Valistus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sanzio 01 cropped.png
Länsimaisen filosofian
historia
Antiikin filosofia
Keskiajan filosofia
Renessanssifilosofia
1600-luvun filosofia
1700-luvun filosofia
1800-luvun filosofia
1900-luvun filosofia
Nykyfilosofia
Katso myös:
Juutalainen filosofia
Kristillinen filosofia
Islamilainen filosofia
Itämainen filosofia
Suomalainen filosofia

Valistus oli 1700-luvun jälkipuoliskon eurooppalainen aatevirtaus, joka korosti muun muassa järjen ja tiedon merkitystä.[1] Valistusaate pyrki järkeen nojautuen perusteellisiin uudistuksiin kulttuurin ja yhteiskuntaelämän aloilla.

Liikkeen ensimmäisiä kuuluisia ajattelijoita olivat John Locke ja Thomas Hobbes, jotka kirjoittivat monia pakkovaltoja vastustavia kirjoituksia jo 1600-luvulla. Heidän yhteiskuntasopimukselliset teoriansa sekä ihmiskäsityksensä eivät kuitenkaan olleet tyypillisiä sille, mitä useimmiten pidetään valistusaikana. Valistusajan viimeiseen aaltoon kuuluivat muun muassa ajattelijat Voltaire, Immanuel Kant, Anders Chydenius, Adam Smith, Thomas Jefferson, Jeremy Bentham ja Johann Wolfgang von Goethe.

Valistusajattelijat asettivat järjen mystiikan edelle, tieteen ja edistyksen uskomusten ja vanhaan takertumisen edelle, markkinatalouden merkantilismin edelle ja ihmisoikeudet valtion mielivallan edelle, poikkeuksena lähinnä vain Jean-Jacques Rousseau, joka hänkin kuitenkin kannatti demokratiaa. He myös vaativat tasa-arvoa lain edessä sääty­eri­oikeuksien sijaan.

Liberalismi syntyi valistusaikana, ja muun muassa Locke, Kant, Chydenius, Smith, Voltaire, Jefferson ja David Hume tunnetaan sen isinä (mutta Rousseau esisosialistina). Liike tarjosi myös puitteet Amerikan ja Ranskan vallankumouksille sekä kapitalismin nousulle ja sosialismin synnylle. Aikakauden taidetta määrittivät barokki- ja galanttimusiikkityylit sekä uusklassinen arkkitehtuuri.

Valistuksen vuosisata[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valistusaikainen kuva Encyclopédiesta. Filosofia ja järki repivät huntua totuuden yltä.

»Tulee päivä, jolloin tyranneja, pappeja ja heidän harhaan johdettuja rikollisia kätyreitään nähdään vain teatterilavalla ja historian lehdillä ja jolloin aurinko nousee vapaiden ihmisten suvulle, ihmisten, jotka eivät tunnusta herrakseen mitään muuta kuin oman järkensä.»
(Ranskalainen vallankumousmies ja matemaatikko Markiisi de Condorcet (1743–1794).[2])

Nimitys valistusaika eli järjen aikakausi ilmentää sitä vastakohtaisuutta, joka vallitsi verrattuna edelliseen vuosisataan. 1600-luvulle olivat ominaisia muun muassa tiukka säätyjako (aatelisto, papisto, porvaristo, talonpojat), ankara kirjallinen sensuuri (valtio valvoi, mitä kirjoja sai julkaista) sekä toisinajattelevien vainot. Valistusajattelijat arvostelivat myös sotia sekä valtion ja kirkon ylivaltaa. Poikkeuksen 1600-luvulla olivat muodostaneet Hollanti ja Englanti, joissa porvariston valta oli kasvanut ja säätyerot olivat jo alkaneet kaventua. Monet valistusajattelijat oleskelivat pitkiä aikoja näissä maissa.

Luonnontieteet olivat edistyneet edellisillä vuosisadoilla, ja tämä vaikutti todellisuuskäsitykseen. Myös tiedot muista maanosista vaikuttivat käsityksiin yhteiskunnasta ja uskonnosta. Ajateltiin, että oma vuosisata oli edellistä kehittyneempi ja että järjen johtamina voitiin odottaa yhä valoisampaa tulevaisuutta[3]

(Vasta)valistusajattelija Jean-Jacques Rousseau kysyi, onko taiteiden ja tieteiden edistyminen todella lisännyt ihmisten onnea ja hyvettä. Hän vastasi tähän kysymykseen kielteisesti (alkuperäisen aikeensa vastaisesti, koska Diderot neuvoi hänen siten voittavan aihetta koskevan kirjoituskilpailun, kuten kävikin). Hän vaati paluuta luontoon. 1800-luvun romantiikka oli vastavaikutus valistusajan järkeen perustuvalle ajattelulle.

Tunnetun kulttuurintutkijan Stuart Hallin mukaan valistuksen tärkeä elementti oli läntisen sivistyksen vertaaminen muiden maanosien eriasteiseen sivistymättömyyteen. Hänen mukaansa valistuksen järkevyys näyttäytyi ainoastaan länsimaiden menneisyydessä ja muiden maanosien nykyisyydessä ilmenevän raakalaismaisuuden ja järjettömyyden taustaa vasten. Länsimaiden lisäksi ehkä vain Kiina nähtiin sivistyneenä, joskin Kiinan sivistystä pidettiin hyvin erilaisena kuin länsimaista. Toisaalta vieraiden kulttuureiden varsinainen tieteellinen tutkimus alkoi vasta valistusajalla; aikaisempia käsityksiä olivat vahvasti hallinneet myyttisyys ja tarunomaisuus.

Valistuksen synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pierre Bayle

Valistuksen edeltäjiä 1600-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englantilaisen Francis Baconin mukaan kaikki tieto perustuu yksinomaan kokemukseen. Hollantilainen Hugo Grotius korosti luonnonoikeutta vastakohtana tahtoon perustuvalle oikeudelle. Käsityksestä, että kaikkialla oli alun perin vallinnut ihmisten luonnosta johtuva luonnonoikeus, muodostui perusta valistuksen yhteiskunnallisille opeille. Ranskalainen René Descartes korosti epäilyä kaiken inhimillisen tiedon lähtökohtana. Englantilaisen Thomas Hobbesin materialismi vaikutti voimakkaasti valistusajan materialisteihin. Materialistien mukaan aine oli ensisijainen ja ajattelu oli jotakin, jota tapahtuu aineessa. Englantilaisen John Locken ajattelu korosti aistihavaintojen ja itsehavaintojen merkitystä tiedon lähteenä. Locken mukaan ihmisellä ei ole mitään synnynnäisiä ajatuksia, vaan tieto syntyy kokemuksen ja havaintojen avulla.

Myös 1600-luvun "oppineet libertiinit" (les libertins érudits) olivat eräänlaisia valistuksen edelläkävijöitä. Libertiinit eivät kuitenkaan pyrkineet muuttamaan yhteiskuntaa ja toimimaan julkisesti. Merkittävimpiä libertiinejä olivat La Mothe le Vayer ja Pierre Gassendi. Näiden lisäksi esityötä valistukselle teki skeptikkofilosofi Pierre Bayle.

Uuden tiedon vaikutus kulttuuriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikaisemmin Euroopassa tunnettu maailmanhistoria oli ollut Lähi-idän ja Euroopan historiaa. Marco Polon kertomukset olivat jo vuosisatoja aikaisemmin tehneet tunnetuiksi Kiinan ja Intian kulttuureja. Niin sanotut löytöretket toivat Eurooppaan valtavan määrän tietoa eurooppalaisille vieraista kulttuureista ja uskonnoista. Muut kulttuurit olivat erilaisia kuin Euroopan kulttuuri. Antiikin tutkimus oli osoittanut, että antiikin ei-kristityt pystyivät elämään hyveellisesti. Nyt löytöretket osoittivat, että myös muiden uskontojen kannattajat elivät hyveellisesti. Tämä heikensi kristinuskon valta-asemaa ja oli omiaan vahvistamaan deismiä ja ateismia. Johdonmukaisinta ateismia edustivat ranskalaiset materialistit, kuten paroni Holbach ja Denis Diderot. Ateistista ajattelua esitteli yksityiskohtaisesti Holbachin teos Le Bons-Sens (1772, englanniksi Good Sense: or Natural Ideas Opposed to Supernatural), kansantajuistettu laitos kaksiosaisesta Système de la nature -teoksesta.

Valistusajattelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet valistusajattelijat hyväksyivät myös itse­valtiuden, jos se oli valistunutta. Tekemällään yhteiskuntasopimuksella ihmiset saattoivat rajoittaa oikeuksiaan luovuttamalla osan niistä hallitsijan käyttöön. Jyrkintä demokratiaa edusti Rousseau, joka vaati hallitsijan tilalle välitöntä kansanvaltaa mutta samalla alistumista enemmistön päätöksiin. Charles de Secondat Montesquieu vaati valtiovallan jakamista kolmeen osaan, lainsäädäntövaltaan, toimeenpanovaltaan ja tuomiovaltaan. Lait piti säätää tai oikeammin tutkimalla palauttaa luonnonoikeuden mukaisiksi. Valistuksen vaatimuksia alettiinkin vähitellen toteuttaa eri maiden lainsäädännöissä. Alettiin vaatia kidutuksen ja orjuuden poistamista. Vankiloiden ja mielisairaaloiden oloja alettiin parantaa.

Erityisen syvällisesti valistus vaikutti kasvatukseen. Vaadittiin havaintoon ja kokemukseen perustuvaa opetusta, ammattikouluja ja käytännön harjoittelua, koulutuksen ulottamista alempiin yhteiskuntaryhmiin ja naisiin sekä aikuisten jatko-opetusta. Rousseau kokosi osittain näitä näkemyksiä teokseensa Émile. Rousseau kuitenkin keskittyi lähinnä pojan kasvattamiseen mieheksi ja "kansalaiseksi". Käytännössä valistuksen kasvatusajatuksia alkoi toteuttaa Johann Heinrich Pestalozzi. Myös talouden alalla syntyi uusia ajatuksia. Kun valtiovalta oli rajoittanut vapaata kilpailua edellisellä vuosisadalla, valistus kannatti vapaata markkinataloutta. Uudet näkemykset kokosi skotlantilainen Adam Smith kirjaansa Kansojen varallisuus. Hänen taloudellista ajattelutapaansa kutsutaan liberalismiksi, joskin sen loivat muut ennen häntä.

Valistusaatteiden piirissä omaisuutta pidettiin yleensä luonnollisena oikeutena. Vuosisadan loppupuolella ranskalainen François-Noël Babeuf vaati omaisuuden poistamista. Anarkismin (valtiottomuuden) ensimmäisiin edustajiin kuulunut William Godwin halusi poistaa omaisuuden lisäksi valtion ja avioliiton. Antoine Condorcet uskoi ihmiskunnan saavuttaneen täysi-ikäisyyden ja rajattoman edistyksen asteen. Historioitsijat tutkivat kulttuurien rappion syitä. Erityisen kuuluisaksi tuli Edward Gibbonin Rooman valtakunnan rappiota ja tuhoa käsittelevä teos. Gibbonin suurteoksen kristinuskoa käsittelevät osat on koottu teokseen History of Christianity.

Valistusajattelijoita ja ensyklopedia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Encyclopédien kansilehti.

Valistusajattelijain suurin voimannäyte oli tietosanakirja l'Encyclopédie (”Ensyklopedia”). Se sisälsi 28 nidettä ja seitsemän täydennysosaa. Tietosanakirjan toimittajana oli Denis Diderot. Kysymyksessä ei ollut tavallinen tietosanakirja vaan kaiken kulttuurin rakenteellinen esitys. Kirjoittamiseen osallistui erilaisia ihmisiä, ja artikkelien kannanotot vaihtelivat. Kirkko yritti useita kertoja estää tietosanakirjan painamisen, mutta useista painokielloista ja paavin pannaan julistamisesta huolimatta Diderot onnistui ystävineen painattamaan kirjan Pariisissa - tosin painopaikaksi jouduttiin merkitsemään ulkomailla sijaitseva paikkakunta. Kuuluisimmat niistä ranskalaisista materialisteista, jotka avustivat Ensyklopediaa, olivat Julien Offray de La Mettrie, Claude Adrien Helvetius ja Paul Henri Thierry von Holbach (d'Holbach ).

Voltaire[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Voltaire vuonna 1718. Nicolas de Largillièren maalaus.

Puhuttaessa valistusajattelijoista mainitaan aina myös Voltaire. Voltaire ei kuitenkaan ollut niinkään merkittävä filosofian tai tieteen kehittäjänä, vaan hänen maailmanmaineensa perustui siihen, että hän oli taitava kiistakirjoittaja, runoilija ja historioitsija. Hänet kasvatettiin jesuiittaopistossa. Käytännön elämässä hän puolusti suvaitsevuutta, ihmisyyttä ja vapautta. Hän puolusti kirkollisen ja valtiollisen vainon uhreja ja joutui itsekin elämään maanpaossa. Voltaire ei ollut ateisti vaan deisti. Tästä huolimatta hän laati ateisti Jean Meslierin testamentista lyhennelmän ja levitti teosta. Voltaire oli saanut vaikutteita etenkin englantilaisilta. Poliittisesti hän kannatti valistunutta yksinvaltaa. Pyöveli poltti kuitenkin hänen teoksensa Lettres Philosophiques vaarallisena uskonnolle ja porvarilliselle yhteiskuntajärjestykselle. Vanhoilla päivillään Voltaire alkoi taistella vääryyttä kärsineiden puolesta ja maa­orjuuden jäänteitä vastaan.

Vaikka Voltaire ei vaatinutkaan kirkon ja valtion eroa, kirkko oli hänen mielestään alistettava siviili­oikeuden alaiseksi. Kirkon omaisuutta oli verotettava ja pappien saatava palkkansa valtiolta. Avioliitto oli maallistettava, kirkollisia juhlapäiviä vähennettävä sekä lakkautettava luostarit. Eri uskontokunnat tuli laillistaa. Voltaire taisteli myös ihme- ja henkiuskoa vastaan. Perisynti-, kolminaisuus- ja neitseestäsyntymisoppeja hän piti mielettöminä. Hänen mielestään myös sielun kuolemattomuusoppia vastaan puhuivat järkiperusteet, mutta moraalin tukipönkkänä Voltaire piti sitä tarpeellisena.

Valistus eri maissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsin valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa valistusaatteet levisivät 1700-luvulla lähinnä sivistyneistön keskuuteen. Eräissä kartanoissa oli valistusajattelijain teoksia. Myös oppineet ja papit tunsivat jonkin verran näitä aatteita. Valistuksen aatteet olivat myös esillä Valhalla-seurassa, joka toimi vuosina 1781-1786. Tunnetuin ja jyrkin ateistisluontoisen katsomuksen esittäjä silloisessa Ruotsissa oli papin poika, kirjailija ja dosentti Johan Kellgren, joka tunsi ranskalaisten materialistien tuotantoa. Tunnetuimpia suomalaisia valistusajattelijoita olivat Petter Forskål sekä suomalaisen (ja ruotsalaisen) liberalismin isänä pidetty (Antti) Anders Chydenius.

Valistusaatteet synnyttivät Suomessa myös vastustusta. Turun piispa Johan Browallius nimitti materialisteja ja ateisteja ihmiskunnan häpeätahroiksi, ja vuonna 1749 itse kuningas kielsi yliopiston filosofisen tiedekunnan opettajia kajoamasta uskonnollisiin kysymyksiin. Henrik Gabriel Porthanin mukaan ateismia on rangaistava, koska se on yhteiskunnalle vaarallinen. Erityisesti Porthan varoitti ateismin levittämisestä rahvaan (talonpoikien) ja porvareiden keskuuteen. Hän kirjoitti vapaamielisestä papista: ”Hän on siinä määrin mieletön, että hän saarnoissaan ja Katekismusta koskevissa kuulusteluissaan selittää helvetin tulen pelkäksi vertauskuvalliseksi lauseeksi ja että paholainen ei enää vaikuta ihmisiin, tuskin lienee olemassakaan...”

Kun valistusaatteet levisivät pääasiassa aateliston keskuuteen, Kymin ja Porvoon kihla­kuntien talonpojat esittivät valtiopäiville valituksen herrojen vapaa-ajattelusta, ”joka ilmeni tolkuttomina ja tuomittavina lausuntoina uskonnon opeista ja sen pääkappaleista sekä Jumalan pyhästä sanasta ja jumalanpalvelusten sekä kalliiden armonosoitusten halveksintana.” Sivistyneistön piirissä ja varsinkin upseeristossa esiintyi nurjamielisyyttä papistoa kohtaan. Papisto moitti aatelisia siitä, että nämä eivät käyneet kirkossa eivätkä edes lähettäneet palvelusväkeäänkään. Papisto yritti taivuttaa herrasväkeä kirkkokurilla, mutta nämä vastasivat syytöksillä papiston huonosta elämästä kuten juopottelusta, ahneudesta jne. Herrasväen uskonnon halveksinta oli silloisen hallitusmuodon vastainen. Hallitus sääti lain, jonka mukaan kirkon toimitusten käyttö oli virkanimitysten ehto.

Kuningas Kustaa III oli valistunut itsevaltias, ja hän uudisti elinkeinoelämää ja rikoslainsäädäntöä. Hänet murhattiin 29. maaliskuuta 1792.

Englanti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1688 mainio vallankumous aloitti Englannissa uuden vapaamielisen ajan. 1700-luvulla Englanti oli suvaitsevaisuuden edelläkävijämaa, jossa perustuslaillinen monarkia turvasi kansan oikeudet ja poikkeavia uskonnollisia mielipiteitä arvostettiin. Uusi vapaus oli ennen kaikkea myös sananvapautta, ja ennakkosensuuri lakkautettiin Englannissa vuonna 1695. Vallankumoukselliset ja uskontoa rienaavat teokset voitiin kuitenkin vielä takavarikoida ja tekijöitä rangaista. [4]

Poliittisia mielipiteitä alettiin vaihtaa kahviloissa, joissa kehittyi uusi lukeva yhteisö sanomalehtien ilmestymisen ansiosta, sekä klubeissa. Uusi kirjallisuus suunnattiin suurelta osin näiden asiakkaille, eli varakkaalle porvaristolle ja vapaamieliselle aatelille.[4]

Keskeisiä henkilöitä Englannin valistuksessa olivat mm. filosofi John Locke, joka loi ajattelullaan pohjaa poliittiselle liberalismille[5], sekä kirjailijat Jonathan Swift ja Daniel Defoe. [6]

Saksa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valistus alkoi vaikuttaa Saksassa noin 1650-luvulla ja päättyi noin 1700-luvun lopulla. Saksan valistus (saks. Aufklärung) erosi muun Euroopan valistuksesta.[7] Toisin kuin Ranskassa ja Englannissa, Saksassa ei valistuksen aikaan ollut varsinaista kulttuurikeskusta, josta uusi aate olisi levinnyt sanomalehtien tai kahviloiden avulla. Saksassa valistuksen keskuksia olivat pappilat ja salongit, siksi saksalainen valistus oli uskonnollista ja painotti kansansivistystä.[8] Uskontoa ei kritisoitu, sillä valistus keskittyi enemmän mystiikkaan ja esti täten riitaantumisen kirkon kanssa.[9]

Oleellisia saksalaisia valistusajan henkilöitä olivat esimerkiksi filosofi Immanuel Kant, joka määritteli valistuksen esseessään "Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?". Kantin mukaan valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta. Hän otti valistuksen tunnuslauseeksi antiikin näytelmäkirjailija Horatiuksen näytelmästä ajatuksen: "Sapere aude!" sananmukaisesti: "Uskalla olla viisas!".[10][3]

Myös kirjailija Johann Wolfgang von Goethe sekä matemaatikko ja filosofi Gottfried Wilhelm Leibniz olivat merkittäviä saksalaisia valistusajan henkilöitä.[7] Valistuksen sanotaan yhdistäneen Saksaa kulttuurillisesti, sillä valistus mahdollisti lehtien julkaisemisen vapautumisen sekä oikeusjärjestelmän parantumisen ja tuomioiden muuttumisen inhimillisemmiksi. Myöskään aateliston ja keskiluokan välillä ei ollut erimielisyyksiä ja osittain näiden muutosten ansiosta Saksasta tuli yhtenäinen kansakunta vuonna 1871.[7][9]

Ranska[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskassa valistuksessa keskeistä oli käytännöllinen ajattelu ja uskonnon kritisoiminen. Tämä oli tietysti ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa. Myös Ranskassa porvaristo nousi valtaan valistuksen aikana. [11][12]

Valistusaatteiden seurauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valistus tarjosi puitteet muun muassa Ranskan suurelle vallankumoukselle. Eugène Delacroixin maalaus Vapaus johtaa kansaa eli toiselta nimeltään Vapaus barrikadeilla.

Valistusaatteiden leviämistä vaikeutti muun muassa siihen aikaan yleinen lukutaidon puute. Valistus vaikutti kuitenkin usein juuri niihin henkilöihin, joilla oli yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Suvaitsevaisuus lisääntyi valistuksen vaikutuksesta. Uskonsotia ei enää ollut, noitavainot vähenivät ja juutalaisten asema parani. Yhteiskunnallinen tasa-arvoisuus lisääntyi, oikeudenkäyttö inhimillistyi (kidutukset poistettiin tai niitä vähennettiin), maaorjuus lakkautettiin Keski-Euroopasta, taistelu orjuuden poistamiseksi alkoi, hallinto kehittyi vallanjaon periaatteiden pohjalta ja alkavan liberalismin hengessä, terveydenhoitoa kehitettiin, sananvapaus laajeni ja kansansivistys levisi. Tieteiden alalla kehitys johti muun muassa kansantaloustieteen, tilastotieteen, sosiologian, kokeellisen psykologian ja kulttuurihistorian syntymiseen.[3]

Valistusajan keskeisiä henkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Condorcet, Antoine: Esquisse d'un tableau historique des progrès de l'esprit humain, 1793-1794
  3. a b c Hakusana valistus teoksessa Spectrum tietokeskus: 16-osainen tietosanakirja. 13. osa, Vaa–Ö. Espoo: WSOY, 1981. ISBN 951-0-07252-4. .
  4. a b Jyväskylän yliopisto: Englantilainen valistus Viitattu 27.1.2010.
  5. Internetix: Valistus ja vallankumous Viitattu 27.1.2010.
  6. Grimberg, Svanström: Kansojen historia 16: Valistuksen aika, WSOY, Porvoo 1983
  7. a b c Wisegeek.com. Viitattu 27.1.2010.
  8. Jyväskylän yliopisto. Viitattu 27.1.2010.
  9. a b Sparknotes.com. Viitattu 27.1.2010.
  10. Koivisto, Juha & Mäki, Markku & Uusitupa, Timo: Mitä on valistus?, s. 77. Tampere: Vastapaino, 1995.
  11. Jyväskylän yliopisto Viitattu 27.1.2010.
  12. Billeskov Jansen, Stangerup, Traustedt, Viljanen, Villa: Kansojen kirjallisuus 5 : Valistuksen aika. WSOY, Porvoo 1976.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gay, Peter: The enlightenment: An interpretation. The rise of modern paganism. New York: Knopf, 1966.
  • Gay, Peter: The enlightenment: An interpretation. The science of freedom. New York: Knopf, 1969.
  • Israel, Jonathan I.: Radical enlightenment: Philosophy and the making of modernity 1650–1750. Oxford: Oxford University Press, 2001. ISBN 0-19-925456-7.
  • Israel, Jonathan I.: Enlightenment contested: Philosophy, modernity, and the emancipation of man, 1670–1752. Oxford: Oxford University Press, 2006. ISBN 0-19-927922-5.
  • Israel, Jonathan I.: Democratic Enlightenment: Philosophy, Revolution, and Human Rights 1750–90. Oxford: Oxford University Press, 2011. ISBN 978-0-19-954820-0.
  • Knuuttila, Simo & Saarinen, Risto (ed.): Theology and Early Modern Philosophy (1550–1750). Helsinki: Academia Scientiarum Fennica, 2010.
  • Koivisto, Juha & Mäki, Markku & Uusitupa, Timo: Mitä on valistus?. Tampere: Vastapaino, 1995. ISBN 951-9066-99-3. Teoksen verkkoversio.
  • Russell, Bertrand: Länsimaisen filosofian historia 2: Uuden ajan filosofia. (Alkuteos: History of Western Philosophy, 1946.) 9. painos. Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo Helsinki Juva WSOY, 1999. ISBN 951-0-17886-1.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]