AIV-rehu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

AIV-rehu on nautakarjan säilörehua, joka on käsitelty AIV-liuoksella paremman säilyvyyden takaamiseksi. Alkuperäinen AIV-liuos kaupallistettiin 1929. Alun perin se koostui rikkihaposta ja suolahaposta, mutta sittemmin on siirrytty orgaanisten happojen, lähinnä muurahaishapon, käyttöön. AIV-liuoksen tarkoituksena on maitohappokäymisen avulla alentaa rehun pH neljään eli voimakkaan happamaksi. Tällöin rehun nettoravintohävikki on noin 10–20 prosenttia, mutta haitallisia bakteereja kasvaa vähemmän. Rehuyksiköt ja valkuaisainearvo vähenevät, mutta etenkin rasvaliukoiset vitamiinit säilyvät hyvin.[1]

AIV-rehun kehitti 1928 suomalainen Artturi Ilmari Virtanen apunaan Henning Karström.[1] Virtanen sai keksinnöstään Nobelin kemianpalkinnon 1945. Alun perin tarkoituksena oli taata se, että lehmät lypsäisivät runsaasti maitoa myös talvella. Ennen AIV-rehua niiden oli ollut tyytyminen talvioloissa kuivaan heinään. Tämä oli vähentänyt maidontuotantoa siten, että Suomen voinvienti Yhdistyneeseen kuningaskuntaan oli kärsinyt. Suomi sai joksikin aikaa kilpailuetua virolaisiin meijereihin nähden keksinnöllään, kunnes nämä huomasivat saman asian.

AIV-rehunsäilöntäliuokset valmistaa nykyisin Kemira. AIV-liuoksia valmistetaan useita eri tyyppejä. Edullisimman koostumus on muurahaishappoa 76 prosenttia, ammoniumformiaattia 5,5 prosenttia ja loput vettä. Liuosta on käsiteltävä varovasti, sillä se on vahvasti syövyttävää. AIV-liuos syövyttää muun muassa ihoa ja laitteiden osia. AIV-liuostyypin valintaan vaikuttaa tavoiteltava rehun kuiva-ainepitoisuus ja käytettävä korjuumenetelmä.

Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuorerehun valmistuksessa käytettävää muurahaishappoa varastoituna muovitynnyreissä pellonlaidalla.

Tyypillisesti AIV-rehua säilötään nurmikasveista, joista tärkeimpiä Suomessa viljeltäviä lajeja ovat timotei, nurminata, ja koiranheinä sekä ruokonata, jonka viljely yleistyy vuosi vuodelta; lisäksi AIV-liuoksella säilötään nurmipalkokasveja eli muun muassa puna-, valko-, ja alsikeapilaa sekä sokerijuurikkaan naatteja. Nurmikasvit (heinäkasvit, myös ohra, kaura ja vehnä) kasvavat usein seoskasvustoina, joissa saattaa olla myös apiloita seoksena. Viljojen jyväsadon murskesäilöntää tehdään myös AIV-liuoksella, jolloin säästetään huomattavia summia kuivauskustannuksista ja kuivuri-investoinneista.

Alkuaikoina liuosta annosteltiin esimerkiksi maakuoppaan tuoreen ruohon päälle kerroksittain. Nykyisin AIV-rehu tehdään joko tuoreena niittosilppureilla tai esikuivattuna tarkkuussilppureilla, paalaimilla tai noukinvaunuilla. Korjuun yhteydessä AIV-liuos annostellaan rehumassaan. Liuosta annostellaan pieniä määriä, noin kolmesta viiteen litraan rehutonnia kohden. Rehu ilmasuljetaan muovin sisään joko aumoihin tai paaleihin. Valmis rehu saattaa ärsyttää ihoa, mutta ei ole vaarallista ihmisille tai tuotantoeläimille. Vaaran paikka saattaa kuitenkin olla rehun valmistuksen yhteydessä, kun esimerkiksi salvosiiloon tiivistetään rehua, jolloin rehun käymisprosessi saattaa kuluttaa siilon ilmatilan happipitoisuuden hyvin alhaiseksi samalla nostaen hiilidioksidipitoisuuden vaarallisen korkeaksi ihmiselle.

Rehun varastoinnissa tiivistyksen yhteydessä syntyy puristemehua, jota ei saa vapaasti päästää kulkeutumaan vesistöön.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Mikkola, Keksintöesittelyssä: AIV-rehu