Oppiminen

Oppiminen on tietojen, taitojen tai tapojen omaksumista. Oppiminen voi tapahtua joko opiskelemalla, opettelemalla tai harjoittelemalla, tai kokemuksen, esimerkin tai ympäristön vaikutuksen kautta.

Behavioristisesti käsitettynä oppiminen tarkoittaa käyttäytymisessä havaittavia pysyviä muutoksia, jotka syntyvät pääasiassa olion ja ympäristön vuorovaikutuksessa.

Oppimiskäsityksiä on erilaisia. Oppiminen voidaan nähdä ihmisen kehittymisenä ylipäätään. Tällöin oppiminen ei tarkoita pelkästään pysyviä muutoksia käyttäytymisessä, vaan myös pysyvyyttä tai hetkellisiä muutoksia.

Psykologiassa oppiminen tarkoittaa yleensä ihmisen tai eläimen oppimista, didaktiikassa taas oppimista tarkastellaan nimenomaan opetuksen näkökulmasta. Muilla tieteenaloilla puhutaan oppivista dataohjelmista, oppivista organisaatioista ja oppivista alueista.

Perustasollaan yksilön oppiminen edellyttää muistia ja aistitoimintaa. Oppimista tapahtuu lähes aina kun ihminen vertailee tapahtunutta ja aiottua toimintaa (palaute) tai tapahtunutta ja aiempaa toimintaa (oppiminen kokemuksesta).

Oppimistapoja on hyvin erilaisia, koska eri tilanteisiin soveltuvat erilaiset oppimisen menetelmät, ja koska oppijoissa on yksilöllisiä eroja.

Oppimisen edellytykset

Oppimista syntyy motivaation, tarkkaavaisuuden ja muistin yhteistoiminnasta. Oppimista voi myös tehostaa erilaisilla menetelmillä.

Ihminen oppii tietoja ja taitoja säilömällä niitä pitkäkestoiseen muistiinsa, joka sijaitsee hajautettuna koko aivokuoren alueen hermoverkossa. Aistiärsykkeet ja muut asiat tallettuvat aluksi työmuistiin, jolla on hyvin pieni kapasiteetti. Suurin osa etenkin aistimuistien vastaanottamasta tietomäärästä katoaa välittömästi. Oppimisen yhteydessä työmuistin kapasiteettia voidaan jatkaa muistiinpanojen avulla. Opittaviksi tarkoitetut asiat siirtyvät työmuistista pitkäkestoiseen muistiin kertaamisen tai fyysisen harjoittelun avulla. Pitkäkestoisen muistin kapasiteetti on ääretön, minkä ansiosta oppimista voi tapahtua loputtomasti. Kyky painaa mieleen uusia asioita heikkenee kuitenkin lapsuuden jälkeen.

Oppimisen edellytys on se, että ihmisellä on motivaatiota eli pitkäkestoista kiinnostusta, innostusta, itse asetettuja tavoitteita ja suunnitelmia. Oppimisen motivaatio on sitä, että aivojen palkkiojärjestelmä palkitsee hyvällä mielellä ja mukavalla ololla oppijan, joka huomaa oppineensa ponnistelujensa seurauksena. Kun oppijalle kertyy paljon myönteisiä oppimiskokemuksia, hän on valmis tekemään kovaakin työtä oppimisen ja siitä seuraavan sisäisen palkkion eteen. Oppimismotivaatiota voidaan myös yrittää lisätä ulkopuolelta käsin palkkioiden ja rangaistusten avulla. Ulkoisen motivaation avulla voidaan yrittää kasvattaa oppijan sisäistä motivaatiota, mutta ulkoisella motivaatiolla on myös havaittu olevan kielteinen vaikutus sisäiseen motivaatioon.

Oppimisen tehostamiseksi käytettyjä menetelmiä ovat esimerkiksi oppimisen hajauttaminen eri päiville, taukojen pitäminen, testaaminen ja siihen liittyvä opitun kertaaminen, miksi-kysymysten esittäminen sekä eri aistien käyttö kuten näköaistin käyttäminen miellekarttojen ja muiden kuvien piirtämisessä sekä kuuloaistin käyttäminen lorujen ja laulujen kautta.

Oppimisen tapoja

Oppimisen tapoja ovat muun muassa tottuminen, herkistyminen, ehdollistuminen ja leimautuminen. Tottuminen tarkoittaa olion ärsykkeen seurauksena tuottaman vasteen vähenemistä tilanteessa jossa vasteesta ei seuraa palkintoa tai rangaistusta. Herkistyminen tarkoittaa että asia tuottaa vasteen alkuperäistä pienemmän ärsykkeen vuoksi oppimisen seurauksena. Ehdollistumisessa ehdottomat ja ehdolliset ärsykkeet ja reaktiot opitaan yhdistämään toisiinsa oppimisen seurauksena määrätyillä tavoilla.

Ihmisyksilöillä on erilaisia vahvimpia oppimisen kanavia. Visuaalinen oppija oppii parhaiten näkemällä, auditiivinen oppija kuulemalla, kinesteettinen oppija liikkeen ja tekemisen kautta, ja taktiilinen oppija käsin tekemisen ja koskemisen kautta. Analyyttinen oppija oppii yksityiskohdista kokonaisuuksiin, ja holistinen oppija kokonaisuuksista yksityiskohtiin.

• Holistinen strategia kuvaa toimintaa, jossa oppija käsittelee aineistoa kokonaisuutena.
• Reduktionistisen strategian mukaan tietty kokonaisuus on palautettavissa eli redusoitavissa osiinsa. Oppija käsittelee aineistoa osissa ja sitä kautta pyrkii saamaan asiasta kokonaiskuvan.
• Meristinen strategia tarkoittaa tekstin perättäisten kappaleiden käsittelyä omina kokonaisuuksinaan.
• Atomistinen strategia tarkoittaa, että oppija keskittyy pienehköihin yksityiskohtiin.
• Serialisti luo asioille oman järjestyksen ja käsittelee ne jonkin järjestelmän mukaan, jonkinlaisena "sarjana".
• Transformaatiostrategia merkitsee tekstin muokkausta uusien tosiasioiden tai ideoiden avulla. Oppija pyrkii menemään asian taakse käyttämällä omaa tietämystään.

Unen vaikutus oppimiseen

Oppimista edeltävä ja seuraava yö vaikuttavat oppimisen onnistumiseen. Riittävän pitkä ja laadukas yöuni ennen oppimista mahdollistaa sellaisen vireystilan ja tunnetilan, jossa oppiminen on mahdollista. Oppimista seuraavan yön aikana aivot konsolidoivat opitun materiaalin eli järjestelevät ja valikoivat sen sekä siirtävät sen pitkäkestoiseen muistiin aivokuorelle aiemmin opitun tiedon joukkoon. Taitojen konsolidaatiota tapahtuu myös lyhyillä päiväunilla. Jos yöunet jäävät huonoiksi, konsolidaatiota siirtyy seuraavalle päivälle ja yölle, mutta osa uudesta opitusta tiedosta silti häviää.

Oppiminen eri ikävaiheissa

Vauvaiässä

Vastasyntyneen aivoihin syntyy jatkuvasti uusia hermosoluja, solut muodostavat yhteyksiä toisiinsa, ja soluja vaeltaa uusille paikoille. Vauvan aivoja muokkaa paljon se ympäristö, jossa hän kasvaa, mukaan lukien sikiöaikainen ympäristö. Esimerkiksi oman äidinkielensä oppimisen vauva aloittaa jo kohdussa.

Vauvan aivojen hermoverkko oppii ohjaamattomasti eli altistusoppimisella. Hänen aivojensa kehitys reagoi kaikkeen siihen, mitä ympäristössä on aistittavissa, niin valveilla kuin unenkin aikana. Hermosolujen yhteyksien muodostumisessa ratkaisevaa on ajoitus, eli niiden hermosolujen välinen yhteys vahvistuu, jotka aktivoituvat samanaikaisesti. Näin aivojen hermoverkko pystyy jatkuvasti organisoimaan rakennettaan ja toimintaansa. Aivoalueiden järjestyminen riippuu geenien, stimulaation ja toiminnan yhteisohjauksesta. Perimä määrää sen, kuinka suuren alueen jokin kehon alue saa aivoista, mutta tämä alustava järjestys muovautuu läpi elämän kehon käytön seurauksena.

Leikki-iässä

Leikki-ikäinen lapsi tutkii kaikkea uteliaana, sillä hänen aivojensa palkkiojärjestelmä antaa lapselle tutkimisesta hyvänolon tunteen ja näin edesauttaa oppimista ja aivojen kehitystä. Lapsen aivojen ja lihasten väliset hermoyhteydet vahvistuvat ahkerassa käytössä. Yhteydet aistikanavista aivoihin vahvistuvat kun lapsi tekee, katselee, kuuntelee, haistelee, maistelee ja tunnustelee.

Lapsi oppii altistusoppimisen ohella myös yrityksen ja erehdyksen kautta. Lapsi on hyvin sitkeä ja yrittää kaatumisen jälkeen aina jatkaa kävelyn opettelua, sillä hän nauttii oppimisesta. Hän myös matkii innokkaasti kaikkea mitä näkee. Aivojensa peilisolujärjestelmän avulla lapsi jäsentää maailmaa ympärillään ja oppii katselemalla aikuisten ja muiden lasten tekevän konkreettisia asioita.

Leikki-iässä lapsen kyky oppia vieraiden kielten äänteitä alkaa jo heikentyä. Aivotutkimuksen kannalta paras aloitusikä vieraan kielen opettelulle on noin kolme vuotta, sillä siinä iässä lapsen äännekartta ja koko kielen havaitsemisen järjestelmä ovat vielä erittäin muovautuvaisia. Ennen kolmen vuoden ikää opitut kielet aktivoivat aivoissa eri alueita kuin myöhemmällä iällä opitut kielet, ja tällaisten kielten käyttö on sujuvaa ja vaivatonta. Jos lapsi ei ennen kymmenen vuoden ikää edes kuule mitään muuta kieltä kuin äidinkieltään, hänellä voi olla suuria vaikeuksia oppia myöhemmin lausumaan ja ymmärtämään vierasta kieltä. Erityisen tehokas tapa oppia uusi kieli lapsuusiässä on laulamisen kautta.

Lukemaan oppiminen on lapselle pitkä ja vaativa prosessi, sillä lukeminen ei ole aivoille luonnollista. Lukeminen on oppimisen perustaito, joten sen opettamiseen lapselle käytetään paljon aikaa ja vaivaa. Kirjainsymbolit lapsi voi oppia jo parivuotiaana. Esikoulun aloittava lapsi osaa usein tunnistaa oman nimensä kirjoitettuna ja joskus osaa jo kirjoittaakin sen. Tutkimusten mukaan käsin kirjoittaminen tehostaa kirjainten oppimista näppäimistöllä kirjoittamiseen verrattuna. Lapsi oppii lukemisen salaisuuden usein oivalluksena, joka tuo hänelle paljon iloa. Tämän oivalluksen jälkeenkin sujuvan lukutaidon lapsi saavuttaa vasta harjoittelun ja lukemisen kautta, sillä sujuva lukeminen vaatii aivojen rakenteellista uudelleenjärjestäytymistä.

Kouluiässä

Kouluiässä oppiminen muuttaa luonnettaan, sillä lapsen kyky käsitteelliseen ajatteluun kehittyy. Nykyaikana lapset laitetaan kouluun, jossa heille opetetaan heille tarpeellisia asioita. Entisaikoina ja edelleen joissakin kulttuureissa oppiminen on koulun sijaan tapahtunut arkisessa ympäristössä tekemällä. Koulussa oppimisen lisäksi lapsi oppii myös harrastustensa kautta. Oppimisen kannalta hyödyllisiä päiväunia kouluikäiset lapset nukkuvat vielä esimerkiksi Aasian ja Etelä-Euroopan maissa mutta harvemmin esimerkiksi Suomessa. Teknologia, kuten älylaitteet, on noussut nykyaikana entistä merkittävämpään osaan kouluoppimisessa. Älylaitteiden käytöllä on nähty oppimisen kannalta hyötyjen lisäksi myös haittoja, ja joissain maissa, kuten Ranskassa, niiden käyttöä kouluissa on rajoitettu.

Vanhuusiässä

Ihmisen oppimiskyky säilyy vanhuusikään, mutta sen luonne muuttuu. Merkityksettömien sanalistojen tai numerosarjojen opettelu vaikeutuu, mutta sellainen oppiminen, joka liittyy aiempaan tietoon, voi säilyä entisellään. Ikääntynyt ihminen voi pystyä opettelemaan nuorta ihmistä paremmin asioita, joiden ymmärtäminen vaatii yhteyden näkemistä aiemmin opittuihin asioihin.

Bloomin taksonomia

Pääartikkeli: Bloomin taksonomia

Bloomin taksonomia on oppimistavoitteiden luokittelu, joka on luotu Yhdysvalloissa 50-luvun puolessa välissä koulutuksen teoreettisen tarkastelun viitekehykseksi. Bloomin taksonomiassa oppiminen jaetaan kognitiiviseen, taidolliseen ja tunneperäiseen alueeseen. Lisäksi on kuusi tiedon tasoa jotka ovat mieleenpalauttaminen, ymmärtäminen, soveltaminen, analysoiminen, syntetisoiminen ja arvioiminen.

Oppimisen uudet tuulet

Viimeaikaisessa oppimistutkimuksessa on korostettu tunteiden ja vaikuttimien vaikutusta oppimiseen, sekä niin sanottua yhteisöllisen oppimista ja yhteistoiminnallista oppimista perinteisen opettajajohtoisen kouluoppimisen rinnalla.

Nykyisessä informaatioyhteiskunnassa opetuksessa ja oppimisessa korostetaan yhä enemmän taitoja tietojen sijaan. Tiedot vanhenevat yhä nopeammin, mutta taidot säilyvät hyödyllisinä pidempään. Tärkeitä opittavia taitoja ovat metakognitio (joka vastaa kakkostason oppimista, yllä), mediakriittisyys, ajanhallinta, tiedonhankintataidot, sosiaaliset taidot sekä väittely- ja perustelutaidot. Metakognitiiviset taidot auttavat sopeutumaan uusiin oppimisympäristöihin. Digitalisoituvat työn ja opiskelun kulttuurit vaativat samalla panostusta tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämiseen opiskelussa ja opetuksessa.

Sulautuva oppiminen engl. Blended learning viittaa oppimisen ympäristöjen sulautumiseen. Termi on vielä uusi ja sen määrittely on muotoutumassa, joten määritelmät vaihtelevat jonkin verran käyttökontekstista riippuen. Yhteistä kaikille on, että sulautuva oppiminen ottaa oppijalähtöisesti huomioon eri paikoissa, eri aikoina, eri välineillä ja eri tavoin tapahtuvan oppimisen ja antaa näin oppijalle ja opettajalle vapauden mitata osaamista ilman kytköstä siihen tapaan, millä osaaminen on hankittu. Opiskelija voi valita itselleen parhaiten sopivat työkalut. Sulautuva oppiminen eroaa oppimisesta monimuoto-opetuksessa siten, että monimuoto-opetuksessa yhdistyy opetuksen menetelmien monimuotoisuus (luokka-, verkko-, luento-, ryhmä-, lähi-, etäopetus), kun taas sulautuva oppiminen kuvaa oppimisen ympäristöjen sulautumista uudeksi kokonaisuudeksi.

Katso myös

• Oppimisteoria

Lähteet

• Huotilainen, Minna: Näin aivot oppivat. PS-kustannus, 2019. ISBN 078-952-451-885-7.

Kirjallisuutta

• Atjonen, Päivi :Uusikylä, Kari: Didaktiikan perusteet. 1. painos. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-24347-7.
• Bateson, Gregory: Steps to an Ecology of Mind. Paladin, Englanti, 1973.
• Churchland, Patricia Smith: Neurofilosofia. (Alkuteos: Brain-Wise: Studies in Neurophilosophy, 2002.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2004. ISBN 952-5202-81-X.
• Hakkarainen, Kai : Lonka, Kirsti : Lipponen, Lasse: Tutkiva oppiminen. 6. uudistettu painos. Porvoo: WSOY, 2004.
• Itkonen-Isakov, Terhi-Maija: Aiemmin hankitun osaamisen tunnistamisesta sulautuvan oppimisen kontekstissa (Löytöretki aikuisohjauksen maailmaan. Toimittaneet Mervi Lätti ja Päivi Putkuri) Joensuu:Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu. Arkistoitu 3.12.2013. Viitattu 22.1.2013.
• Järvilehto, Timo: Missä sielu sijaitsee?: Psyykkisen toiminnan hermostollinen perusta. Prometheus-sarja. Oulu: Pohjoinen, 1987. ISBN 951-749-180-8.
• Järvilehto, Timo: Mikä ihmistä määrää?: Ajatuksia yhteistyöstä, tietoisuudesta ja koulutuksesta. Oulu: Pohjoinen, 1995. ISBN 951-749-226-X.
• Rauste-von Wright, Maijaliisa : von Wright, Johan : Soini, Tiina: Oppiminen ja koulutus. 9. uud. p.. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-25677-3.
• Säljö, Roger: Oppimiskäytännöt. Sosiokulttuurinen näkökulma. 2. uudistettu painos. Porvoo: WSOY, 2004.

Aiheesta muualla

• Oppiminen ja sen ohjaaminen (Arkistoitu – Internet Archive)