena oppineena ja alkemistien oppi-isänä. Hermeen nimestä juontaa myös käsite "hermeettiset tekstit".

Aleksandrialainen alkemia kukoisti 300-luvulle asti. Tämän jälkeen alkemia kukoisti islamilaisessa maailmassa ja Euroopassa 1100–1600-luvuilla tieteelliseen vallankumoukseen asti. Vuonna 1404 Englannin kuningas Henrik IV määräsi, että alkemian harjoittamisesta tuli langettaa kuolemanrangaistus, sillä ajateltiin, että jos alkemisti onnistuisi saavuttamaan tavoitteensa, hän tuottaisi valtavia määriä kultaa ja horjuttaisi koko talousjärjestelmää. Myöhemmin kuitenkin kuningatar Elisabeth I pestasi palvelukseensa alkemisteja täyttämään valtion rahakirstuja.

Merkittävimpiä alkemisteja ovat olleet Bolos (1. vuosisadalla jaa.), Zosimos (2. vuosisadalla jaa.), Jabir ibn Hayyani (8. vuosisadalla jaa.), Rhases (tai al-Razi, 864–925) ja Paracelsus (1493–1541). Myös fyysikkona tunnettu Isaac Newton harjoitti ja tunsi alkemiaa kattavasti. Samoin Newtonin kanssa väitellyt filosofi ja yleistiedemies Leibniz uhrasi paljon aikaa alkemialle. Empiirisen tieteen ohjelmaa julistanut Francis Bacon piti puolestaan alkemisteja "sokeina empiristeinä", joilta puuttuu systemaattinen metodi.

Vuonna 1783 Lontoon kuninkaallinen tiedeakatemia kutsui jäsenensä James Pricen esittelemään, miten hän oli onnistunut muuttamaan elohopean kullaksi. Hän kuitenkin epäonnistui yrittäessään toistaa kokeensa, jonka hän väitti aiemmin onnistuneen. Kokeen jälkeen hän joi kolmen virkaveljen nähden sinihappoa ja kuoli.

[muokkaa] Alkemia tieteenä

Alkemiaa on totuttu pitämään taikauskona ja epätieteellisenä toimintana sekä nykyisen kemian vastakohtana. Alkemian monet perusväitteet ovatkin nykytiedon vastaisia ja alkemistien tavoite luoda kultaa kemiallisin keinoin ei voinut onnistua. Nykyiset alkuaineet löydettiin kuitenkin vasta 1700- ja 1800-lukujen taitteessa.

Alkemia muistutti nykyistä kemiaa siinä, että se pyrki tavoitteeseensa myös kokeellisin keinoin. Alkemistit eivät kuitenkaan kokeiden epäonnistuessa juurikaan arvostelleet omia teorioitaan (esimerkiksi neljästä alkuaineesta) vaan syyttivät koelaitteistoaan. ^[1] Alkemistien pyrkimykset olivat myös välttämättömiä nykyaikaisen kemian synnylle, sillä alkemistit kehittivät monia kemian kehitykselle välttämättömiä välineitä ja valmistivat uusia yhdisteitä.

Alkemistien menetelmät olivat karkeita. Yleensä he aloittivat sekoittamalla huhmareessa kolmea ainetta: metallimalmia (lähinnä epäpuhdasta rautaa), jotain toista metallia (usein lyijyä tai elohopeaa) ja orgaaniperäistä happoa (tyypillisimmin hedelmistä tai kasviksista saatua sitruunahappoa). Näiden hienontamiseen käytettiin jopa puoli vuotta, jotta ne sekoittuisivat täydellisesti, ja sitten sekoitusta alettiin kuumentaa varovasti upokkaassa. Lämpötilaa nostettiin hitaasti, kunnes saavutettiin ihannelämpötila, ja sitä pidettiin yllä kymmenen päivää.^lähde? Prosessi oli vaarallinen, sillä siinä syntyi myrkyllisiä höyryjä, ja moni ahtaassa, ilmastoimattomassa tilassa työskennellyt alkemisti menehtyikin elohopeahöyryn aiheuttamaan myrkytykseen. Monet muut menettivät vähitellen järkensä joko elohopea- tai lyijymyrkytyksen vuoksi. Kuumennusprosessin jälkeen seos sekoitettiin happoon.

Seuraava askel oli aineseoksen höyrystäminen ja uudelleen tiivistäminen, toisin sanoen tislaus. Tislausprosessi oli kaikkein vaikein ja eniten aikaa vaativa vaihe, ja usein alkemisti tarvitsi vuosia päästäkseen haluamaansa lopputulokseen. Myös tämä vaihe oli vaarallinen, sillä laboratoriossa piti koko ajan palaa tuli. Onnettomuuksia sattui usein. Ellei kokeidentekijä joutunut tulipalon uhriksi tai aineseos mennyt hukkaan puutteellisen teknisen osaamisen takia, saatettiin ottaa seuraava askel – askel, joka oli selvimmin yhteydessä mystiikkaan. Tislauksen lopetushetken näet määräsi useimpien alkemistien tekstien mukaan "merkki". Niissä oltiin kuitenkin täysin erimielisiä siitä, milloin tai miten merkki tulisi. Alkemistiparan oli vain odotettava ja jossain vaiheessa päätettävä, että otollisin hetki tislauksen lopettamiseen oli saapunut. Seuraavaksi seos poistettiin tislauslaitteistosta ja siihen lisättiin hapettavaa ainetta. Yleensä käytettiin kaliumnitraattia, joka oli tuttu ainakin muinaisille kiinalaisille ja hyvin mahdollisesti myös aleksandrialaisille. Metallimalmin rikin yhdistyttyä orgaanisen hapon hiileen alkemistilla oli kuitenkin nyt käsissään aivan sananmukaisesti räjähtävä sekoitusta: ruutia. Moni myrkytykseltä ja liekeiltä välttynyt alkemisti päätti päivänsä lentämällä taivaan tuuliin yhdessä laboratorion kanssa. Ne, jotka olivat suoriutuneet kaikista tähänastisista tehtävistä, saattoivat siirtyä viimeisiin, ratkaiseviin työvaiheisiin. Ensin sekoitus suljettiin erikoisastiaan ja sitä lämmitettiin varovasti. Kun materiaali oli tämän jälkeen jäähdytetty, lopputuloksena olisi pitänyt olla valkoista kiinteää ainetta, niin kutsuttua valkoista kiveä, jonka avulla alkemistit uskoivat voivansa muuttaa epäjalon metallin hopeaksi. Sitten seurasi kaikkein kunnianhimoisin vaihe: ensin tislettä kuumennettiin ja sitten se jäähdytettiin ja puhdistettiin, jotta saataisiin aikaan punaiseksi ruusuksi kutsuttua punaista kiinteää ainetta. Tämän vaiheen oli määrä johtaa itse viisasten kiven valmistukseen.

Viisasten kiven on väitetty olevan myös kaikkien aineiden esi-isä, ns. "Prima Materia". Alkemistien keskeisiä uskoja "Prima Materian" suhteen oli, että kaikki aineet sisältävät sitä. Erään teorian mukaan edellä mainittujen kolmen aineen, metallimalmin, lyijyn/elohopean ja happojen lisäksi, esim. aamukaste sisältää paljon "Prima Materiaa".