Lukeminen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Viihtyisä lukunurkkaus.

Lukeminen tarkoittaa kirjoihin ja muiden julkaisuihin tutustumista ja niihin perehtymistä lukemalla. Lukijalla on lukemiseen henkilökohtaisia motiiveja, esimerkiksi halu tutustua kirjaan tai muuhun luettavaan aineistoon taiteena (esim. kaunokirjallisuus), viihteenä (esim. aikakauslehdet) tai tiedonhaku- ja oppimistarkoituksessa (esim. tieto- ja oppikirjat).[1]

Lukeminen voi olla harrastus ja vapaa-ajan toimintaa tai osa työtä tai opiskelua. Luettavaa (painettua) aineistoa on saatavilla kirjakaupoista tai kirjastoista tai tilaamalla julkaisijalta. Lisäksi internet tarjoaa runsaasti luettavaa.

Lukemisen kehitys autonomisessa Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenkielisen aktiivisen lukijakunnan määrä oli vuoden 1860 vaiheilla vain noin 25 000 henkeä. Saman verran oli Suomessa ruotsinkielisiä aktiivilukijoita. 1930-luvulle mennessä Suomeen syntyi moderni lukemiskulttuuri: luettavan aineiston riittävä määrä ja lukeminen väestön jokapäiväisenä tapana. Tähän oli hyvät edellytykset jo 1870-luvulla, koska lukutaidon kirkollinen alkeisopetus toimi tuloksekkaasti. Kansakoulujen yleistyminen tehosti perustaitoa. Kirastoverkko kaksinkertaistui 1870-luvulla noin 400 kirjastoon ja kirjakauppoja oli yli 40. Monet kansanliikkeet, kuten herätysliikkeet ja nuorisoseurat edistivät lukemisen tapaa.[1]

Suomenkielistä proosaa alkoivat ensin tuottaa K. J. Gummerus ja Aleksis Kivi (molemmilta romaani vuonna 1870). Ulkomaisia romaaneita alkoi ilmestyä samaan aikaan suomeksi. Ruotsinkielisiä menestyskirjailijoita olivat J. L. Runeberg ja Zachris Topelius. Kaikki osa alueet kymmenkertaistuivat 70 vuodessa: sanomalehtien, kirjastojen ja aktiivisen lukijakunnan määrä yli kymmenkertaistui vuoteen 1930 mennessä. Aivan kaikki eivät tätä hyväksyneet: asia oli vaikein hyväksyä maanviljelijäväestön keskuudessa, jossa lukeminen usein nähtiin työn vieroksumisena.[1]

Kustannustoiminnassa kannattavinta oli julkaista painotuotteita, joilla oli pysyvä ja hyvä kysyntä. Näitä olivat esimerkiksi virsikirjat ja katekismukset. Myös Topeliuksen Maamme-kirja oli kysytty teos sekä suomeksi että ruotsiksi. Suomesta muodostui 1900-luvun alussa tietoteosten suurvalta, kun monet tietokirjasarjat myivät hyvin: J. R. Danielsonin Yleinen ihmiskunnan historia (1881-88), E. G. Palménin Oma maa (1907-1911) sekä WSOY:n ja Otavan yhteinen Tietosanakirja (1908-19) olivat myyntimenestyksiä.[1]

Suomenkielisen sanomalehdistön nousu alkoi sekin 1870-luvulla. Vuosina 1870–1885 lehtien määrä kasvoi yhdeksästä 28:aan. Tässäkin tosin ruotsinkieliset painotuotteet olivat aluksi edellä. Postin kulun tehostuminen oli yksi edellytys sille, että lehden tilaaminen kiinnosti kansaa. lehdet pyrkivät sitomaan lukijoita esimerkiksi jatkokertomusten muodossa. Niissä tarina oli pilkottu jopa sataan katkelmaan. Uusi käänne lehdistön kehityksessä oli puoluelehdistön synty 1900-luvun alussa. Aikakauslehdistä edelläkävijä oli Gummeruksen julkaisema Kyläkirjaston Kuvalehti. Matti Kivikkään Vuonna 1917 perustama Suomen Kuvalehti nousi itsenäisyysajan johtavaksi aikakauslehdeksi.[1]

Kouluikäisten lasten lukemisharrastusta selvitettiin kyselytutkimuksella melko laajasti ennen ensimmäistä mailmansotaa. Oppikouluun juuri menneet pojat olivat kiinnostuneita seikkailukirjoista (55% kyseisestä ryhmästä), mutta iän myötä innostus laantui tai siirtyi varsinaiseen kaunokirjallisuuteen. Tytöillä ei juuri ollut seikkailukirjavaihetta, ja oppikoulun yläluokilla liki kaikki tytöt pitivät kaunokirjallisuudesta. Kirjastojen suosikkikirjailijat vuonna 1929 olivat Johannes Linnankoski, Topelius, Kivi, Santeri Ivalo, Hilja Valtonen, Runa eli Elisabeth Beskow, Hall Caine ja Juhani Aho.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 3, Oma maa ja maailma, s. 310-325. Helsinki: Tammi, 2003. ISBN 951-31-1844-4.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lasse Koskela, Pasi Lankinen: Opas kaunokirjallisuuden lukemiseen, SKS, 2003
  • Kirjojen kirja, toim. Juhani Salokannel, Otava, 1995