Luonnonoikeus
Luonnonoikeus (lat. ius naturale; myös luontaisoikeus, luonnollinen laki, lex naturalis) on yhteisnimitys sellaisille moraali- ja oikeusteorioille, joiden mukaan on olemassa yleispäteviä, ihmisestä ja kulttuurista sekä ajasta ja paikasta riippumattomia oikeusnormeja[1]. Luonnonoikeusajattelun mukaan on olemassa ylipositiivinen eli säädännäistä lakia ylempi ja vahvempi oikeus, joka asettaa rajat sille, mitä lainsäätäjä voi säätää ja tuomioistuin soveltaa. Toisin sanoen luonnonoikeusajattelu perustuu ajatukseen lainsäätäjää, tuomioistuimia ja kansalaisia velvoittavasta oikeasta oikeudesta eli ehdottomasta uskonnollisesta tai yhteisöllisestä oikeudenmukaisuudesta, jota vasten lainsäädäntöä ja yksittäisiä tuomioistuinratkaisuja tulee kriittisesti arvioida.[2]
Luonnonoikeusajattelu on vanha ja erittäin laaja teoriaperinne, johon lasketaan kuuluviksi hyvinkin erilaisia teorioita vuosisatojen varrelta. Luonnonoikeusajattelu ei siis muodosta yhtenäistä koulukuntaa tai ajattelutapaa, vaan kattaa useita eri luonnonoikeusteorioita. Yhteistä luonnonoikeusteoreetikoille on etenkin kysymys oikeuden oikeutuksesta.[3]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Luonnonoikeusteoria edustaa vanhinta teoreettista käsitystä siitä, mikä on perusteiltaan ymmärrettävä oikeudeksi.[1] Luonnonoikeudellisen ajattelun historiassa voidaan erottaa neljä eri vaihetta, joihin kuuluvat antiikin luonnonoikeusteoria, keskiajan skolastinen luonnonoikeusteoria, uuden ajan rationalistinen luonnonoikeusteoria ja moderni luonnonoikeusteoria.[1][4]
Antiikin luonnonoikeusteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Antiikin kreikkalaisen luonnonoikeusteorian perusajatukset kiteytyivät Aristoteleen teleologisessa filosofiassa, jossa kaupunkivaltio ja sen lait toteuttivat ihmisten olemukselliseen sosiaalisuuteen perustuvaa luonnollista päämäärää. Luonnonoikeusajattelua edustivat myös stoalaiset ja Cicero, joiden kummankin mukaan ihmisten asettaman oikeuden tuli olla yhteensopiva luonnon ja sen ehdottomien lakien kanssa. Myös Sofokleen tragedia Antigone ilmentää luonnonoikeusajattelua.[4][5][6]
Skolastinen luonnonoikeusteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Keskiajalla skolastikko Tuomas Akvinolainen kehitti vaikuttavan ja omaehtoisen luonnonoikeusteorian, joka perustui yhtäältä Aristoteleen filosofiaan ja toisaalta katolisen kirkon uskonnolliseen maailmankuvaan. Tämä skolastinen luonnonoikeusteoria perustui ajatukseen neljän eri oikeuden tason muodostamasta hierarkkisesta järjestyksestä, jossa maallisten hallitsijoiden antamien positiivisten lakien tuli olla yhteensopivia Jumalan säätämän, koko luomakunnan kattavan ikuisen ja objektiivisen maailmanjärjestyksen kanssa.[7][8][9][10] Luterilaiset tunnustuskirjat toteavat, että "luonnonoikeus on todella jumalallinen oikeus, koska se on Jumalan luontoon istuttama järjestys." (AC XXIII, 12).[11]
Rationalistinen luonnonoikeusteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1600- ja 1700-luvuilla Eurooppassa kehittyi rationalistinen luonnonoikeusteoria, jossa heijastuivat uuden ajan yhteiskunnalliset kehityskulut, kuten keskitetyn valtion ja kapitalistisen markkinatalouden muodostuminen, uskonpuhdistusta seuranneet uskonsodat ja löytöretkien avartama maailma. Toisin kuin keskiaikainen luonnonoikeusajattelu, jonka perustana toimi objektiivinen maailmanjärjestys ja ihmisiä velvoittavat luonnolliset lait, rationalistisen luonnonoikeusteorian perustana toimi subjektiivinen ihmisluonto ja ihmisten luonnolliset oikeudet. Rationalistinen luonnonoikeusteoria pyrki johtamaan luonnonoikeudelliset normit jumalallisen alkuperän sijaan pelkästään ihmisjärjen pohjalta. Luonnonoikeus miellettiin geometrian innoittamana aksiomaattisena järjestelmänä, jossa ylimmistä periaatteista voitiin loogisen päättelyn avulla johtaa yksityiskohtaisempia sääntöjä.[12][13][14][15]
Rationalistinen luonnonoikeusteoria sai alkunsa Salamancan yliopiston piirissä toimineilta oikeusteoreetikoilta, kuten Francisco de Vitorialta ja Francisco Suárezilta, jotka kehittivät luonnonoikeuteen perustuvaa ajatusta kansainvälisestä oikeudesta eurooppalaisen siirtomaavallan oikeutuksena.[16] Tätä luonnonoikeuteen perustuvan kansainvälisen oikeuden ajatusta kehitteli edelleen Hugo Grotius varsinkin kauppaoikeuden kysymysten osalta.[17] Muihin rationalistisen luonnonoikeusteorian edustajiin kuuluivat esimerkiksi Samuel Pufendorf, Christian Thomasius ja Christian Wolff.[18]
Moderni luonnonoikeusteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Moderni luonnonoikeusteoria kehittyi reaktiona Natsi-Saksan ja toisen maailmansodan julmuuksiin, ja sitä edustavat esimerkiksi Lon L. Fuller ja Gustav Radbruch. Myös tomismilla on edelleen vankka asema modernissa luonnonoikeusteoriassa etenkin espanjankielisellä alueella[19], ja sitä edustavat esimerkiksi 1980-luvulla muodostunut uusi luonnonoikeuskoulu, johon kuuluvat etenkin John Finnis, Germain Grisez ja John Boyle,[20] ja J. Budziszewski[21]. Myös Ronald Dworkin liitetään joskus modernin luonnonoikeusteorian yhteyteen[22], vaikka hänen oikeusteoriansa sijoittuu pikemminkin luonnonoikeusteorian ja oikeuspositivismin väliin. Modernin luonnonoikeusteorian vaikutus näkyy etenkin perus- ja ihmisoikeuksien kirjaamisessa kansallisiin perustuslakeihin ja kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin.[23][24]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Laakso, Seppo: Lainopin teoreettiset lähtökohdat. Tampere: Tampereen yliopisto, 2012.
- Lindroos-Hovinheimo, Susanna: Oikeuden rajoilla. Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2014.
- Mäkelä, Kaisa; Tontti, Jaakko (toim.): Filosofien oikeus 2. Saarijärvi: Suomalainen lakimiesyhdistys, 2001.
- Miettinen, Timo: Eurooppa - Poliittisen yhteisön historia. Helsinki: Teos, 2021.
- Siltala, Raimo: Oikeudellisen ajattelun perusteet - Pääsykoekirja 2/2010. Turku: Turun yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010.
- Strömholm, Stig (suom. Siltala, Raimo): Länsimaisen oikeusajattelun historia. Helsinki: Lakimiesliiton kustannus, 1989.
- Tuori, Kaarlo: Kriittinen oikeuspositivismi. Vantaa: Werner Söderström Lakitieto, 2000.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Laakso 2012, s. 104
- ↑ Siltala 2010, s. 74
- ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 30-31
- ↑ a b Siltala 2010, s. 75
- ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 31-32
- ↑ Laakso 2012, s. 104-106
- ↑ Laakso 2012, s. 107-109
- ↑ Tuori 2000, s. 8-9
- ↑ Siltala 2010, s. 76
- ↑ Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 32
- ↑ Augsburgin tunnustuksen puolustus. XXIII uskonkohta. Pappien avioliitto
- ↑ Tuori 2000, s. 10-12
- ↑ Laakso 2012, s. 111
- ↑ Siltala 2010, s. 77
- ↑ Strömholm 1989, s. 211
- ↑ Miettinen 2021, s. 156
- ↑ Miettinen 2021, s. 172
- ↑ Strömholm 1989, s. 213
- ↑ Laakso 2012, s. 119
- ↑ Mäkelä, Tontti (toim.) 2001, s. 315
- ↑ J. Budziszewski: What We Can't Not Know. Spence Publishing 2004.
- ↑ Siltala 2010, s. 78
- ↑ Siltala 2010, s. 77-78
- ↑ Strömholm 1989, s. 326