Suola

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo suolasta kemiallisena terminä. Puhekielessä suolalla tarkoitetaan ruoanlaitossa käytettävää ruokasuolaa. Sahan tasavallassa Venäjällä on Suola -niminen joki.
Suolakiteitä

Suola on kemiassa nykyisin käytetyn määritelmän mukaan yhdiste, joka kiinteässä olomuodossa koostuu ionisidosten koossa pitämistä kiteistä.[1] Suolassa kationina on usein jokin metalli-ioni, anionina taas epämetalli-ioni tai jokin moniatominen kompleksi-ioni. Tavallisia kationeja ovat muun muassa

Tavallisia anioneja ovat muun muassa

Hapot, emäkset ja suolat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suoloja syntyy esimerkiksi happojen ja emästen neutraloitumisreaktioissa:

happo + emäs → suola + vesi, esimerkiksi
HCl + NaOHNaCl + H2O
H2SO4 + 2 NaOH → Na2SO4 + 2 H2O

Varsinkin aikaisemmin olikin tapana määritellä suola aineeksi, jota syntyy veden ohella hapon ja emäksen reagoidessa keskenään.[1] Tämän mukaisesti puhutaan myös eri happojen suoloista; esimerkiksi sulfaatit ovat rikkihapon ja nitraatit typpihapon suoloja. Natriumkloridi, jota puhekielessä sanotaan lyhyesti suolaksi, on suolahapon suola.

Brønstedin happo-emästeoriassa suolan käsitteen, edellä sanotulla tavalla määriteltynä, voidaan katsoa menettäneen merkityksensä, mutta nimitys on vakiintunut tarkoittamaan ioniyhdisteistä.[1] Vaikka nykyinen määritelmä on täysin aikaisemmasta poikkeava, valtaosa happojen ja emästen reagoidessa syntyvistä, vanhastaan suoloiksi nimitetyistä aineista on suoloja myös nykyisen määritelmän mukaan, siis ioniyhdisteitä. Toisaalta nykyisen määritelmän mukaan myös esimerkiksi natriumhydroksidi on suola, joskin siinä oleva OH- -ioni on emäs. Sitä vastoin elohopea(II)kloridia HgCl2 ei enää pidetä suolana, koska se kiinteässä tilassakin koostuu molekyyleistä.[1]

Rakenne ja ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suolalla on säännöllinen ionisidosten muodostama kiderakenne, ionihila. Ionihila on kova, mutta ilmenevien hylkimisvoimien vuoksi myös hauras rakenne. Kide pirstoutuu helposti iskun vaikutuksesta, kun positiiviset ionit osuvat kohdakkain positiivisten ja negatiiviset negatiivisten ionien kanssa. Suolan kiteisyys on seurausta ionihilasta.

Suolan korkea sulamispiste johtuu ionien välisistä voimakkaista sähköisistä vetovoimista. Vastakkaismerkkiset ionit vetävät toisiaan puoleensa ja pitävät siten yhdisteen hilarakenteen koossa. Suolan sulaessa ionit irtautuvat kidehilasta ja pääsevät liikkeelle. Sulaneina suolat johtavat vapaasti liikkuvien ionien vuoksi sähköä, mutta kiinteässä olomuodossa ne eivät johda, koska silloin ionit pysyvät paikoillaan kidehilassa.

Suolan liukeneminen veteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet suolat liukenevat runsaasti veteen. Niiden joutuessa kosketuksiin veden kanssa pienet vesimolekyylit tunkeutuvat ionihilaan. Poolisuutensa vuoksi vesimolekyylit muodostavat ioni-dipolisidoksia suolan ionien kanssa ja saartavat ne. Suolat muuttuvat vesimolekyylien ympäröimiksi akvo­ioneiksi eli hydraateiksi, jolloin ionihilan ionisidokset eivät ole enää kyllin vahvoja pitääkseen hilaa koossa. Ionihila siis hajoaa akvaioneiksi. Akvo­ionit pääsevät vedessä liikkeelle hieman samaan tapaan kuin ionit suolasulatteessa. Suolan vesiliuokset johtavat siten sähköä.

Joissain suoloissa vesimolekyylit ovat osana kidehilaa. Tällaista vettä sanotaan kidevedeksi. Vettä sitovaa eli hygroskooppista suolaa kuumennettaessa vesi irtoaa kidehilasta ja kiteet rapautuvat. Rapautuneet kiteet pyrkivät ottamaan menettämänsä veden takaisin ja sitovat vettä ympäristöstään. Tällaista kuivattavaa suolaa pakataan joskus pieninä pusseina mukaan tuotteisiin, joiden on tarkoitus saapua kuivina kuluttajalle, esimerkiksi elektroniikkatuotteisiin ja kenkiin.

Suolojen liukoisuudessa veteen on eroavaisuuksia. Alkalimetalli- ja ammoniumsuolat sekä kaikki nitraatit liukenevat hyvin veteen. Toisaalta jotkut suolat kuten hopeakloridi AgCl ja bariumsulfaatti BaSO4 sekä useimmat karbonaatit ja silikaatit ovat hyvin niukkaliukoisia tai käytännössä liukenemattomia.

Suolaa liukenee veteen, kunnes vesi muuttuu kylläiseksi. Kylläiseen veteen suola jää omaksi faasikseen.

Suolojen vesiliuokset ja niiden pH[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erivahvuisten happojen ja emästen reagoidessa syntyvän suolan vesiliuos voi olla hapan, emäksinen tai neutraali.

Suolan tyyppi Esimerkki Kommentti Liuoksen pH
Kationi tulee vahvasta emäksestä;

Anioni tulee vahvasta haposta.

KCl, KNO3,

NaCl, NaNO3

Kumpikaan ei toimi happona eikä emäksenä pH ~ 7,
Kationi tulee vahvasta emäksestä;

Anioni tulee heikosta haposta

NaC2H3O2,

KCN, NaF

Anioni toimii emäksenä;

Kationilla ei vaikutusta

pH > 7,
Suolan kationi tulee heikosta emäksestä

Suolan anioni tulee vahvasta haposta

NH4Cl,

NH4NO3

Kationi toimii happona;

Anionilla ei vaikutusta

pH < 7,
Kationi tulee heikosta emäksestä;

Anioni tulee heikosta haposta;

NH4C2H3O2,

NH4CN

Kationi toimii happona;

Anioni toimii emäksenä

pH < 7, jos Ka > Kb,

pH >7, jos Kb > Ka,

pH = 7, jos Ka = Kb

Kationi on varautunut metalli-ioni;

Anioni tulee vahvasta haposta

Al(NO3)3,

FeCl3

Hydratoitunut kationi toimii happona;

Anionilla ei vaikutusta

pH < 7

Usein kuitenkin happamilla suoloilla tarkoitetaan nimenomaan sellaisia suoloja, joissa oleva anioni sisältää vetyä ja voi toimia happona. Sellainen on esimerkiksi natriumvetysulfaatti (NaHSO4, jossa anionina on vetysulfaatti-ioni, HSO4-.[2]

Nimeäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suolojen nimissä ensin tulee kationi ja sitten anioni. Jos kationina toimii metalli, jolla voi olla useita hapetuslukuja, sen varaus merkitään sulkuihin. Esimerkkejä: kaliumnitraatti (KNO3), kaliumnitriitti (KNO2), natriumnitridi (Na3N), lyijy(IV)oksidi (PbO2), ammoniumnitraatti (NH4NO3).

Orgaanisia anioneja sisältävien suolojen nimissä metalli tulee myös ensin, mutta kaavassa kirjoitusjärjestys muuttuu, esimerkiksi natriumasetaatti (CH3COONa), kalsiumoksalaatti ((COO)2Ca).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kalle Lehtiniemi: Mooli 1, Lukion kemia, peruskurssi, s. 69-71. Otava, 2002. ISBN 951-1-16124-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Antti Kivinen, Osmo Mäkitie: Kemia, s. 188. Otava, 1988. 951-1-10136-6.
  2. Otavan iso Fokus, 6. osa (Ra-Su), s. 3961, art. Suola. Otava, 1974. ISBN 951-1-01236-3.