Keskiajan filosofia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sanzio 01 cropped.png
Länsimaisen filosofian
historia
Antiikin filosofia
Keskiajan filosofia
Renessanssifilosofia
1600-luvun filosofia
1700-luvun filosofia
1800-luvun filosofia
1900-luvun filosofia
Nykyfilosofia
Katso myös:
Juutalainen filosofia
Kristillinen filosofia
Islamilainen filosofia
Itämainen filosofia
Suomalainen filosofia

Keskiajan filosofialla viitataan lähinnä Länsi-Euroopassa ja Lähi-idässä keskiajalla harjoitettuun filosofiaan. Keskiaika ulottui Rooman valtakunnan luhistumisesta renessanssiin saakka. Keskiajalla filosofia nojasi vahvasti antiikin filosofian perinteeseen. Filosofia oli enimmäkseen teologian palvelijana: sitä käytettiin apuna teologisten kiistojen ratkaisemisessa.

Keskiajan keskeisenä filosofisena suuntauksena oli skolastiikan rationalismi, joka sovelsi erityisesti korkeaskolastisena aikana aristotelismia. Keskeisiä filosofisia ongelmia olivat muun muassa uskon ja järjen suhde, Jumalan olemassaolo ja luonne, teologian ja metafysiikan suhteet ja kohde, sekä universaalien ongelma.

Keskiajan filosofian luonne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Filosofia seitsemän vapaan taiteen ympäröimänä. Kuva Herrad Landsbergilaisen teoksen Hortus deliciarum käsikirjoituksesta vuodelta 1180.

Ymmärrystä keskiajasta on leimannut renessanssihumanistien näkemys, jonka mukaan keskiaika oli puolibarbaarinen ajanjakso, joka sijoittui Kreikan ja Rooman kulttuurien ”klassisen” ajan ja tuon kulttuurin ”uudelleensyntymän” eli ”renessanssin” väliin. Keskiaika sisältää kuitenkin lähes tuhat vuotta kestäneen ajanjakson, johon sijoittuu paljon erilaisia filosofisia kehityskulkuja, jotka loivat pohjaa uuden ajan ajattelulle. Uudet filosofiset ajatukset kukoistivat erityisesti 1200-luvulla.

Keskiajan filosofiaa luonnehtii erityisesti kolme piirrettä: (1) Rationalismilogiikan, dialektiikan ja filosofisen analyysin hyödyntäminen totuuden etsimisessä (ratio); (2) antiikin filosofien ja erityisesti Aristoteleen esittämien näkemysten kunnioittaminen ja heidän auktoriteettinsa puolustaminen (auctoritas); ja (3) pyrkimys yhdistää filosofiset ajatukset teologisiin opetuksiin ja pyhiin kirjoituksiin (concordia). Näistä viimeksi mainittu oli kaikkein tärkein — tuskin mikään muu ongelma oli yhtä keskeisellä sijalla keskiajan filosofiassa kuin uskon ja järjen suhde.

Muun muassa Avicenna ja Averroes nojautuivat enemmän järkeen, Augustinus ja Anselm Canterburylainen puolestaan asettivat uskon etusijalle. Augustinuksen vastaus ongelmaan oli se, että ensin tuli uskoa, ja sen jälkeen etsiä ymmärrystä. Anselm ilmaisi tämän sanomalla: ”Ei niin, että pyrkisin ymmärtämään, jotta uskoisin, vaan uskon, jotta ymmärtäisin”.[1] Tuomas Akvinolainen pyrki sovittamaan uskon ja järjen yhteen. Hän uskoi niiden olevan harmoniassa keskenään, koska katsoi kummankin olevan Jumalan luoman. Jos filosofia oli ristiriidassa teologian kanssa, oli tapahtunut virhe, jonka syy tuli selvittää.

Vaikka keskiaikaiseen filosofiaan kuuluukin monenlaisia virtauksia, yhtenä sen määrittävänä tekijänä voidaan pitää skolastisia menetelmiä, joilla kilpailevia tai ristiriitaisia filosofisia näkemyksiä pyrittiin saattamaan yhteen. Varhaiskeskiajan uusplatonilaisista 1100- ja 1200-lukujen peripateetikkoihin ja edelleen 1300- ja 1400-lukujen nominalisteihin ja voluntaristeihin saakka kaikki merkittävät ajattelijat uskoivat, että heidän erilaiset ajatuksensa voidaan yhdistää yhdeksi maailmankuvaksi, kun asioista väitellään tarpeeksi.

Kristillisessä Euroopassa tämä tarkoitti pääasiassa Raamatun ja antiikin filosofian yhdistämispyrkimyksiä. Tällainen lähestymistapa pohjautuu jo hellenistisen ajan juutalaisten oppineiden ajatuksiin. Muun muassa Artapanos, Eupolemos ja Aristobulos katsoivat, että kreikkalainen filosofia olisi tosiasiassa pohjautunut juutalaisuuteen. Filon Aleksandrialainen pyrki yhdistämään juutalaista ajattelua platonismiin ja toisaalta korjaamaan platonismia niiltä osin, missä määrin se oli ristiriidassa juutalaisuuden kanssa.[2]

Antiikin filosofia omaksuttiin näin keskiajan kristillisen filosofian ja teologian pohjaksi. Antiikin filosofiaa ja loogisia tekniikoita käytettiin avuksi teologisten kysymysten ja uskon opinkohtien selventämisessä. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut täysin ilman kritiikkiä – filosofit olivat valmiita soveltamaan sitä sopivilta osiltaan, mutta hylkäämään tarvittaessa. Ristiriitoja kohdatessa skolastista menetelmää käytettiin asioiden saattamiseksi sopusointuun. Antiikin perinteestä myös seitsemän vapaata tiedettä omaksuttiin sellaisenaan koululaitoksen pohjaksi, ensin katedraalikouluissa ja sitten yliopistoissa. Yliopisto-opiskelijoilta vaadittiin laajoja, jopa lähes kymmenen vuotta kestäviä filosofian opintoja, jotka käsittivät enimmäkseen antiikin filosofiaa, ennen etenemistä muihin tiedekuntiin.

Kuvitusta Hildegard Bingeniläisen teoksessa De operatione Dei, 1165.

Keskiajalla filosofia toimi paljolti teologian aputieteenä — teologia nähtiin ”tieteiden kuningattarena” (regina scientiae) ja filosofia teologian palvelijana (ancilla theologiae). Filosofia keskittyi ensi sijassa Jumalan luonteen tutkimiseen, sillä jos Jumala on olemassa, hän on epäilemättä maailmankaikkeuden merkittävin ominaisuus ja siksi hyvinkin tutkimisen arvoinen. Tässä aristoteelinen logiikka eli syllogistiikka nousi merkittävään rooliin. Filosofit pyrkivät myös todistamaan Jumalan olemassaolon puhtaasti loogisilla argumenteilla, jos sellainen on ylipäänsä mahdollista. Samoin Jumalan tekoja, kuten maailman luomista ja lunastamista, ryhdyttiin tutkimaan loogisilla menetelmillä. Keskeinen kysymys oli, olivatko nämä teot samojen lainalaisuuksien hallitsemia kuin luonnon järjestys muutenkin.

Ensimmäisiä argumentteja Jumalan olemassaolon todistamiseksi oli ontologinen argumentti, jonka kehitti Anselm Canterburylainen. Se määritteli Jumalan täydelliseksi olennoksi. Koska olemassaolo on täydellisempää kuin olemassaolon puute, siksi Jumalan täytyy olla olemassa. Toinen merkittävä keskiaikainen jumalatodistus oli kosmologinen argumentti, jonka kehitti Tuomas Akvinolainen. Sen mukaan kaikella olevalla täytyi olla syy. Näin kaikella aiheutetulla tai luodulla täytyy olla ei-aiheutettu tai ei-luotu ensimmäinen syy, joka on Jumala.

Akvinolainen käytti argumenttiaan myös Jumalan hyvyyden todistamiseen. Kaikessa olevassa on jotain hyvää, ja jokaisen asian syy on parempi kuin seuraus. Siksi ensimmäisen syyn tulee olla paras kaikista asioista. Näin vaiheittain voitiin todistaa Jumalan voima, ainutlaatuisuus ja muut ominaisuudet.

Teologian lisäksi filosofit pyrkivät soveltamaan Aristoteleen logiikkaa, metafysiikkaa ja muuta ajattelua elämän kaikilla muillakin alueilla. Syllogistiikka sovellettiin niin, että oppilaat laitettiin muistamaan suuri määrä syllogismeja ulkoa. Jokaisella syllogismilla oli nimi, esimerkiksi ”Modus Ponens” oli muotoa ”Jos A on totta, B on totta. A on totta, joten B on totta”. Muistamisen avuksi oli kehitetty lauseita, jotka sisälsivät syllogismin kuvauksen, ja lauseen muodostamien sanojen alkukirjaimet muistuttivat oppilaita syllogismin nimestä.

Suurin osa yliopistojen opiskelijoista muistivat ulkoa Aristoteleen yhdeksäntoista syllogismia kahdelle subjektille, mikä mahdollisti sen, että he kykenivät loogisesti kytkemään väitelauseiden subjektit ja objektit toisiinsa. Jotkut kehittelivät myös väitelauseita joissa esiintyi kolme subjektia.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Logiikan keskeiset menetelmät ja ongelmat keskiaikaisessa kuvassa.

Kirkkoisien aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kirkkoisät

Kirkkoisiksi kutsutaan kristinuskon alkuvaiheen ensimmäisiä ja vaikutusvaltaisimpia teologeja ja kirjoittajia, jotka ovat luoneet pohjan koko kristinuskon teologialle. Kirkkoisät vaikuttivat aikana, jolloin kristillinen oppi, teologia ja elämä muotoutuivat voimakkaasti, toiselta vuosisadalta 500-luvulle. Kirkkoisät vaikuttivat muun muassa kristillisen teologian systematisoijina, heresiologisteina eli harhaoppien vastustajina, sekä apologeetteina eli kristillisen uskon puolustajina. Kirkkoisät omaksuivat platonistisen ja aristotelisen filosofian kristillisen teologian taustateorioiksi, mikä vaikutti huomattavasti sekä näiden filosofioiden että kristillisen teologian myöhempään kehitykseen. Merkittävimpiä kirkkoisiä ovat muiden muassa Klemens Aleksandrialainen, Origenes, Tertullianus ja Augustinus.

Varhaiskeskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiskeskiajalla merkittävä keskus oli Benedictus Nursialaisen vuonna 529 perustama Monte Cassinon luostari. Se perustettiin samana vuonna kun keisari Justinianus määräsi Ateenan pakanallisen filosofikoulun suljettavaksi, ja siksi ajankohtaa on pidetty usein antiikin ja keskiajan taitekohtana. Monte Cassino muodostui yhdessä muiden benediktiiniläisluostareiden kanssa eräänlaiseksi pysyvyyden symboliksi levottoman ajan keskellä Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen. Luostarit harjoittivat paitsi antiikin ajalta peräisin olevien teosten kopiointia myös opetusta ja tutkimusta.[3]

Merkittäviä henkilöitä varhaiskeskiajan teologiassa ja filosofiassa olivat muiden muassa uusplatonismia kristinuskoon yhdistellyt Pseudo-Dionysios Areopagita, Sevillan piispa Isidorus Sevillalainen, myöhempiin kirkkoisiin lukeutuva Johannes Damaskolainen, karolingisen renessanssin keskushenkilö munkki Alkuin, Rabanus Maurus sekä skolastiikalle pohjaa luonut Pseudo-Dionysioksen teosten kommentoija Johannes Scotus Eriugena.

Skolastiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Skolastiikka

Skolastiikka oli keskiaikainen filosofinen koulukunta n. vuosina 1100—1500. Skolastiikka pyrki yhdistämään antiikin tieteet ja filosofian, erityisesti aristotelismin, ja vallitsevan uskonnon pyhät kirjoitukset ja opetukset. Skolastiikalla ei varsinaisesti tarkoiteta mitään tiettyä filosofista näkemystä tai uskomuksia, vaan enemmän tutkimiseen, ymmärtämiseen ja oppimiseen käytettyä lähestymistapaa, jossa pääpaino oli dialektisessa päättelyssä ja logiikan käyttämisessä kohdattujen filosofisten ja teologisten ongelmien ratkaisemisessa.

Arabialainen ja juutalainen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun juutalaisuus ja kristinusko saivat alkunsa pienten ryhmien uskontona, islam kehittyi nopeasti laajenevan valtakunnan uskontona. Sadan vuoden aikana Muhammadin vuonna 632 tapahtuneesta kuolemasta islaminusko oli levinnyt Intiaan, Pohjois-Afrikkaan ja eteläiseen Espanjaan saakka. Seurauksena islamin alaisuuteen tuli useita erilaisia kulttuureita, ja se kohtasi muun muassa juutalaisuuden, kristinuskon ja zarathustralaisuuden teologiset järjestelmät sekä Intian ja Kreikan vanhat filosofiat. Tämä sai islamilaiset oppineet hyödyntämään filosofiaa Koraanin oppien tulkitsemisessa. Islamilaisessa ajattelussa esiintyikin rinnakkain kristillisen skolastiikan kanssa samanlaisia aatevirtauksia, joissa antiikin filosofiaa pyrittiin yhdistämään islamilaiseen teologiaan.

Kehityksen ensimmäiseen vaiheeseen kuului Mesopotamiassa, Syyriassa ja Egyptissä säilyneiden kreikankielisten filosofisten ja luonnontieteellisten teosten kääntäminen arabian kielelle. Kääntäjät olivat enimmäkseen nestoriolais- ja jakobiittikristittyjä, jotka työskentelivät Abbasidien valtakunnan (n. 800) aikana. Merkittävimpiä kääntäjiä oli syyrialaiskristitty Hunain ibn Ishaq (809–873), joka tunnetaan latinaksi nimellä Joannitius. Teoksia käännettiin ensin syyriaksi, sitten arabiaksi. Tästä huolimatta käännökset olivat enimmäkseen melko täsmällisiä sanasanaisia käännöksiä. 900-luvulla lähes pelkästään syyriankielisiä käännöksiä käyttäneet jakobiitit käänsivät arabiaksi lähes kaikki Aristoteleen teokset, Aleksanteri Afrodisiaslaisen, Themistioksen ja Theofrastoksen kirjoittamia kommentaareja, suurimman osan Platonin dialogeista, sekä joitakin uusplatonilaisia teoksia.

Seuraavaan vaiheeseen kuuluu islamilaisen kalam-teologian kehittyminen. Kalam-teologia jakaantui mu'taziliittien ja aš'ariittien koulukuntiin. Mu'taziliitit saivat alkunsa Basrassa ja Bagdadissa kokoontuneista ryhmistä, jotka kokoontuivat keskustelemaan siitä, kuinka kreikkalaisen filosofian ajatuksia voitaisin soveltaa joidenkin teologisten ongelmien, kuten Jumalan ykseyden ongelman sekä Jumalan kaikkivaltiuden vapaan tahdon olemassaololle aiheuttaman ongelman, ratkaisemisessa. He kehittivät myös todistuksia maailman luomiselle hyödyntämällä kristillistä uusplatonismia. Aš'ariitit pyrkivät selventämään Koraanin opetuksia. He kielsivät kaikki muut syyt paitsi Jumalan ja samalla kielsivät myös vapaan tahdon olemassaolon.

Al-Kindiä (801–873) pidetään usein ensimmäisenä aristoteelisena filosofina. Hän tutki filosofiaa, logiikkaa ja luonnontieteitä. Al-Razi (865 – n. 925) puolestaan puolusti Platonia Aristotelesta vastaan. Aristotelismia jatkoivat Al-Farabi (870–930) ja Avicenna (Ibn Sina, 980–1037). Aš'ariittiteologi Al-Ghazali (1058-1111) puolestaan edusti islamilaista reaktiota Aristotelesta ja muuta kreikkalaista filosofiaa vastaan.

Islamilaisen aristotelismin huippua edustaa Averroes (Ibn Rušd, 1126–1198), jonka teosten hepreankielisillä käännöksillä oli suuri merkitys myös juutalaiseen filosofiaan. Keskiajan juutalaisessa filosofiassa esiintyikin samanlaista skolastista virtausta, jossa antiikin filosofiaa yhdisteltiin puolestaan juutalaisuuden pyhän kirjan Tanakhin tulkintaan. Merkittävimpiä juutalaisen skolastiikan edustajia keskiajalla oli Maimonides.

Varhainen islamilainen filosofia vaikutti merkittävästä myös länsimaiseen skolastiikkaan, kun arabialaisten oppineiden kommentaarit antiikin filosofien teoksiin tulivat saataville lännessä.

Varhaisskolastiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platon, Seneca ja Aristoteles keskiaikaisessa käsikirjoituksessa noin vuodelta 1330.

1000-1100-lukujen varhaisskolastiikka perustui pitkälti platonismiin, erityisesti sen uusplatonilaisessa muodossa. Tällaiseen platonismiin oli jo antiikin aikana sekoittunut huomattavasti stolaisuuden ja aristotelismin vaikutusta. Platonin todellisia opetuksia tunnettiin kuitenkin huonosti. Hänen teoksistaan tunnettiin latinankielisinä ainoastaan Kalkidioksen kääntämät Timaioksen kosmologiaa käsittelevät osat[4] selityksineen, sekä 1100-1200-luvuilla käännetyt Faidon, Menon ja osa Parmenidesta. Erityisesti Timaios vaikutti huomattavasti skolastiseen ajatteluun lähinnä fysiikassa ja muussa luonnonfilosofiassa, johon varhaisskolastiikka keskittyi. Muita merkittäviä platonismin lähteitä olivat muun muassa Boethiuksen (ennen kaikkea Filosofian lohdutus), Macrobiuksen ja Martianus Capellan teokset, Kalkidioksen Timaios-kommentaari sekä hermeettiseen traditioon kuuluvat kirjoitukset.[5]

Keskeiset filosofiset ongelmat liittyivät platonismin ja uusplatonismin tulkintoihin kristilliseen ajatteluun sopivasti. Timaioksen mukaan maailman oli luonut alempi luojajumala, demiurgi, ja uusplatonismi taas oli laajentanut luomisen kosmogoniaa useammilla alemmilla jumalhahmoilla, joiden vastuulla oli yhä alempien ja materiaalisempien maailmankaikkeuden tasojen luominen. Tällaiset ajatukset eivät luonnollisesti sopineet yksijumaliseen kristinuskoon. Toinen ongelmallinen seikka oli sekä Platonin että Boethiuksen esittämä ajatus maailmansielusta. Uusplatonismin tulkinta ykseydestä emanoituneista todellisuustasoista, logos (järki, sana) ja psykhe (sielu, henki), sopi kuitenkin kolminaisuusoppiin. Esimerkiksi Willelmus Concheslainen yhdisti maailmansielun Pyhään Henkeen.

Kolmas tyypillinen ongelma koski platonismin opettamaa ideoiden ja materian ikuisuutta, jotka kummatkin olivat ristiriidassa sen kristinuskon opin kanssa, että ainoastaan Jumala on ikuinen. Ideat samaistettiin jo Augustinuksen esittämän tulkinnan mukaan Jumalan ajatuksiin, jolloin ne saattoivat olla samaan aikaan sekä yhtä ikuisia kuin Jumala, mutta silti hänestä syntyneitä. Materian suhteen jotkut suosivat jo Boethiuksen esittämää ajatusta, jonka mukaan ikuisuutta oli kahdenlaista, toisaalta Jumalan ajatonta ikuisuutta, ja toisaalta materian ajallista ikuisuutta. Jotkut kuitenkin hylkäsivät tämän teorian, katsoen, että materia sai alkunsa luomisessa.[6]

Fysiikassa filosofit pyrkivät usein etsimään luonnollisia syitä tapahtumille. Muun muassa luomiskertomusta selitettiin fysiikan avulla täysin luonnolliseksi tapahtumaksi, jo pelkästään luonnon lakien ohjaamaksi erotukseksi yliluonnollisen Jumalan ohjauksesta. Luonnontieteellisen menetelmän käyttö saattoi olla peräisin arabialaisilta tiedemiehiltä, joiden tietämystä oli vähitellen alettu välittää läntiseen Eurooppaan. Tässä työssä vaikutti muiden muassa Constantinus Africanus.[7]

Merkittäviä henkilöitä varhaisskolastisena aikana olivat muiden muassa Anselm Canterburylainen, Petrus Damiani, Gilbertus Porretanus, Pierre Abélard, Petrus Lombardus ja Johannes Salisburylainen. Aikakauden ajattelun keskeinen keskus oli Chartresin katedraalikoulu.[8]

Tieteen renessanssi 1100-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: 1100-luvun renessanssi

1100-luvulla sydänkeskiajan sosiaalisessa ja poliittisessa ympäristössä tapahtui monia muutoksia, joita kutsutaan usein 1100-luvun renessanssiksi. Se voidaan nähdä eräänlaisena esirenessanssina. Sen aikana eurooppalaisessa tieteessä tapahtui uudenlaista älyllistä heräämistä, joka vaikutti sekä tieteeseen että filosofiseen ajatteluun. Nämä saavutukset loivat pohjaa myöhemmille kirjallisille ja taiteellisille liikkeille, merkittävimpänä Italian 1400-luvun renessanssille ja 1600-luvun tieteelliselle vallankumoukselle.

Korkeaskolastiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomas Akvinolaisen Summa theologiae, skolastisen kirjallisuuden maineikkain teos.

Korkeaskolastiikkaa kuvaa ”suuri synteesi” kristinuskon teologian ja aristotelismin välillä. Tätä työtä johti erityisesti Tuomas Akvinolainen. Aristoteleen teokset käännettiin säilyneiltä osin latinaksi lähes lähes kokonaisuudessaan 1200-luvun aikana. Jo Boethius oli kääntänyt Aristoteleen tuotantoa latinaksi. Keskiajalla tähän työhön osallistuivat muiden muassa Jacobus Veneticus ja erityisesti Vilhelm Moerbekelainen.[9]

Akvinolaisen lisäksi korkeaskolastisen kauden merkittäviä filosofeja olivat muiden muassa Robert Grosseteste, Roger Bacon, Alexander Halesilainen, Johannes Bonaventura, Albert Suuri, Tuomas Akvinolainen, Roger Bacon, Petrus Hispanus ja Henri Ghentiläinen.

Akvinolainen hyväksyi Aristoteleen filosofian luonnollisen todellisuuden esityksenä, mutta katsoi, että se vaati täydennyksekseen myös luonnon ylittävän eli yliluonnollisen lähestymistavan. Näin hänen ajattelussaan filosofian luonnollinen totuus ja teologian yliluonnollinen totuus olivat toisiaan täydentäviä, eivät toisensa poissulkevia.[10]

Aristoteelisessa ajattelussa oli kuitenkin suuria ristiriitoja kristinuskon kanssa. Näitä olivat muiden muassa:[11]

  • Fysikaalinen determinismi: Luominen oli välttämätön tapahtuma ja meidän maailmamme ainoa ja paras mahdollinen maailma. Jumala ei voi saada aikaan mitään ilman välineinä käyttämiään luonnollisia syitä. Jumalan tahdonvapaus olisi siis rajoitettu.
  • Intellektuaalinen determinismi: Aristoteleen mukaan tieto pakottaa tahtoa, jolloin ihmisellä ei olisi tahdonvapautta.
  • Aristoteleen mukaan maailma on ikuinen, jolloin ei olisi ollut ensimmäistä hetkeä eikä kaiken alkua.
  • Aristoteleen mukaan sielu kuolee ruumiin mukana, koska sielu ei ollut ruumiista erillinen vaan sitä elävöittävä olemismuoto. Eräiden Aristoteles-tulkintojen mukaan sielusta saattoivat olla ikuisia universaalit älylliset toiminnot, mutta ne eivät olleet yksilöllisiä vaan osa maailmansielua.

Jotkut, kuten Sigerus Brabantilainen ja Boethius Dacialainen, pyrkivät ohittamaan ristiriidat tekemällä filosofisen ja teologisen totuuten välille selkeän eron – heidän mukaansa ne saattoivat olla täysin ristiriitaisia. Samanlaista ajattelua esiintyi islamilaisten filosofien parissa. Muun muassa Akvinolainen torjui tällaisen ajattelun teoksessaan Summa contra gentiles. Hänen mukaansa filosofisen ja teologisen totuuden välillä ei voinut olla ristiriitaa. Näennäiset ristiriidat johtuivat vain tietojemme rajallisuudesta ja epätäydellisyydestä. Sama todettiin Pariisin oppituomioissa, joissa tuomittiin liian jyrkkien aristoteelisten tulkintojen esittäminen harhaoppisena.[12]

Via moderna[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Via moderna oli skolastiikan piirissä 1300-luvun alussa syntynyt liike, joka pyrki eroon antiikin filosofiaan perustuvasta ajattelusta kohti uutta ajattelua. Sen keskeisinä hahmoina voidaan pitää Duns Scotusta ja Vilhelm Occamilaista, jotka olivat kummatkin fransiskaaneja. Fransiskaanien teologia perustui ennen kaikkea kirkkoisä Augustinukseen, ja heidät voidaan nähdä vastavoimana aristotelismiin tukeutuneelle Tuomas Akvinolaiselle ja hänen koulukunnalleen, jonka monet edustajat olivat dominikaaneja.[13]

Merkittävimpiä eroja Tuomaan ja näiden fransiskaaniteologien ajattelussa oli ero aristoteelisen metafyysisen realismin (käsiterealismi) ja nominalismin välillä. Tuomas katsoi, että universaalit olivat olemassa yksittäisolioista erillisinä yleisolemuksina. Yksittäisolioiden yksilöllisyyden määräsi materia, ei yleisolemus, mutta inhimillinen järki kykeni käsittelemään vain yleisolemuksia. Duns Scotus jakoi tämän käsiterealismin, mutta edusti lievempää tulkintaa. Hän katsoi, että muodollinen ero yksittäisen ja yleisen olemuksen välillä syntyy ihmisen mielessä, mikä oli merkittävä askel nominalismin suuntaan. Vilhelm Occamilainen puolestaan edusti varsinaista nominalistista kantaa ja katsoi, ettei yleisolemuksia voi olla olemassa yksittäisolioista erillisinä. Hänen mukaansa yleiskäsitteet ovat pelkkiä nimiä, joita käytetään samankaltaisista olioista. Sekä Duns Scotus että Ockhamilainen katsoivat, että inhimillinen järki kykeni havaitsemaan ja käsittämään yksilöoliot sellaisinaan ja muodosti vasta niiden avulla yleiskäsitteet. Tästä seurasi myös, että maailman käsitettävä järjestys oli lähinnä mielen oma luomus. Tämä avasi tietä myöhemmille skeptisille argumenteille.[13]

Toinen ero koulukuntien välillä koski tahdonvapautta. Kuten edellä on esitetty, aristoteelisen determinismin jyrkän tulkinnan mukaan sekä Jumalan että ihmisten tahdonvapaus olivat rajoitettuja. Augustinus oli puolestaan ollut ensimmäisiä, joka puhui ihmisen tahdon vapaudesta ohi järjen. Sekä Duns Scotus että Vilhelm Occamilainen tukeutuivat häneen ja hahmottelivat voluntarismiksi kutsuttua ajattelua. Sen mukaan lopulliset ratkaisut ihmisen toimiessa tekee aina tahto. Myös voluntaristisen etiikan mukaan teon moraalisuuden kannalta tärkeintä olivat ihmisen tahdonratkaisun päämäärät.[13]

Fransiskaanien teologia toimi pohjana myös myöhemmälle keskustelulle yksilön luonnollisista oikeuksista. Fransiskaanit olivat omistautuneet äärimmäiselle köyhyydelle ja kieltäytyivät omistamasta mitään. Heidän vastustajiensa mukaan ihmiselle ei ollut kuitenkaan luvallista luopua luonnollisesta itsesäilytysoikeudesta. Fransiskaanit hävisivät kiistan ja joutuivat myöntämään, että heilläkin oli viime kädessä luovuttamattomia oikeuksia.[13]

Mystiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mystikot

Mystikot vastustivat skolastiikkaa kaikkina sen kausina. He halusivat korostaa logiikan sijasta suoraa yhteyttä Jumalaan, ja uskoivat, että myös mystinen kokemus voi olla inhimillisen tiedon lähde. He saivat herätteitä Augustinukselta ja Dionysios Pseudo-Areopagitalta, joka oli tuonut keskiajan uskonnollisuuteen uusplatonistisia vaikutteita. Merkittäviä mystikoita olivat muiden muassa Bernhard Clairvauxlainen, Hildegard Bingeniläinen ja varsinkin Mestari Eckhart.

Kohti renessanssia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renessanssin aikana humanistit, filosofit ja tiedemiehet halusivat usein korostaa eroa keskiajan ajatteluun. Tällöin syntyi käsitys "pimeästä keskiajasta", johon renessanssin katsottiin tuovan valoa. Erityisesti uusi tutkimus on 1900-luvun loppupuolelta lähtien nostanut esiin keskiajan ajattelusta piirteitä, joiden valossa keskiajan ja renessanssin vaihde ei enää näyttäydy yhtä jyrkkänä. Monet renessanssin aikana syntyneiksi katsotut ajatukset ovat tosiasiassa peräisin jo 1300-luvulta.

Filosofian historiassa renessanssilla tarkoitetaankin noin vuosien 1350-1600 välistä ajanjaksoa,[14] josta perinteinen historiantutkimus lukee suurimman osan, 1510-1520 -luvuille saakka, keskiajaksi. Sydänkeskiajalla tietä kohti renessanssifilosofiaa raivasivat jo 1100-luvun renessanssi ja via moderna -liike. Uutta pohjaa loivat yhteiskunnalliset muutokset, kuten kaupunkien ja niiden hovien voimistuminen yliopistojen rinnalle.

Keskiaikaisia filosofeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita merkittäviä henkilöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Korkman, Petter & Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-708-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Anselm Canterburylainen: Ymmärrystä etsivä usko, s. 44. Johdanto, suomennos ja selitykset Paavo Rissanen. Helsinki: Kirjaneliö, 1986. ISBN 951-600-698-1.
  2. Työrinoja, Reijo: ”Platonismi, aristotelismi ja teologia keskiajalla”, teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1999, s. 117-118.
  3. Työrinoja 1999, s. 113.
  4. Eli Timaios 17a-53b
  5. Työrinoja 1999, s. 118-121.
  6. Työrinoja 1999, s. 123-130.
  7. Työrinoja 1999, s. 128.
  8. Työrinoja 1999, s. 126.
  9. Työrinoja 1999, s. 130-131.
  10. Työrinoja 1999, s. 132-133.
  11. Työrinoja 1999, s. 130-136.
  12. Työrinoja 1999, s. 133-136.
  13. a b c d Yrjönsuuri, Mikko: ”Via moderna - yksilön synty”, s. 140-160 teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1999.
  14. Mikkeli, Heikki: ”Renessanssifilosofia”, s. 161-186 teoksessa Korkman & Yrjönsuuri 1999.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Novaes, Catarina Dutilh: Medieval Theories of Consequence The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Spade, Paul Vincent: Medieval Philosophy The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  • Sweeney, Eileen: Literary Forms of Medieval Philosophy The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)