Omatunto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
François Chifflart: Omatunto

Omatunto on ihmisen sisäinen kokemus, jonka oletetaan neuvovan ihmistä erilaisissa tilanteissa. Yleensä omantunnon "olemassaolo" havaitaan, kun yksilö katuu tekoaan tai jättää tekemättä vääränä pitämänsä teon.[1] Psykoanalyysissä omaatuntoa suurin piirtein vastaa yliminän käsite.[2][3][4] Omastatunnosta käytetään myös muita ilmaisuja, esimerkiksi moraalinen vaisto. Psykologia pyrkii selittämään omanatuntona tunnettua ilmiötä erilaisista lähtökohdista.

Esimerkiksi valan sijasta annettavat vakuutukset vetoavat "kunniaan ja omaantuntoon". Yhdistyneitten kansakuntien ihmisoikeuksien julistus alkaa toteamuksella:

Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Omantunnon alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omantunnon erilaiset tehtävät jäsentyvät seuraavasti:

  • Käskevä, autoritaarinen tai periksiantamattomuuden merkitystehtävä (Butler 1726).
  • Aktiivinen, täytäntöönpaneva tai konkretisoiva merkitystehtävä (Broad 1930).
  • Ajatteluun, tietoon tai pohdiskeluun liittyvä merkitystehtävä (Butler 1736).
  • Vartioiva, uhkaava tai katumusta tuottava merkitystehtävä (Sokrates noin 380 eaa. ja Kant 1797).

Jokaisesta omatunnon merkitystehtävästä tarkentuu sitten määritelmä seuraavien näkökulmien mukaan:

  • Ihmisen kyky arvioida itseään moraalisessa mielessä ja samalla kyky erottaa hyvä pahasta (Mackenzie 1901).
  • Tietynlainen tuntemus yhteiskunnassa vallitsevista hyvistä tavoista (Clifford 1879).
  • Hengellinen aisti, jolla voi saada tietoa Jumalan ilmoittamasta oikeasta ja väärästä (Raamattu).
  • Sympatian ja empatian tuntemusten perusta (Smith 1759).
  • Tunnejärjestelmä, joka on samanlainen kuin isänmaallisuus tai rakastuminen (Shand 1914).
  • Moraalisten asioiden perinpohjainen, vilpitön tai muu sellainen pohdiskelu (Lillie 1966).
  • Mielessä oleva kuva todellisesta tai ihanteellisesta minästä (Lillie 1966).

Omantunnon määritelmästä syntyy siis eri näkökulmista erilaisia tuotoksia, joiden kirjoitettu muoto muodostuu sitten moninaiseksi. Kuitenkin edellä kuvattu jäsennys toimii määritelmien runkona.

Omantunnon alkuperästä Charles Darwinin väite oli se, että korkeammat eläimet ilmentävät merkkejä omastatunnosta, joista ihmisen omatunto on kehittynein.[5] Hänen mukaansa myös mikä tahansa sosiaalinen eläin, jonka älyllisyys kehittyisi riittävästi, omaksuisi väistämättä moraalin tai omantunnon.[6]

Sairas omatunto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omatunto ei voi olla sairas, vain ihminen voi olla. Monet kuitenkin voivat kokea omantunnon katumusta tuottavaa merkitystehtävän, vaikka sille ei löydy perusteita. Tämä on tunnetutkimuksen suuri arvoitus.

Omantunnonkysymys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omantunnonkysymykseksi kutsutaan sellaista poliittista, eettistä tai moraalista kysymystä, jossa yksilöt ovat erityisen herkkiä rikkomaan yleistä mielipidettä vastaan sisäisen tunteensa pakottamina. Suomen eduskunnassa eduskuntaryhmät perinteisesti suovat tällaisissa asioissa kansanedustajilleen oikeuden äänestää vapaasti. Tyypillisesti omantunnonkysymyksiksi on laskettu lisääntymiseen, uskontoon ja aseistakieltäytymiseen liittyvät lait.[7]

Populaarikulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarjakuvissa omatunto kuvataan kahdeksi hahmoksi, jotka kiistelevät usein tuimastikin periaatteista, joiden mukaan ne isäntäänsä ohjaavat.[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heiska, J. (2012) Usko, tiede ja tuska. Mediapinta: Tampere,s.77-79.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä psykologiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.