Boethius Dacialainen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Boethius Dacialaista. Nimi Boethius voi merkitä myös Anicius Manlius Severinus Boëthiusta.

Boethius Dacialainen (Boethius de Dacia, joskus myös Boethius Ruotsalainen, n. 1240-1290) oli ruotsalainen skolastinen filosofi.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boethius syntyi Ruotsissa 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Hän kuului todennäköisesti maalliseen papistoon Linköpingin hiippakunnassa ja lähti opiskelemaan filosofiaa Pariisiin. Täällä hän liittyi Sigerus Brabantilaiseen, ja yhdessä tämän sekä Roger Baconin ja Jean Buridanin kanssa valitsi joiksikin vuosiksi uran opettajana humanististen tieteiden maisterin tutkinto pohjanaan, sen sijaan että olisi jatkanut opiskelua suoraan teologisessa tiedekunnassa tai etsinyt ei-akateemista työtä. Étienne Tempier tuomitsi Boethiuksen Pariisin oppituomiossa vuonna 1277 averroistisen liikkeen johtajana. Boethius jätti Pariisin yhdessä Sigeruksen kanssa ja vetosi paavi Nikolaus III:een. Hänet pidätettiin paavillisessa kuuriassa Orvietossa, ja hän siirtyi Daciaan ja liittyi dominikaaneihin.

Filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boethius oli Aristoteleen ja Averroeksen seuraaja ja kirjoitti ainakin logiikasta, luonnonfilosofiasta, metafysiikasta ja etiikasta. Osa hänen teoksistaan ei ole säilynyt nykypäiviin. Hänen keskeinen näkemyksensä oli, että filosofian täytyi seurata argumentteja sinne minne ne veivät, huolimatta siitä, olivatko ne ristiriidassa uskonnon kanssa. Hänelle filosofia oli ylin inhimillinen toimi, ja tässä maailmassa ainoastaan filosofit saattoivat saada tietoa. Teoksessaan Korkeimmasta hyvästä, tai filosofin elämästä hän tarjoaa hyvin aristoteelisen kuvauksen ihmisen korkeimmasta hyvästä — totuuden ja hyveen mietiskelystä. Eräitä ristiriitaisia ajatuksia joihin hän päätyi olivat tyhjästä (ex nihilo) luomisen mahdottomuus, maailman ja ihmisrodun ikuisuus sekä se, ettei kuolleiden ylösnousemusta ole.

Radikaaleista näkemyksistään huolimatta Boethius pysyi kristittynä. Hän pyrki väistämään ristiriidat jakamalla totuuden tutkimisen toisaalta filosofiseen tutkimukseen, jonka tehtävänä oli tutkia maailmaa ja ihmisluontoa, ja toisaalta teologiseen tutkimukseen, jolle kuuluivat yliluonnolliset ilmestykset ja jumalalliset ihmeet. Tästä kahden totuuden näkemyksestä hänet myös tuomittiin Pariisin oppituomiossa, vaikkakin hän oli ollut varovainen ja välttänyt sanomasta uskonnollisten totuuksia kanssa ristiriidassa olevia filosofisia totuuksia tosiksi simpliciter (yksinkertaisesti, ilman lisämääreitä) — kullakin tiedon alalla johtopäätökset tuli perustella varovasti. Filosofit saavuttamat johtopäätökset olivat tosia "luonnollisten syiden ja prinsiippien mukaan" (De Aeternitate Mundi, s. 351). Vaikka filosofien tulee olla vapaita saavuttamaan tällaisia johtopäätöksiä ja keskustelemaan niistä, uskolla on korkeampi lähde — ihmisjärjen ollessa erehtyväinen, sen tulee antaa tietä uskolle todellisissa ristiriitatapauksissa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Boetius of Dacia, "The Sophisma 'Every Man Is of Necessity an Animal'", teoksessa Norman Kretzmann & Eleonore Stump [edd & trans.]: The Cambridge Translations of Medieval Philosophical texts. Volume One: Logic and the Philosophy of Language (1988, Cambridge University Press; ISBN 0-521-28063-X)
  • John Marenbon, Later Medieval Philosophy (1150–1350) (1991, Routledge; ISBN 0-415-06807-X)
  • Armand A. Maurer, "Boetius of Dacia", in The Encyclopedia of Philosophy", ed. Paul Edwards (Collier Macmillan, 1967)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Boetius of Dacia