Giambattista Vico

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Giambattista Vico.

Giambattista Vico tai Giovanni Battista Vico (23. kesäkuuta 1668 Napoli23. tammikuuta 1744 Napoli) oli italialainen valistusfilosofi, historioitsija, juristi ja reettori. Hän syntyi Napolissa kirjakauppiaan ja kärryjentekijän tyttären poikana. Hänet tunnetaan parhaiten verum factum -periaatteestaan, jonka mukaan totuus todennetaan luomis- ja keksimistyöllä, eikä havainnoilla, niin kuin Descartes oli katsonut.

Vico esitti kulttuurihistoriallisen selityksen ihmismielen ajatusrakennelmien muutoksesta. Vicon mukaan todellisuuskäsitysten luonne on historian kuluessa muuttunut monta kertaa. Varsinaisia vaiheita on kolme. Niihin kuuluvat (1) jumalien aika, jolloin ihmiset uskoivat elävänsä taivaallisten voimien alaisina. Elämää ohjasivat tuolloin määräykset ja ennustukset. Seuraavaksi tuli (2) sankareiden aika. Harvainvaltaisia yhteiskuntia ohjasivat avainhenkilöt, jotka käyttivät valtaansa tavalliseen kansaan. Kolmas vaihe (3) on ihmisten ja järjen aika. Tasa-arvon periaatteelle rakentuvassa yhteiskunnassa syntyivät lopulta Vicon aikakauden valtiomuodot.[1]

Näin Vico päätyi omaan käsitykseensä oikeudenmukaisuudesta. Ensin tuli mystisen teologian vaihe, toisena vaihe jossa taitavat puhujat ohjasivat valtiota. Kolmannessa vaiheessa eli vapaiden yhteiskuntien vaiheessa ihmiset noudattavat vain yleisiin totuuksiin perustuvia lakeja. Vicon mukaan myös kielellisellä ilmaisulla on historiansa. Varhaisimmassa kehitysvaiheessa käytettiin ainoastaan merkkejä, jotka suoraan liittyivät niitä edustaviin käsitteisiin. Toisessa vaiheessa sankarien kieli oli kirjavaa ja kuvainnollista käyttäen vertauksia. Lopulta kolmannelle vaiheelle on tyypillistä yhteinen kieli, jonka avulla yhteisöt kykenevät laatimaan päteviä lakeja koko yhteiskunnalle, tasa-arvoisesti koko kansalle. Tästä syystä uskontojen kieli oli aikaisemmin ollut vain papiston keino hallita ihmisiä arvoitusten avulla. Vicon ”uuden tieteen” tarkoituksena oli purkaa menneiden aikakausien kertomuksia ja tulkita ne vain myyttisiksi ja uskonnollisiksi ilmauksiksi tavallisen elämän tapahtumista.[1]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • De Studiorum Ratione (1708)
  • De Italorum Sapientia (1710)
  • Scienza Nuova (1725)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Eskola, Timo: Ateismin sietämätön keveys: Jumalankieltämisen heikoista perusteista. Helsinki: Uusi Tie, 2009. ISBN 978-951-619-522-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä filosofiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.