Älykkyys

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Älykkyys on arkikielen ja psykologian käyttämä käsite, joka viittaa yksilön oppimisen ja sopeutumisen kykyyn. Älykkyys on yksi lahjakkuuden puolista.

Älykkyyden määrittely on vaikeaa eikä siitä ole yksimielisyyttä. Siihen on liitetty sellaisia ominaisuuksia kuin kyky oppia uusia asioita ja soveltaa opittua nopeasti, ratkaista ongelmia, käyttäytyä joustavasti ja tarkoituksenmukaisesti uusissa tilanteissa sekä ymmärtää ja käsitellä abstrakteja käsitteitä.[1] Älykkyyttä on myös pyritty operationalisoimaan niin, että sitä voidaan mitata älykkyystesteillä.[1] Älykkyysosamäärän mittaaminen liittyy psykometriseen teoriaan siitä, mitä älykkyys on.

Määritelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkin älykkyyden määritelmät korostavat sitä, että älykkyys on yhteydessä ihmisen toimintaan ja toimintakykyyn yleensä, mutta on myös näkemyksiä, joiden mukaan älykkyys on itsenäinen ominaisuus tai kyky. David Weschler, joka on kehittänyt laajasti käytössä olevia älykkyystestejä, on määritellyt älykkyyden (1975) "yksilön kykynä ymmärtää ympärillään olevaa maailmaa ja hänen resurssejaan vastata sen haasteisiin"lähde?. Suomalainen Lehtovaara tarkensi asian seuraavasti: "kyky uudessa tilanteessa toimia päämäärään pääsevästi edellyttäen, että kysymyksessä ei ole vaistotoiminto. Spearman on puolestaan esittänyt teorian älykkyyden yleisestä g-faktorista, minkä mukaan älykkyys on itsenäinen ominaisuus. Tämäkin määritelmä on useissa tiedesymposiumeissa suomentunut seuraavaksi: "koko ihmiskunnan henkisestä kyvykkyydestä yksilön osaksi tullut kyky valita oikein".

Amerikkalaiset psykometriikan asiantuntijat ovat eräässä tutkimuksessa kertoneet käsityksiään älykkyyteen sisältyvistä tekijöistä. Heidän mukaansa älykkyyteen kuuluu ensinnäkin päättelykyky, toiseksi kyky ratkaista erilaisia ongelmia, ja kolmanneksi oppimiskyky. Suurin osa tutkimusjoukosta (87 prosenttia vastaajista) oli sitä mieltä, että älykkyys on olemassa yleiskäsitteenä. Toisaalta älykkyyttä voidaan myös analysoida osatekijöiden avulla, jotka nekin ovat realiteetteja. Älykkyystesteissä voidaankin erottaa yhteisen, yleisen älykkyystekijä g:n lisäksi joukko älykkyyden osia, jotka liittyvät esimerkiksi matemaattis-tieteelliseen, verbaaliseen tai visuaalis-tekniseen lahjakkuuteen.lähde?

Robert Sternberg[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robert Sternberg on esittänyt yhden tunnetun älykkyyden luokittelun. Hänen mukaansa älykkyys voidaan jakaa kolmeen osaan: Analyyttinen älykkyys on kyky hankkia, vertailla ja arvioida tietoa. Luovaan älykkyys on kyky yhdistellä olemassa olevia tietoja uudella tavalla ja löytää ongelmiin tuoreita ratkaisuja. Käytännöllinen älykkyys on arkisista tilanteista selviytymistä, sosiaalisten taitojen hallitsemista ja kykyä soveltaa tietoja käytännön ongelmiin.

Howard Gardner[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Moniälykkyysteoria

Howard Gardner on luokitellut älykkyyden seitsemään, toisistaan riippumattomaan lajiin, mitä kutsutaan Gardnerin moniälykkyysteoriaksi. Näin ymmärrettynä älykkyys koostuu erilaisista lahjakkuuden lajeista.

Psykometrinen näkökulma älykkyyteen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinnostus vertailevaan psykologiaan syntyi Charles Darwinin evoluutioteorian myötä 1800-luvun lopulla. Matemaatikko ja luonnontieteilijä Francis Galton oli ensimmäinen, joka alkoi selvittää älykkyyseroja psykologisluonteisilla testeillä (mental tests). Galton uskoi, että älykkyys on perinnöllistä, ja hän käsitti älykkyyden ennen kaikkea hyväksi havaintokyvyksi. Tämän oletuksen mukaisesti hän testasi Lontoossa 1884 yli 9000 näyttelyvierasta, joilta tutkittiin pään kokoa, reaktioaikoja, havaintokynnystä ja visuaalista muistia. Toisin kuin Galton oli olettanut, tieteenharjoittajia ei voinut erottaa tavallisesta näyttelyvieraasta. Galton kuitenkin kehitti korrelaation laskemisen ja loi näin perustaa psykometriikalle.[1]

Älykkyystestejä alettiin kehittää Ranskassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kun siellä otettiin käyttöön yleinen oppivelvollisuus. Oppilaita oli paljon ja heidän kyvyissään oli suuria eroja, joten heitä ei voinut jakaa luokkiin ainoastaan iän perusteella. Hallitus ei myöskään luottanut opettajien arvioihin, koska heidän pelättiin suosivan rikkaiden ja yläluokkaisten perheiden lapsia. Ranskan opetusministeri määräsi Alfred Binet'n työtovereineen kehittämään testin, jolla oppimisvaikeuksia voitaisiin selvittää objektiivisesti.[2]

Binet'n testissä oli joukko tehtäviä, jotka vaativat päättelyä ja ongelmanratkaisua. Taustaoletus oli, että oppimiskyvyn erot johtuivat eroista lasten kehityksessä. Niinpä lapsen kyvykkyyttä kuvattiin älykkyysiällä: jos lapsi selviytyy esimerkiksi tehtävistä, joissa seitsenvuotiaat keskimäärin onnistuvat, hänen älykkyysikänsä on seitsemän vuotta. Testin avulla voitiinkin ennustaa koulumenestystä melko hyvin. Binet ei kuitenkaan juuri pohtinut, mistä lasten väliset erot johtuivat, ja hän suorastaan vastusti ajatusta synnynnäisestä älykkyydestä. Älykkyysiän käsite ei sopinut aikuisten testaamiseen, joten saksalainen psykologi William Stern muutti sen älykkyysosamääräksi.[2]

Älykkyyden mittaamisessa käytetään nykyisin eniten testejä, jotka David Wechsler kehitti 1950-luvulla kehittämää ja joita on sen jälkeen uudistettu ja joista on tehty eri-ikäisille sopivia muunnelmia.[3] Suomessa käytetään aikuisten tutkimiseen vuonna 2005 julkaistua WAIS-III-testiä.[4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Juhani Ihanus, Jorma Fredriksson: Lukion psykologia 5. 2.-3. tarkistettu painos. Helsinki: Kirjayhtymä, 1999. ISBN 951-26-3797-9.
  2. a b Vesa Laine, Anneli Vilkko-Riihelä: Mielen maailma. 4: Tunteet, motiivit ja taitava ajattelu. s. 115. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-29315-6 (nid.).
  3. Vesa Laine, Anneli Vilkko-Riihelä: Mielen maailma. 4: Tunteet, motiivit ja taitava ajattelu. s. 113. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-29315-6 (nid.).
  4. Psykologien kustannus

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Älykkyys.