George Berkeley

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
George Berkeley

George Berkeley (12. maaliskuuta 1685 Kilkennyn kreivikunta14. tammikuuta 1753 Oxford) oli irlantilainen filosofi ja piispa, joka edusti tietoteoriassa empirismiä ja ontologiassa idealismia. Berkeley on merkittävin subjektiivisen idealismin edustaja. Hänen näkemyksensä kiteytyvät hänen sanoissaan "Esse est percipi" ("oleminen on havaituksi tulemista").

Berkeley vetoaa aistimaailman ristiriitaisuuksiin viitaten, että aistimaailma on liian epäkoherentti ollakseen oikeasti olemassa. Berkeleyn mukaan oli olemassa vain Jumala ja olentojen sielut. Aistimaailma oli vain Jumalan sieluille antamaa aistitietoa, mutta sitä ei muuten ollut olemassa. Mitään materiaa Berkeleyn maailmankuvaan ei siis kuulunut. Aikalaiset eivät arvostaneet Berkeleyn filosofiaa, eikä se ole saanut kannattajia myöhemminkään, mutta Berkeleytä pidetään kuitenkin yhtenä 1700-luvun filosofian suurista hahmoista, koska hän loi oman filosofisen systeeminsä, ja pyrki argumentoimaan sen puolesta varsin uskottavalla tavalla.

Berkeleyn kiinnostuksen kohteena ei ollut vain filosofia, vaan myös uskonnolliset kysymykset, matematiikka ja yhteiskunnalliset uudistukset. Matematiikassa Berkeley arvosteli — varsin terävänäköisesti — vastikään keksittyä differentiaali- ja integraalilaskentaa, jonka käsitteelliset perusteet olivat hänen mielestään täysin sekavat. Berkeleyn kritiikki ei kuitenkaan suoraan johtanut matematiikassa uusiin keksintöihin, ja differentiaali- ja integraalilaskenta saatettiinkin täsmälliselle pohjalle vasta 1800-luvulla.

Berkeley kirjoitti myös kirjan tervavedestä, jossa suositeltiin tervavettä käytettäväksi moniin eri vaivoihin.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berkeley kasvoi Dysert Castlessa lähellä Thomastownia Irlannissa. Hän oli William Berkeleyn vanhin poika ja kuului Berkeleyn aatelissukuun. Hän opiskeli aluksi Kilkenny Collegessa ja valmistui maisteriksi Dublinin Trinity Collegesta vuonna 1707. Hän jatkoi Trinity Collegessa opettajana opettaen muun muassa kreikkaa. Hänen ensimmäinen teoksensa oli matemaattinen, mutta ensimmäinen teos joka toi hänelle mainetta oli Essay towards a New Theory of Vision joka julkaistiin vuonna 1709. Vaikka se herätti valmistuessaan ristiriitoja, sen johtopäätökset hyväksytään nykyään osana optiikan perusteita. Seuraava teos oli vuonna 1710 julkaistu Treatise Concerning the Principles of Human Knowledge, jota seurasi vuonna 1713 Three Dialogues Between Hylas and Philonous.

Näissä suhteellisen nuorena kirjoittamissaan pääteoksissa Berkeley esitti filosofisen järjestelmänsä, jonka keskeisenä ajatuksena oli, että aistiemme havaitseman maailman olemassaolo vaatii sen, että se tulee havaituksi. Teoksista Principles selitti teorian ja Dialogue puolusti sitä. Berkeleyn yhtenä päätavoitteena oli vastustaa aikansa voitolla ollutta materialismia. Dialoguen päähenkilöt olivat kreikan kielen mukaan nimetyt Philonous, "mielen rakastaja", joka edusti idealistista katsantokantaa eli Berkeleytä itseään, sekä Hylas, "materia", joka edusti materialistista katsantokantaa eli muun muassa Locken ajatuksia, joka uskoo ulkoisen, aineellisen maailman olemassaoloon. Berkeleyn teoriaan suhtauduttiin usein pilkaten, mutta jotkut, kuten tohtori S. Clarke, pitivät Berkeleytä nerona.

George Berkeleyn perhemuotokuva. John Smibertin maalaus vuodelta 1729.

Pian tämän jälkeen Berkeley vieraili Englannissa ja pääsi Steelen, Addisonin ja Popen piireihin. Vuosien 1714 ja 1720 välisenä aikana hän matkusteli akateemisten töidensä ohella laajalti Euroopassa. Vuonna 1721 hän sai pappisvihkimyksen ja valmistui jumaluusopin tohtoriksi. Hän valitsi jälleen uran Trinity Collegessa luennoiden jumaluusopista ja heprean kielestä. Vuonna 1724 hänestä tuli Derryn tuomiorovasti.

Vuonna 1725 Berkeley aloitti projektin collegen perustamiseksi Bermudalle siirtokuntien papiston ja intiaanien parissa lähetystyötä tekevien kouluttamiseksi. Tehtävän johdosta Berkeleyn luopui virastaan, jossa oli ansainnut 1100 puntaa, ja muutti Amerikkaan 100 punnan palkalla. Hän saapui Newporttiin Rhode Islandille ja osti sieltä Whitehallin plantaasin. 4. lokakuuta 1730 Berkeley osti "neekerimiehen nimeltään Philip, iältään neljätoista vuotta tai sinnepäin". Muutama päivä myöhemmin hän osti lisää orjia. 11. heinäkuuta 1731 peräisin oleva merkintä kertoo, että "rovasti Berkeley kastoi kolme neekereistään, Philip, Anthony ja Agnes Berkeleyn". Hankintojen kuitit ovat nähtävillä British Museumissa (Ms. 39316) (George C. Mason, Annals of Trinity Church, 1698–1821, 51).

Berkeleyn saarnat selittivät siirtokuntalaisille, miksi kristinusko salli orjuuden ja miksi orjista tuli tehdä kastettuja kristittyjä: "Olisi hyödyksi heille [orjien isännille], että heillä olisi orjia jotka kunnioittavat kaikissa asioissa isäntiään lihan mukaan, ei silmänpalvonnalla kuten mielistelijät, vaan sydämen yksinäisyydessä, Jumalaa peläten; että evankeliumin vapaus käsittää maallisen orjuuden; ja että heidän orjistaan tulee vain parempia orjia tulemalla kristityiksi" (Berkeley, Proposal, 347. Saarna Newportissa lokakuussa 1729).

Berkeley asui plantaasillaan odottaessaan collegen perustamiseksi tarkoitettujen rahojen saapumista. Rahoja ei kuitenkaan tullut ja vuonna 1732 hän palasi Lontooseen. Vuonna 1734 hänet nimitettiin Cloynen hiippakunnan piispaksi. Pian tämän jälkeen hän julkaisi teoksensa The Analyst, joka oli matematiikan myöhempään kehitykseen vaikuttanut tieteen perusteiden kritiikki, sekä teoksen Alciphron, or The Minute Philosopher, joka oli osoitettu Lordi Shaftesburyä vastaan. Vuosina 1734-37 hän julkaisi teoksen The Querist. Hänen viimeiset teoksensa olivat Siris, tutkielma tervaveden terveellisyydestä, ja sitä seurannut Further Thoughts on Tar-water samasta aiheesta.

Berkeley pysyi Cloynessä vuoteen 1752 jolloin hän jäi eläkkeelle ja muutti Oxfordiin elääkseen poikansa kanssa. Hän oli pidetty henkilö rakastavan olemuksensa ja leppoisien käytöstapojensa ansiosta.

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berkeleyn ajattelu oli empirismiä sen äärimmäisessä muodossa. Nuorena Berkeley teorioi, että ihmiset eivät voi tietää, ovatko oliot olemassa, vaan ainoastaan että ne ovat mielen havaitsemia. Hän katsoi, että ei voida ajatella tai puhua olioiden olemisesta, sen sijaan voidaan ajatella ja puhua vain, että ne ovat jonkun havaitsemia — ihmiset eivät voi tuntea sen taustalla miten oliot havaitaan mitään "todellisia" olioita tai materiaa joka saisi aikaan havainnon.

Näin Berkeley päätteli, että kaikki mitä ihmiset tietävät olioista on heidän aistimuksensa niistä. Jos ihmisten oli tarve puhua lainkaan "todellisista" tai "materiaalisista" olioista, kaikkien nimitysten tuli kuitenkin viitata pelkästään niistä tehtyyn havaintoon. Erityisesti materia oli Berkeleylle epäselvä termi, josta hän pyrki eroon.

Tästä seuraa kysymys, ovatko yksilön aistimat oliot "objektiivisia" siinä mielessä, että ne ovat samoja myös muille ihmisille, jos ajatus yksilön havainnoista riippumattomasta käsityksestä muista ihmisistä on edes pätevä. Berkeley katsoi, että yksilö kokee muut ihmiset sen mukaan, miten he puhuvat hänelle — tavalla joka ei ole peräisin mistään yksilön omasta toiminnasta — ja kun hän oppii, että heidän näkemyksensä maailmasta on yhtäpitävä hänen oman näkemyksensä kanssa, hän voi uskoa heidän olemassaoloonsa ja siihen, että maailma on sama tai samanlainen kaikille.

Tästä seuraa, että:

  1. Kaikki tieto empiirisestä maailmasta voidaan saada pelkästään suoralla havainnolla.
  2. Virheet seuraavat ajattelusta, joka seuraa aistihavaintoja.
  3. Tieto empiirisestä maailmasta, ihmisestä ja asioista ja teoista, voidaan puhdistaa ja täydellistää vain poistamalla kaikki ajattelu ja sen mukana kieli puhtaista aistimuksista.

Tästä seuraa, että:

  1. Tieteellisen tiedon ideaali muoto voidaan saavuttaa vain tavoittelemalla puhtaita ei-älyperäisiä havaintoja.
  2. Jos yksilöt voivat saavuttaa tämän, voimme saavuttaa syvimmän näkemyksen luonnollisesta maailmasta ja inhimillisen ajattelun ja toiminnan maailmasta, mikä ihmiskunnalle on mahdollista.
  3. Kaiken tieteen päämääränä on siksi ei-älyperäistää ja ei-käsitteellistää ja siten puhdistaa inhimilliset aistihavainnot.

Teologisesti eräs Berkeleyn näkemysten seuraus on, että ne vaativat Jumalan läsnä olevaksi välittömänä syynä havainnoillemme. Berkeleyn Jumala ei siis ollut Newtonin taivaallisen kellokoneiston kaukainen insinööri, joka saa aikaan pihalla olevan puun kasvamisen ajan mittaan. Sen sijaan yksilön havainto puusta on ajatus, jonka Jumalan mieli on tuottanut yksilön mieleen, ja puu jatkaa olemassaoloaan silloinkin kun kukaan yksilö ei havaitse sitä siksi, että Jumala havaitsee sen aina.

Yli sata vuotta myöhemmin Ronald Knox tiivisti Berkeleyn ajatuskokeen seuraavankaltaiseen limerick-runoon:

Oli nuori mies joka sanoi: "Jumalan
Täytyy pitää hyvin outona
Jos hän huomaa, että tämä puu
Jatkaa olemistaan
Kun tällä pihalla ei ole ketään."
"Hyvä herra, ihmettelynne on outoa;
Olen aina tällä pihalla
Ja siksi tämä puu
Tulee jatkamaan olemistaan
Sillä sitä tarkastelee uskollisesti Jumala."

David Humen filosofia kausaliteettia ja objektiivisuutta koskien on uudelleenmuotoilu Berkelyn filosofian eräästä toisesta piirteestä. Kun Berkeleyn ajattelu kehittyi, hän vaikuttaa sulauttaneen ajattelunsa lähes kokonaisuudessaan Platonin ajatuksiin, vaikkakaan tämä ei ole täysin varmaa. 1900-luvun merkittävin Berkeley-oppinut Luce on toistuvasti painottanut Berkeleyn kypsän iän filosofian jatkuvuutta. Berkeleyn epäröimätön panenteismi on kuitenkin todistus siitä, ettei hän ollut omaksunut platonismia kokonaisuudessaan. Samoin se tosiasia, että Berkeleyn teoksista julkaistiin uudet painokset ilman suuria muutoksia hieman ennen hänen kuolemaansa puhuu sitä vastaan, että Berkeley olisi tehnyt täyskäännöstä filosofiassaan ajan mittaan.

Berkeleyn teos Treatise Concerning the Principles of Human Knowledge julkaistiin kolme vuotta ennen Arthur Collierin teosta Clavis Universalis, joka esitti samanlaisia ajatuksia kuin Berkeleyn teos. Näiden kahden kirjoittajan välillä ei kuitenkaan vaikuttanut olevan mitään vuorovaikutusta.

Saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer kirjoitti kerran: "Berkeley oli siksi ensimmäinen, joka käsitteli subjektiivista lähtökohtaa todella vakavasti ja osoitti kieltämättömästi sen täydellisen välttämättömyyden. Hän on idealismin isä [...]" (Parerga and Paralipomena, Vol.I, "Fragments for the History of Philosophy," § 12).

Matematiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofisen panoksensa lisäksi Berkeley vaikutti huomattavasti myös matematiikan kehitykseen, tosin enemmän negatiivisessa mielessä, kritisoijana kuin luovana toimijana. Hänen vuonna 1734 julkaisema teoksensa The Analyst, alaotsikoltaan uskottomalle matemaatikolle osoitettu tutkielma, herätti paljon kiistoja. "Uskottoman matemaatikon" uskotaan viitanneen joko Edmond Halleyhin tai itseensä Isaac Newtoniin, tosin jälkimmäisessä tapauksessa teos olisi suunnattu Newtonia vastaan vasta postuumisti, sillä hän kuoli jo vuonna 1727. The Analyst esitti suoran hyökkäyksen differentiaalilaskennan perusteita ja perusperiaatteita vastaan ja erityisesti Newtonin ja Leibnizin kalkyylin kehittämisessä käyttämiä jatkuvan funktion (Newtonin "fluxion") ja infinitesimaalisen muutoksen ideoita vastaan.

Berkeley katsoi kalkyyliä vastaan suunnatun kritiikkinsä olevan osa hänen laajempaa kampanjaansa newtonilaisen mekaniikan uskonnollisia seuraamuksia vastaan — hän halusi puolustaa perinteistä kristinuskoa deismiä vastaan, joka pyrkii etäännyttämään Jumalan luomakunnastaan.

Seuranneen kiistan lopputuloksena kalkyylin perusteet kirjoitettiin uudelleen formaalimmassa ja tiukemmassa muodossa käyttäen raja-arvoja. Infinitesimaalisen käsite määriteltiin yhtä tiukasti vasta vuonna 1966 Abraham Robinsonin teoksen Non-standard Analysis, joka esitteli epästandardin analyysin, kirjoittamisen myötä. Näin löydettiin vaihtoehtoinen tapa selviytyä niistä ongelmista, jotka Berkeley oli osoittanut Newtonin lähestymistavassa.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berkeleyn teoksen Treatise Concerning the Principles of Human Knowledge ensimmäisen painoksen kansi.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Berman, David: Berkeley: Kokeellinen filosofia. (Berkeley: Experimental Philosophy, 1997.) Suom. Anssi Korhonen. Suuret filosofit 3. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-16194-6. Myös teoksessa Suuret filosofit II. Toimittaneet Ray Monk ja Frederic Raphael. Helsingissä: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22308-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]