Subjekti (filosofia)
Subjekti (lat. subiectum; m.kreik. hypokeimenon) on olio, jolla on subjektiivisia kokemuksia ja joka on suhteessa muihin entiteetteihin (objekteihin) ja saa niiltä informaatiota. Tällöin subjekti on siis havainnoija ja objekti se mitä havaitaan. Logiikassa subjekti on se, josta jotakin väitetään eli predikoidaan.
Subjektin käsite on keskeinen erityisesti mannermaisessa filosofiassa, jossa se on keskeinen termi ihmisen autonomiaa ja minän luonnetta koskevissa keskusteluissa. Kriittisessä teoriassa ja psykologiassa subjektiivisuus käsittää myös teot ja diskurssit, jotka tuottavat yksilöitä.
Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Antiikki ja keskiaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Antiikin ja keskiajan ajattelusta voidaan erottaa kolme merkitystä termille subjekti: 1) Ontologisesti, jokainen olio ominaisuuksien, aksidenssien, toiminnan tai olemuksen kantajana; verrattavissa substanssin käsitteeseen; 2) loogisesti tai kieliopillisesti, subjekti sinä lauseen osana, josta väitetään jotain; ja 3) tieteen subjekti yleisesti (vrt. englannin subject matter).
Descartes[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
René Descartesia voidaan pitää nykyaikaisen subjektiajattelun perustajana. Hän käyttää termiä Mietiskelyissään kuitenkin edelleen merkityksessä, joka edeltää nykyajan filosofiassa esiintyvää merkitystä: hän kutsuu sielua subjektiksi sikäli, että se on ajatusten tai ideoiden (cogitationes) kantaja. Hän käyttää kyllä substantiivia ”Moy” (minä), mutta hän kutsuu tätä termillä res (olio, asia) ja substantia (substanssi). Nykyajan filosofian kannalta on kuitenkin merkityksellistä se, että hän pyrki osoittamaan tämän minän olemassaolon varmuuden (”cogito ergo sum”). Ajattelevasta minästä tulee kaiken tieteellisesti todennettavissa olevan todellisuuden perusta. Näin termin subjekti merkitys alkaa siirtyä ontologiasta kohti tietoteoreettista merkitystä.
Kant ja saksalainen idealismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Immanuel Kant tuli siihen johtopäätökseen, että objektiivinen tajuaminen on mahdollista vain, jos objektit ovat subjektin tajunnan muodostamia. Kant erotti transsendentaalisen ja empiirisen subjektin toisistaan, koska objektiivinen tajuaminen ei koske empiirisiä partikulaareja, vaan intersubjektiivista näkökulmaa.
Saksalaisessa idealismissa subjektista tuli keskeinen termi inhimillisestä tietoisuudesta puhuttaessa. Saksalainen idealismi vastasi osaltaan David Humen skeptismin esittämään haasteeseen. Lähtökohtana oli Humen johtopäätös, ettei minä ollut muuta kuin kimppu havaintoja tai aistimuksia (ns. mielen kimpputeoria). Seuraava askel oli kysyä, kuinka tämä erilaistumaton kimppu kuitenkin koettiin ykseytenä, yhtenä subjektina.
Kant, G. W. F. Hegel ja heidän seuraajansa pyrkivät kuvaamaan, kuinka subjekti muodostuu tästä jatkuvasta aistihavaintojen virrasta. Esimerkiksi Hegel katsoi, että jotta ajatteleva subjekti (ihmisjärki tai tietoisuus) voisi lainkaan tuntea objektinsa (maailman), ajattelulla ja olemassaololla täytyy olla olemassa jossain mielessä identiteetti. Muussa tapauksessa subjekti ei voisi koskaan tavoittaa objektia emmekä voisi olla varmoja mistään, mitä tiedämme maailmasta. Hegel katsoi Hengen fenomenologiassaan, että subjekti koostuu itsereflektiivisessä dialektisessa prosessissa, jossa asiat peilautuvat vastakohdikseen (negaatio) ja niiden vastakohdiksi (negaation negaatio). Subjekti kokee itsensä ykseytenä vain negatoimalla sen moninaisuuden, jonka se on itse tuottanut.
Nykyajan mannermainen filosofia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karl Marxin, Friedrich Nietzschen ja Sigmund Freudin ajattelu tarjosi lähtökohdan sen kyseenalaistamiselle, että subjekti olisi itsenäinen ja muodostaisi ykseyden. Näin he avasivat tien subjektin dekonstruktiolle ontologisena ydinkäsitteenä.
Nietzsche arvosteli subjektin käsitettä rajusti, sanoen sen olevan ”kieliopillista fiktiota”; ”tekemisen takana ei ole tekijää”. Freudin tiedostamatonta koskeneet teokset lisäsivät syytöksiä subjektin käsitettä vastaan. Martin Heidegger korvasi perinteiset subjektiin liitetyt ajatukset kokonaan Daseinin käsitteellään. Jacques Lacan, joka sai vaikutteita Heideggerilta ja Ferdinand de Saussurelta, hyödynsi Freudin psykoanalyyttista mallia omassa teoriassaan. Hänen mukaansa subjekti muodostuu prosessissa, jossa se ottaa kielen käyttöönsä (ns. peilivaiheteoria).
Louis Althusserin, Michel Foucault’n ja Pierre Bourdieun kaltaiset ajattelijat pitävät subjektia sosiaalisena konstruktiona. Esimerkiksi Althusserin mukaan subjekti on ideologisten valtiokoneistojen muodostama rakennelma. Foucault’n mukaan subjekti on vallan sekä tarkkailu- ja rankaisukoneistojen tuote: tällä tavalla subjekti muodostuu esimerkiksi oppilaaksi, sotilaaksi, ”rikolliseksi” jne. Sana subject tarkoittaa etymologisesti alamaista.
Subjektiivisuus analyyttisessa filosofiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nykyaikaisessa analyyttisessa filosofiassa subjektin – ja erityisesti subjektin näkökulman – kysymys on saanut huomiota eräänä mielenfilosofian ongelmana. Thomas Nagel on katsonut esseessään ”What is it like to be a bat?”, että subjektiivisten kokemusten eli kvalioiden selittäminen on ainakin tällä hetkellä tieteellisen tutkimuksen ulottumattomissa, koska jonkun asian tieteellinen ymmärtäminen vaatii objektiivista näkökulmaa, mikä Nagelin mukaan asettuu suoraan subjektiivista ensimmäisen persoonan näkökulmaa vastaan. Nagelille voidaan huomauttaa, ettei hän ole ymmärtänyt tieteellisen tiedonmuodostuksen luonnetta ja sen omaa suhteellisuutta. Objektivismia on tarpeetonta asettaa ensimmäisen persoonan näkökulman vastakohdaksi.
