Älykkyysosamäärä

Wikipedia

Älykkyysosamäärän katsotaan jakautuvan ns. Gaussin kellokäyrän mukaan. Älykkyydeltään keskitasoisia on eniten, ÄO-testissä heikosti tai hyvin suoriutuvia vähemmän.

Älykkyysosamäärä eli ÄO on standardoidusta testistä saatu pistemäärä, joka kuvaa testatun henkilön kognitiivisia kykyjä eri osa-alueilla, tyypillisesti matemaattis-loogisessa päättelyssä, kolmiulotteisessa ajattelussa, kielellisessä lahjakkuudessa ja muistitoiminnoissa. Älykkyysosamäärän mittaaminen liittyy psykometriseen teoriaan siitä, mitä älykkyys on. Kriitikkojen mukaan ÄO-testit ovat liian kapea-alaisia ja leimaavia, eivätkä ne mittaa esimerkiksi musikaalista tai sosiaalista lahjakkuutta. Suuri älykkyysosamäärä voi leimata lasta ja häntä voidaan painostaa liiallisiin suorituksiin kun taas tulokset alhaisesta älykkyysosamäärästä voivat saada ihmiset ajattelemaan että hänestä ei ole mihinkään.

Alfred Binet (1857-1911) kehitti Ranskan valtion toimeksiannosta ensimmäisen älykkyystestin v. 1903. Se koostui muutamasta kymmenestä tehtävästä, joita oli kokeiltu eri-ikäisillä lapsilla, kehitysvammaisilla ja sotilailla. Testiä käytettiin aluksi erityisopetusta tarvitsevien koululaisten seulomiseen ja kehitysvammaisten luokittamiseen.^[1]

Alkujaan älykkyysosamäärän käsite otettiin käyttöön, jotta eri-ikäisten lasten älyllistä suorituskykyä voitaisiin vertailla. Älykkyysosamäärä laskettiin jakamalla lapsen älykkyysikä hänen iällään ja kertomalla näin saatu luku 100:lla. Esimerkiksi jos lapsi oli 10-vuotiaana yhtä kehittynyt kuin 13-vuotiaat keskimäärin, hänen älykkyysosamääränsä oli 130; jos taas hän oli vasta samalla tasolla kuin 8-vuotiaat keskimäärin, älykkyysosamäärä oli 80. Näin määriteltynä käsitettä ei voitu soveltaa aikuisiin, koska aikuisiällä suoriutuminen käytetyissä älykkyystesteissä ei samalla henkilöllä enää sanottavasti muutu iän mukana.

Nykyinen pisteytys perustuu persentiileihin. Vastaukset pisteytetään ja pistemäärää verrataan normaalijakaumaan, jonka keskiarvo on 100 ja keskihajonta tyypillisesti 24, 16 tai 15. Kyvykkyyttä kuvaava pistemäärä suhteutetaan testattavan ikään, eli suoritusta verrataan oman ikäryhmän yleiseen suoritustasoon. Kokeiden pistemäärät ovat nousseet vuosien saatossa (Flynnin ilmiö), joten testit normalisoidaan uudelleen pistemäärien keskiarvon pitämiseksi sadassa. Suurin osa (n. 68 %) ihmisistä asettuu älykkyysosamäärältään välille 85–115, kun keskihajonta on 15. Tällöin ÄO 50–69 merkitsee lievää, 35–49 keskitasoista, 20–34 vaikeaa ja tätä pienempi syvää kehitysvammaisuutta.^[2]

ÄO-kokeen antamien tulosten yhteydestä älykkyyteen on kiistelty. Älykkyystestit mittaavat monia kognitiivisen toiminnan osa-alueita (esimerkiksi matemaattis-loogista päättelykykyä, kolmiulotteista ajattelua, kielellistä lahjakkuutta, muistitoimintoja). Eri osa-alueilla suoriutumisen pohjalta määrittyy älykkyysosamäärä. Yhtenäisen arvon laskennan mielekkyyttä on arvosteltu. Suoriutuminen eri osa-alueilla on kuitenkin useimmiten melko yhdenmukaista.^[3] Älykkyydessä katsotaankin olevan erityinen g-tekijä (g-factor; general factor), joka vastaisi jollain tavalla perinteisesti ymmärrettyä älykkyyttä.^[3]

Älykkyysosamäärä korreloi jossakin määrin koulumenestyksen kanssa. Älykkyysosamäärä ei suoraan ole yhteydessä esimerkiksi sosiaaliseen lahjakkuuteen, joka on yhteydessä metataitoihin ja persoonallisuuteen. Usein lahjakkuus ymmärretään samaksi kuin älykkyys. Älykkyys on kuitenkin vain yksi lahjakkuuden puolista.^[4]

Testeistä on pyritty tekemään mahdollisimman riippumattomia testattavan kulttuuritaustasta, kielitaidosta tai opinnoista. On kuitenkin havaittu, että koulutus parantaa menestymistä ÄO-tutkimuksessa. Keskustelua on käyty siitä, vaikuttaako esimerkiksi Internetin mahdollistama testiharjoittelu menestymiseen mittaustilanteessa. Yksittäisessä testissä tulokseen voivat vaikuttaa haitallisesti olosuhteet, esimerkiksi krapula, unen puute, masennus tai masentuneisuus. Tunnetuimpia testejä ovat David Wechslerin kehittämät testit aikuisille (WAIS) ja lapsille (WISC) sekä Cattellin ja Cattellin ei-verbaalinen älykkyystesti, jota älykkäiden yhdistys Mensa käyttää jäsenikseen pyrkiviä testatessaan.

[muokkaa] Älykkyysosamäärän merkitys

Älykkyysosamäärän merkitys ja tulkinta on muuttunut aikojen kuluessa. Yhteistä kaikille älykkyydestä käytetyille mittauksille on se, että normaali älykkyysosamäärä on 100 ja että älykkyysosamäärä ei ole absoluuttinen tai suhteellinen asteikko, vaan järjestysasteikko.

Ensimmäinen älykkyysosamäärän määritelmä tulee Alfred Binetin vuonna 1904 lapsille kehittämästä testistä, joilla hän halusi selvittää oppilaat, joille olisi annettava lisäopetusta. Lapsen älykkyysosamääräksi katsottiin henkinen ikä jaettuna fyysisellä iällä kerrottuna sadalla. Tämän määritelmän vahvuus oli, että se pysyi yleensä muuttumattomana lapsuusiän ajan. Kyseinen määritelmä ei kuitenkaan sovi aikuisten älykkyyden ilmoittamiseen.

Myöhemmin älykkyysosamäärä määriteltiin normaalisti jakautuneeksi, ja älykkyysosamäärän keskiarvoksi valittiin 100. Käytännössä älykkyysosamäärä ei noudata aivan normaalijakaumaa, koska sen määrittelyssä käytetty populaatio on rajallinen eikä riittävän edustava ääripäissä. Niinpä huippupisteitä saavien osuus on korkeampi kuin ÄO-asteikon perusteella ennustaisi.

Nykyinen älykkyysosamäärän tulkinta perustuu persentiileihin, jotka siirretään normaalijakaumalle. Esimerkiksi älykkyys, jonka alle jää 98 prosenttia väestöstä, vastaa normaalijakaumassa pistettä joka on kahden keskihajonnan päässä keskiarvosta.

[muokkaa] Älykkyysosamääriä eri keskihajonnoilla

[muokkaa] Älykkyysosamäärän reliabiliteetti ja validiteetti

Jotta älykkyysosamäärä voisi olla luotettava mittari, täytyy älykkyysosamäärätestillä olla riittävä reliabiliteetti ja validiteetti.

ÄO-testin reliabiliteetilla viitataan testin tulosten toistettavuuteen. Reliabiliteettia voidaan mitata teettämällä samoilla henkilöilla kaksi älykkyystestiä ja vertaamalla samojen henkilöiden tekemien testien tuloksia. Eri testikertojen tulosten välistä korrelaatiota kutsutaan reliabiliteettikertoimeksi. Mitä suurempi tämä kerroin on, sitä suurempi reliabiliteetti testillä on.^[8]

ÄO-testin validiteetista puhuttaessa viitataan siihen, miten hyvin testi mittaa haluttua ominaisuutta eli kognitiivisia kykyjä. Validiteettia mitataan vertaamalla ÄO-testin tuloksia ja kognitiivisia kykyjä vaativia suorituksia kuten koulumenestystä.^[8] Älykkyysosamäärän ja elämässä menestymisen välillä on havaittu yhteys. Tutkimus Skotlannissa näytti, että 15 pistettä alhaisempi ÄO merkitsisi 20 % pienempää mahdollisuutta ylittää 76 vuoden ikä ja 30 pistettä alempi tulos tarkoittaisi 37 % pienempää mahdollisuutta. Tutkimuksessa ei kuitenkaan selvitetty muiden 'kolmansien tekijöiden' (kuten yleinen terveys) vaikutusta ÄO:n ja kuolemisen välillä, joten älykkyyttä ei voida pitää kuolleisuuden kausaalisena syynä.^[9] Charles Murrayn tutkimuksissa ÄO:n ja tulotason väliltä löytyi korrelaatiota.^[10]

[muokkaa] Älykkyysosamäärän heritabiliteetti

Älykkyysosamäärän heritabiliteetilla tarkoitetaan sitä osuutta, joka populaation sisäisestä ÄO-tulosten vaihtelusta on selitettävissä perinnöllisillä tekijöillä; muu osa vaihtelusta selittyy ympäristötekijöillä. Heritabiliteettia voidaan tutkia muun muassa adoptio- ja kaksostutkimusten avulla. Tutkimuksissa on havaittu, että perinnölliset tekijät selittävät 40–80 prosenttia ÄO:n vaihtelusta. Varhaisessa lapsuudessa heritabiliteetti selittää vähemmän kuin puolet ÄO:n vaihtelusta populaatiossa, mutta aikuisten ÄO:n vaihtelusta se selittää valtaosan.

Heritabiliteettia koskevat tulokset on saatu länsimaissa ja Japanissa tehdyistä tutkimuksista. Vähemmän kehittyneissä maissa, joissa aliravitsemus ja sairaudet ovat suuria ongelmia, ympäristötekijät saattavat selittää suuremman osan ÄO:n vaihtelusta populaatiossa kuin kehittyneissä maissa.

[muokkaa] Sukupuoli ja älykkyysosamäärä

Monet kokeet on painotettu niin, että naisten ja miesten keskimäärin saamat tulokset ovat yhtä suuret. On huomattu, että miehet saavat parempia tuloksia kvantitatiivisia ominaisuuksia ja tilallista hahmottamista vaativissa osatesteissä, kun taas naiset pärjäävät paremmin kielellistä lahjakkuutta mittaavissa osatesteissä. Miesten tulosten hajonta on myös suurempi kuin naisten, joten miehet ovat yliedustettuina sekä parhaita että huonoimpia tuloksia saaneiden joukossa.

Sukupuolten ÄO-eroista on tehty monia tutkimuksia ja niiden tuloksista on asiantuntijoiden keskuudessa kiistelty. Joidenkin tutkimusten mukaan miesten ja naisten välillä on keskimäärin noin 4 pisteen keskiarvoinen ÄO-ero miesten hyväksi, mutta useimmissa tutkimuksissa eroa ei ole havaittu.^[11] Vuonna 2005 Ian Deary, Paul Irwing, Geoff Der ja Timothy Bates tekivät tutkimuksen, jossa keskityttiin 1292 tyttö-poika sisarusparin ASVAB-tuloksiin. Tutkimuksen mukaan keskimääräinen ÄO on miehillä ja naisilla sama, mutta miehet ovat yliedustettuja molemmissa ääripäissä, kun taas naisilla hajonta on vähäisempi: tutkimuksen mukaan sekä lahjakkaimmassa että heikkolahjaisimmassa 2 %:ssa on kaksi kertaa niin paljon miehiä kuin naisia.

[muokkaa] Rotu ja älykkyysosamäärä

Pääartikkeli: Rotu ja älykkyysosamäärä

Kirjallaan The Bell Curve (1994) R. J. Herrnstein ja Charles Murray saivat aikaan vilkkaan keskustelun rodun ja älykkyyden yhteydestä. Teoksessaan he esittivät muun muassa, että eri ihmisrotujen älykkyydessä on eroja. Heidän mukaansa kaakkoisaasialaiset saivat kokeissa korkeimmat pistemäärät. Kirjan tilastojen mukaan afrikkalaislähtöisten amerikkalaisten ÄO on keskimäärin yhden keskihajonnan (15 pistettä) matalampi kuin eurooppalaislähtöisten. Kirjan julkistuksen aikaan Yhdysvaltain medioissa keskusteltiin runsain mitoin tutkimuksen väittämästä mustien ja valkoisten älykkyyserosta, muttei juuri lainkaan aasialaisten ja valkoisten älykkyyserosta. Sama ilmiö toistui Suomessakin Tatu Vanhasen tutkimuksen kohdalla vuosikymmen myöhemmin.

American Psychological Association (APA) asetti selvitystyöryhmän, jonka tehtävä oli arvioida kysymystä aiheesta tehdyn tutkimuksen valossa. Raportissa päädyttiin johtopäätökseen, että rotujen väliset keskimääräiset älykkyysosamääräerot ovat olemassa mutta että erojen syyt ovat tuntemattomat.^[12] Myös Herrnsteinin ja Murrayn käyttämiä tilastoanalyyseja ja lähtöoletuksia on syytetty virheellisiksi. Kirjan kirjoittajat saivat uhkauksia, ja heitä on pitänyt rasisteina muun muassa musta demokraattipoliitikko Jesse Jackson.

[muokkaa] Korkean älykkyysosamäärän seurat

Korkean älykkyysosamäärän seura on nimensä mukaisesti seura/organisaatio, johon liittyäkseen tarvitaan korkea älykkyysosamäärä standardoidusta testistä. Tunnetuin on Mensa, johon liittyäkseen tarvitaan tulos, joka on korkeampi kuin 98 prosentilla väestöstä, joka on kahden keskihajonnan päässä keskimääräisestä tuloksesta eli 100:sta. Suomen Mensa siirtyi elokuussa 2007 käyttämään keskihajontaa 15,^[13] tätä ennen se oli 24.^[6]

Maailman korkein mitattu älykkyysosamäärä Guinness World Recordsin mukaan on yhdysvaltalaisella Marilyn vos Savantilla. Hänen älykkyysosamäärästä on hieman ristiriitaista tietoa, arvellaan kuitenkin sen olevan 228. Vos Savant osallistui 10-vuotiaana älykkyystestiin ja sai 23-vuotiaiden huippupisteet.^[14] Vos Savant on ammatiltaan kirjoittaja ja kolumnisti. Hän on tekosydämen kehittäjän, Robert Jarvikin, vaimo.

Muita poikkeuksellisen älykkäitä henkilöitä tulee julkisuuteen aika ajoin. Vuonna 2009 kaksivuotiaasta brittiläisestä Elise Tan-Robertsista tuli Mensan nuorin jäsen. Hän kehittyi eri alueilla, kuten puhe- ja lukutaidoissa sekä motorisissa kyvyissä huomattavan nopeasti, ja hänen älykkyysosamääränsä on arviolta 156.^[15]

[muokkaa] Katso myös

• Idiootti
• Kehitysvamma
• Lahjakkuus

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Ahmavaara, Yrjö: Hyvinvointivaltion tabut: Nykykulttuurimme kritiikki. 2. lisätty painos. Helsinki: Yliopistopaino, 1998. ISBN 951-570-420-0.
• Stephen Jay Gould: The Mismeasure of Man. Penguin, 1981.
• R. J. Herrnstein ja Charles Murray: The Bell Curve. , 1994.
• Richard Lynn ja Tatu Vanhanen: IQ and the Wealth of Nations. , 2002.