Sigmund Freud

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sigmund Freud
Sigismund Schlomo Freud
Sigmund Freud vuonna 1920.
Sigmund Freud vuonna 1920.
Syntynyt 6. toukokuuta 1856
Freiberg, Määri, Itävallan keisarikunta (nykyään Příbor, Tšekki)
Kuollut 23. syyskuuta 1939 (83 vuotta)
Lontoo, Englanti, Iso-Britannia
Asuinpaikka Wien, Lontoo
Kansallisuus itävaltalainen
Tutkimusala neurologia, psykoterapia
Tutkinnot Wienin yliopisto
Tunnetuimmat työt Unien tulkinta (1900), Johdatus psykoanalyysiin (1917, 1932)
Tunnustukset Goethe-palkinto (1930)
Royal Societyn kirjeenvaihtajajäsen (1936)
Allekirjoitus Allekirjoitus

Sigmund Freud [froit] (alun perin Sigismund Schlomo Freud; 6. toukokuuta 1856 Freiberg, Määri, Itävallan keisarikunta (nyk. Příbor, Tšekki) – 23. syyskuuta 1939 Lontoo, Iso-Britannia) oli itävaltalainen lääkäri ja tutkija, joka tunnetaan ennen kaikkea psykoanalyysin kehittäjänä. Sitä kautta hänellä on ollut suuri vaikutus koko psykologian alalla, ja psykoanalyysi on vaikuttanut monien eri psykoterapian muotojen kehitykseen. Freudin vaikutus koko länsimaiseen kulttuuriin on ollut huomattava.[1]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sigmund Freudin syntymäkoti Příborissa.

Lapsuus Määrissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sigismund Schlomo Freud syntyi Määrissä Freibergin (nykyinen Příbor) pikkukaupungissa, joka ny­kyään sijaitsee Tšekin tasavallassa. Isä Jacob Freud oli kauppias, ja perhe oli maallistuneita saksankielisiä juutalaisia, jotka pyrkivät sulautumaan itävaltalaisiin. Perheen ankara lastenhoitaja oli katolinen.[2] Vuoden 1857 lokakuussa Sigismundille syntyi veli Julius, joka kuoli huhtikuussa 1858. Joulukuussa 1858 syntyi sisar Anna. Freudit muuttivat vuonna 1859 Leipzigiin ja 1860 Wieniin. Perhe eli niukoissa oloissa, mutta Sigismund osoittautui lahjakkaaksi ja lukuhaluiseksi koululaiseksi.

Opiskeluvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wienin yliopisto noin vuonna 1900.

Itävalta-Unkarin juutalaisvastaisuus alkoi hellittää otettaan 1870-luvulla, ja juutalaistenkin oli mahdollista tavoitella korkeaa yhteiskunnallista asemaa.[3] Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1873 Sigismund aloitti lakiopinnot Wienin yliopistossa ajatellen poliittista uraa mutta siirtyi pian opiskelemaan luonnontiedettä ja ennen kaikkea lääketiedettä. Näihin aikoihin hän lyhensi etunimensä Sigmundiksi. Hänen opintonsa edistyivät tavanomaista hitaammin, ja hän valmistui lääketieteen tohtoriksi vasta vuonna 1881. (Tavallisesti opinnot kestivät viisi vuotta.)[4]

Aatehistoriallista taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freudin opettaja Ernst Wilhelm Ritter von Brücke (1819–1892).

Freud sai luonnontieteellisen koulutuksen ja hän erikoistui neurologiksi. Hän arvosti järki- ja kokemusperäisyyttä: positivistit olivat Wienissä vallassa hänen opiskeluaikanaan. Tutkimusihanteena oli fysikaalis-matemaattinen menetelmä.[5] Yksityiselämässään hän irrottautui juutalaisesta uskonnosta ja tutkijana teologisista ennakkokäsityksistä. Hän sai voimakkaita vaikutteita opettajaltaan fysiologi Ernst Brückeltä, joka kuului Hermann Helmholtzin koulukuntaan. Brücke opetti, että kaikki luonnonilmiöt ovat liikeilmiöitä, ja Freud koetti pitkään selittää psyykkisiä tapahtumia fysiologisin syin. Elämänsä loppuun asti Freud oli sitä mieltä, että psykoanalyysi ”voi siis yhtyä tieteen yleiskatsomukseen” ja että psykoanalyysi on luonnontiede.[6] Vuoden 1895 aikoihin Freud tavoitteli teoriaa, joka kuvaisi, miten hermosolut ja -säikeet toimivat yhdessä.

Freudin opiskeluaikana psykiatrisia sairauksia pidettiin fysiologisina rap­peu­tu­mis­ilmiöinä, joihin joillakuilla ihmisillä on tavallista voimakkaampi pe­rin­nöllinen tai­pu­mus. Ulkoiset seikat korkeintaan laukaisevat fysiologisen tapahtumasarjan, joka on var­si­nai­nen sairaus. Käsityksen tunnetuin esittäjä oli Emil Kraepelin. Freudin myöhäisessä ajattelussa näkyy vain vähäisiä jäänteitä tästä suhtautumistavasta, ja hän tähdensi paitsi perinnöllisiä seikkoja myös elämänkohtaloa.[7] Psyko­somaat­tisuuden ymmärtämisessä Freud omaksui vaikutteita antiikin kreikkalaisilta, joiden mukaan mieltä ja ruumista ei voida erottaa toisistaan.[8]

Romantiikan vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyysin taustalla vaikuttivat myös romanttiset virikkeet. Freud luki nuorena muun muassa Friedrich Schellingin teoksia ja omaksui ilmeisesti tältä käsityksen, että luonto koostuu keskenään taistelevista vas­tak­kaisista perusvoimista (dualismi). Romantiikan runoilijat, kuten J. W. von Goethe ja Friedrich Schiller, antoivat yllykkeen unien tut­ki­miseen, ja tiedostumattomaan sielunelämään olivat viitanneet sellaiset filosofit kuin Arthur Schopenhauer — jota Freud tosin alkoi lukea vasta vuoden 1919 paikkeilla – ja Friedrich Nietzsche. Myös empaattinen tutkimusasenne — joka ei kenties luonnehtinut niinkään Freudin omaa työskentelytapaa kuin muita varhaisia analyytikkoja – ja kiinnostus arkisiin asioihin olivat nimenomaan romantiikan perua.[9]

Koko opiskeluaikansa Freud oli kiinnostunut muistakin aineista kuin vain lääketieteestä – hän seurasi muun muassa Brentanon filosofianluentoja –, ja hän sai varsin monipuolisen koulutuksen. Hän haaveili tutkijanurasta ja työskenteli Brücken johtamassa fysiologian laboratoriossa kesään 1882 asti, kunnes otti viran Wienin kaupunginsairaalassa. Syyt olivat taloudelliset: Freud oli kihlautunut, ja kodin perustaminen edellytti riittäviä tuloja, jotka vain yksityisvastaanotto voisi tarjota. Vastaanoton perustaminen puolestaan edellytti kliinistä kokemusta.[10]

Lääkärinuran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freud työskenteli Wienin kaupunginsairaalassa kolme vuotta. Kirurgian osastolla hän tutki kokaiinin käyttöä puudutusaineena, ja hän oli innostunut kokaiinin parantavista ja piristävistä vaikutuksista.[11] Vuosina 1884–87 Freud itse kokeili kokaiinia ja totesi sen auttavan masennuskohtauksiinsa.[12] Freud tutki muun muassa kokaiinin vaikutusta ruumiinvoimaan ja reaktiokykyyn ja suositti sitä avuksi morfinistien vieroitushoitoon. Freud julkaisi vuonna 1884 huomiota herättäneen artikkelin ”Kokaiinista”, ja mainitsi siinä myös kokaiinin puudutusvaikutuksesta. Freudin kollega, silmälääkäri Karl Koller tuli sen jälkeen ajatelleeksi, että kokaiinia voitaisiin käyttää silmän puuduttamiseen, suoritti kokeiluja ja julkisti havaintonsa syyskuussa 1884. Freud ja varsinkin Koller saivat tämän jälkeen maailmanlaajuista kuuluisuutta. Freud vaikutti osaltaan siihen, että kokaiinia alettiin käyttää paikallispuudutteena – ensin silmälääketieteessä, sitten muussakin pikkukirurgiassa.[13] Sittemmin Freudin kuitenkin valtasi epäilys, että tähän ”psyykenlääkkeeseen” liittyy myös vakavia haittavaikutuksia. Vuoden 1887 jälkeen hän luopui aiemmista käsityksistään ja myöhemmin katui virheelliseksi osoittautunutta oletustaan kokaiiniin hyödyllisyydestä.[14]

Opintomatkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalainen neurologi Jean-Martin Charcot opetti Freudia 1880-luvulla.

Vuonna 1885 Freudille myönnettiin matka-apurahaa Pariisiin neurologi Jean-Martin Charcot’n oppiin tutkimaan lasten aivohalvauksia ja afasiaa. Char­cot’n vaikutus veti häntä neurologiasta psykologiaan, ja hän kuunteli ilmeisen innostuneena Charcot’n luentoja. Erityisesti hypnoottisen suggestion käyttö teki häneen vaikutuksen. Charcot suhtautui vakavasti hysteriapotilaidensa oi­rei­siin ja oli valmis esittämään eriskummallisia olet­tamuksia. Palattuaan Wieniin Freud ryhtyi levittämään tietoa Charcot’n tutkimuksista muun muassa kääntämällä saksaksi tämän luentoja. Charcot’n ohella hypnoottista suggestiota tutki Ranskassa niin sanottu Nancyn koulukunta, johon kuuluivat Ambroise Liébeault ja Hippolyte Bernheim. Freud tutustui tämänkin koulukunnan näkemyksiin, käänsi saksaksi Bernheimin kirjan ja teki opintomatkan Nancyhin vuonna 1889.

Oma vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin-matkansa jälkeen Freud aloitti yksityisvastaanoton. Kaupungin­sai­raa­lan lää­kä­rit lähettivät hänelle hermotautipotilaita, ja hän jatkoi työskentelyä Theodor Meynertin aivoanatomian laboratoriossa. Pitkän kihlauksen ja laajan kirjeenvaihdon jälkeen hän avioitui Martha Bernaysin kanssa vuonna 1886. Heille syntyi kaikkiaan kuusi lasta, ja nuorimmasta tyttärestä Anna Freudista tuli psykoanalyytikko ja isänsä työn jatkaja.

Freud kehitteli kaiken aikaa omaa psykologista teoriaansa käyt­täen avuksi potilasaineistoaan. Hän jatkoi hypnoottisen suggestion käyttöä mutta kokeili potilaiden hoitoon Wilhelm H. Erbin sähköhoitolaitetta, jolla neurasteniapotilaita oli yleensä hoidettu. Hän alkoi kuitenkin pitää ”sähköhoidon” vaikutusta suggestion tu­lok­sena,[15] ja hän joutui selittämään kliinisiä havaintoja kokonaan uudenlaisilla käsitteillä (kuten tunteensiirrolla) ja oletuksilla (tiedostumattoman psyykkisen toiminnan vaikutuksella).[16]

Freudin ajattelun kehittymistä voidaan seurata läheisesti laajasta kirjeenvaihdosta, jota hän kävi berliiniläisen lääkärin Wilhelm Fliessin kanssa 1887–1904.[17] Fliessistä tuli Freudille tärkeä keskustelukumppani ja virikkeiden antaja ja ennen kaikkea tukija, sillä Wienissä Freudin ajatuksiin suhtauduttiin pitkään melko karsaasti eikä hän saanut asemaa Wienin yliopistosta.

Tutkiessaan afasiaa Freud toi kliiniseen kuvaan psykologista aineistoa. Tuohon aikaan vallinneen käsityksen mukaan psyykkiset tapahtumat johtuivat fyysisistä syistä. Erityisen kumoukselliselta vaikutti Freudin ajatus, että seksuaaliset ristiriidat vaikuttaisivat neuroosien syntyyn.

Psykoanalyysin alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opettajansa ja tukijansa Josef Breuerin kanssa Freud valmisteli 1890-luvulla tutkielmaa Tutkielmia hysteriasta (1895), jossa kuvattiin Breuerin ja Freudin hoitamia naispotilaita. Psykoanalyysin katsotaan saaneen alkunsa tästä teoksesta. Kirjan var­hai­sin tapaus Breuerin potilas ”Anna O...” eli Bertha Pappenheim on peräisin 1880-luvun alusta, ja tapauksen perusteella Freud piti Breueria psykoanalyysin todellisena isänä.[18] Breuer hoiti Anna O:n ”vaikeaa hermostollista yskää” ja muita hysteerisiä oireita (halvausta, harhanäkyjä). Breuerin ”katharsis-menetelmä” tuntuu olleen laajalti Anna O:n ansiota. Itse aiheutetun hyp­noo­sin vallassa Anna O... kertoi lääkärilleen tarinoita, ja kertominen helpotti hänen oireitaan väliaikaisesti. Hoitomenetelmää voi nimittää katarttiseksi, sillä potilas pystyi kohtaamaan voimakkaita tunteita ja muistoja, joita hän ei kyennyt valvetilassa käsittelemään. Sen jälkeen Breuer alkoi hypnotisoida potilastaan ja havaitsi, että tämä pystyi hypnoosissa palauttamaan oireensa tilanteeseen, jota he pitivät oireen alkusyynä. Tämä tuki oletusta, että hysteeriset oireet palautuvat elämäntapahtumiin eivätkä niinkään fyysisiin syihin. Breuerin mukaan Anna O:n oireet tulivat näin ”pois ker­ro­tuiksi” tai ”pois puhutuiksi”.[19] Hoitosuhteeseen ilmaantui kuitenkin voimakas eroottinen tunteensiirto, joka pelästytti Breuerin lopettamaan hoidon.[20]

Bertha Pappenheim alias ”Anna O...” 22-vuotiaana.

Vajavaisuudestaan huolimatta Anna O:n hoitoa on pidetty psykoanalyysin ”kantatapahtumana”.[21] Nykyisten psykoanalyytikkojen mittapuiden mukaan monet varhaiset analyysit olivat virheellisiä, liian lyhyitä eikä potilaan patologian vakavuutta ymmärretty täydellisesti.

Pariisin-matkansa jälkeen Freud oli ryhtynyt käyttämään hypnoosia neuroo­si­potilaiden hoitoon. Kokemus ohjasi hänet kuitenkin vähitellen luopumaan hypnoosista ja keskittymään potilaiden kuuntelemiseen. Tämä johti ”vapaiden mielijohteiden menetelmään” (Method der freien Einfälle). Freud vaati potilaita kertomaan kaiken, mitä näiden mielessä liikkui. Pelkkä kertominen ei kuitenkaan riittänyt parantumiseen, vaan kertomuksissa paljastuneita epämieluisia muistoja oli työstettävä (durcharbeiten) ja saatettava ne hyväksytyksi osaksi potilaan ajatusmaailmaa.[22]

Freudin varhaiseen hoitotekniikkaan kuuluivat seuraavat perusmenetelmät: po­ti­laan likeinen havainnointi, osuvat tulkinnat, vapaa mieleenjohtumien (päähänpistojen) kertominen valvetilassa sekä muistumien työstäminen.[23] Menettelytavat olivat kuitenkin vielä haparoivia, ja Freudin ”terapeuttinen raivo” teki hänestä enemmänkin manipuloijan kuin kuuntelijan.[24] Potilas oli hänelle väline: hän kyllä kuunteli potilaita, mutta hän koputteli heitä kuin sisätautilääkäri ja kuunteli, mitä kaiku vastasi.[25]

Viettelyteoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkielmia hysteriasta sai Itävallassa varsin nuivan vastaanoton, ja kun Freud esitelmöi huhtikuussa 1896 psykiatrien ja neurologien yhdistyksessä neuroosien seksuaalisesta etio­lo­giasta ja esitteli niin kutsutun viettelyteorian, jonka mukaan neuroosien taustalla on aina todellista seksuaalista hyväksikäyttöä, hänen näkemyksensä torjuttiin. Tästä teoriasta hän luopui jo seuraavana vuonna mutta julkisti käsityksensä vasta vuonna 1905.[26] Oli varsin ratkaisevaa, että Freud luopui viettelyteoriasta: nyt hän saattoi olettaa, että mielikuvituksen tuotteet vaikuttivat sielunelämässä yhtä voimakkaasti kuin todellisetkin tapahtumat.

Jotkut tutkijat, kuten Jeffrey Masson[27] ja Alice Miller,[28] ovat arvostelleet Freudia viettelyteorian hylkäämisestä: heidän mukaansa Freud antoi periksi halutessaan päästä vanhoillisten lääkäripiirien suosioon ja kielsi kokonaan sen, että lapsia käytettäisiin hyväksi. Freud ei kuitenkaan luopunut erikoisten teorioiden esittelystä myöhemminkään (esimerkiksi kuolemanvietti). Hän oli myös hyvin selvillä sii­tä, että lapsia tosiasiallisesti käytetään hyväksi.[29]

Neuroosien taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freudin työtoveri Josef Breuer.

Neuroosien seksuaalista etiologiaa pidetään Freudin keksintönä, mutta hän itse kertoi saaneensa innoituksen kolmelta tutkijalta, jotka eivät kernaasti tunnustaneet kunniaa omakseen: Josef Breuer, J.-M. Charcot ja Rudolf Chrobak. Nämä olivat aikai­semmin eri yhteyksissä maininneet nuorelle neurologille Freudille ”alkovien salaisuudet”, ja Freud itse oli kunnon porvarina torjunut tuollaiset ajatukset.[30] Kliininen aineisto sai Freudin vakuuttumaan tuollaisesta teoriasta, mutta Breuerin, Charcot’n ja Chrobakin irralliset kokkapuheet palasivat hänen muistiinsa vasta myöhemmin. Freud lähti taistelemaan julkisesti teorian puolesta, jota sovinnaiset lääkärit eivät halunneet esittää julkisesti. Kokemukset juutalaisvastaisuudesta olivat valmistaneet Freudia tiettyyn itsenäisyyteen:

”Alkaessani 1873 opiskella yliopistossa koin heti alkuun muutamia tuntuvia pettymyksiä. Pahin oli kohtaamani vaatimus, että minun pitäisi tuntea itseni alempiarvoiseksi ja kansakuntaan kuulumattomaksi, koska olin juutalainen. – – yksi myöhempään nähden tärkeä seuraus tästä yliopistossa saamastani ensivaikutelmasta oli, kun niin varhain tuli osakseni olla oppositiossa ja ’taajan enemmistön’ pannaanjulistamana. Se valmisteli tiettyyn riippumattomuuteen arvostelun suhteen.”[31]

Ensimmäiset kirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyysin keskeisiin tapahtumiin kuuluivat myös Freudin itse­ana­lyy­si ja unien tulkinta. Jouduttuaan erilaisten neuroottisten ongelmien vai­vaamaksi Freud pyrki 1890-luvulla perusteelliseen itsetut­kisteluun ja tunteidensa jatkuvaan kirjaamiseen”.[32] Freud analysoi itseään vapaiden mieleenjohtumien menetelmällä ja käytti aineistona pääasiassa uniaan.[33] Tässä Freud katsoi päässeensä yhä lähemmin perille unien vaikutuksesta ja toiminnasta, ja 1890-luvun lopulla hän laati laajan tutkielman Unien tulkinta, joka julkaistiin marraskuussa 1899 (nimiösivullaan vuosiluku 1900).

Ensi alkuun Unien tulkinnan vastaanotto oli laimea eikä kirjaa myyty paljonkaan. Freudin aiheenvalinta vaikutti omituiselta, sillä unia pidettiin tois­arvoisina. Yhtä eriskummallisilta tuntuivat kaksi seuraavaa teosta, joissa tarkasteltiin virhesuorituksia eli ”freudilaisia lipsahduksia” ja vitsejä: Arkielämämme psykopatologiaa (1901) ja Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan (1905). Näissä kolmessa kirjassa Freudin huomio kohdistuu arkisiin ja tahattomiin elämänilmiöihin. ”Tarkoituksenihan on kerätä ja tieteellisesti arvostella jokapäiväisiä asioita.”[34] Unien tulkinnassa Freud esitti, että uni on (tukahdutetun, tor­jutun) toiveen (verhoutunut) toteuma. Arkielämämme psy­ko­patolo­giaa keskittyi osoittamaan virhesuoritusten mielekkyyttä, jota tor­junta estää ihmisiä havaitsemasta. Vitsi-kirjassa Freud esitti, että vitsin tuottama mielihyvä perustuu psyykkisen energian säästymiseen.

Seuraava tärkeä julkaisu oli Freudin Kolme seksuaaliteoreettista tutkielmaa, jonka hän julkaisi vuonna 1905 ja jonka täydentämistä hän jatkoi vuoteen 1925 asti.[35] Tutkielmat käsittelivät seksuaalisia poikkeavuuksia, lapsen seksuaalisuutta ja murrosiän psykoseksuaalista kehitystä ja koettivat järjestää niitä kokonaisuudeksi, jossa tiedostumattomilla seikoilla on osansa. Freudin esittämät seikat eivät taaskaan olleet hänen omia löytöjään, mutta uutta olivat yhteys, jo­hon havainnot asetettiin, kokonaisuus, joka niistä muodostui, ja selitys, joka niille esi­tettiin.

Tärkeää edistysaskelta psykoanalyyttisen teorian kehitykselle merkitsi 1910-luvun alussa ilmestynyt Freudin menetelmäopillinen artikkelisarja, jossa vakiinnutettiin klassisen freudilaisen analyysin menettelytavat. Artikkeleissa käsitellään muun muassa hoidon aloittamista (”Zur Einleitung der Behandlung”) ja tunteensiirtoa (”Zur Dy­namik der Übertragung” ja ”Bemerkungen über die Über­tra­gungsliebe”).

Psykoanalyyttisen liikkeen alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1902 alkaen Freudin luo kokoontui nuoria wieniläisiä lääkäreitä kes­kus­telemaan psykoanalyysista ja opiskelemaan sitä. Näistä ”keskiviikkotapaamisista” syntyi vuonna 1908 Wienin psykoanalyyttinen yhdistys (Wiener Psychoana­ly­tische Vereinigung). Aluksi jäseniä oli viisi, vuonna 1906 seitsemäntoista. Vuosien var­rella kokouksien ilmapiiri alkoi muuttua kärjistyneeksi, ja Freud alkoi kaivata tu­ki­­joita Itävallan ulkopuolelta. Vuoden 1908 alkupuolella Max Graf totesi: ”Me emme enää ole se veljeskunta, jonka me kerran muodostimme.”[36] Epäilemättä nämä ajat olivat hänellä mielessä, kun hän elä­mänsä loppupuolella kirjoitti:

”– – toisaalta vihamielisyyden ja toisaalta puoluehenkisyyden puristuksessa syntyy ilmapiiri, joka ei suosi objektiivista tutkimusta. Tilanne saanee monet analyytikot käyttämään puolustusmekanismeja ja välttämään niiden avulla analyysin seuraukset ja vaatimukset omalta osaltaan, todennäköisesti suuntaamalla ne toisia vastaan, niin että he itse pysyvät sellaisenaan ja voivat välttyä analyysin kritisoivalta ja korjaavalta vaikutukselta. Kirjailija [Anatole France] kuvannee kehityskulun oikein todetessaan, että kun ihminen saa valtaa, hänen on vaikea olla käyttämättä sitä väärin. Jos koetamme tuota selittää, mieleen tulee epämukavana vertauskohtana röntgensäteiden vaikutus, kun niitä käsitellään ilman riittäviä varotoimia. Ei tuntuisi yllättävältä, jos jatkuva työskentely kaiken torjutun kanssa, joka kamppailee ihmisten sielussa vapaudestaan, ravistelisi analyytikostakin hereille viettipyrkimyksiä, jotka muutoin pysyvät tukahdutettuina. Tämäkin kuuluu ’analyysin vaaroihin’ – –.”[37]

Ryhmäkuva Clarkin yliopiston edustalla 1909. Edessä: Sigmund Freud, G. Stanley Hall, Carl Jung. Takana: Abraham A. Brill, Ernest Jones, Sándor Ferenczi.

Psykoanalyysin kansainvälistyminen alkoi vuonna 1907, kun Freudin luona alkoi vierailla sveitsiläisiä psykiatreja, muun muassa Carl G. Jung. Vuonna 1909 alkoi ilmestyä ensimmäinen aikakausjulkaisu Jahrbuch für psychoanalytische und psychopatologische Forschungen. Vuonna 1909 Freud ja Jung kutsuttiin Yhdysvaltoihin esitelmöimään saksaksi.

Freud solmi Yhdysvaltain-matkalla muutamia tärkeitä ystävyyssuhteita (muun muassa James Putnamiin), jotka auttoivat psykoanalyysin kansainvälistä leviämistä. Kansainvälinen psykoanalyyttinen yhdistys (Internationale Psychoanalytische Vereinigung, IPV) perustettiin vuonna 1910 ja Jung valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

1900-luvun ensikymmenellä psykoanalyyttiseen liikkeeseen tuli mukaan muutamia tärkeitä tutkijoita, joista tuli psykoanalyysin edistäjiä, sekä toisia, jotka pian ajautuivat ristiriitaan liikkeen – toisin sanoen Freudin – kanssa. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat lääkärit Max Eitingon ja Karl Abraham Berliinistä, Ernest Jones Lontoosta sekä Sándor Ferenczi Budapestistä. Yksikään heistä ei toiminut Wienissä.

Carl G. Jung, Eugen Bleuler, Alfred Adler ja Wilhelm Stekel ajautuivat muutamassa vuodessa erimielisyyksiin Freudin kanssa ja erosivat psykoanalyyttisesta liikkeestä vastavuoroisten syytösten lennellessä. Freudin kirjeenvaihto – jota ei ole vielä kokonaan julkaistu – paljastaa värikästä juonittelua ja politikointia. Varsinkin Jungin erot­ta­minen osoittautui Freudille tuskalliseksi, koska hän oli kaavaillut Jungista työnsä jatkajaa.[38]

Myös Otto Rank, yksi Freudin luottohenkilöistä, erosi psykoanalyyttisesta liikkeestä. Vuonna 1924 hän julkaisi ensin yhdessä Sándor Ferenczin kanssa kirjan Entwicklungsziele der Psychoanalyse, jossa esitettiin, että analyysipotilaiden lapsuudenkokemukset kannattaisi sivuuttaa, ja sitten oman kirjansa Das Trauma der Geburt und seine Bedeutung für die Psychoanalyse, jossa hän teki syntymätraumasta ihmisen henkilöhistoriaa hallitsevan seikan. Freud arvosteli Ran­kin teoriaa artikkeleissaan ”Hemmung, Symptom und Angst” vuonna 1926 ja ”Ana­lyysin päättyminen ja päättymättömyys” vuonna 1937. Rankin ajatukset saivat Amerikassa kiinnostuneempaa vastakaikua osakseen kuin Eu­roopassa, varsinkin kun Rank esitteli omia teorioitaan Freudin ajatuksina.[39]

Psykoanalyysin yhteiskunnallista soveltamista tavoitteli Wilhelm Reich, joka koetti yhdistää psykoanalyysia marxilaisuuteen. Hänen käsityksenä ei kuitenkaan saanut tukea muilta psykoanalyytikoilta, ja hänet erotettiin IPV:stä vuonna 1934.[40]

Tapauskertomuksia ja kulttuurin analyysia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosien 1900 ja 1910 välillä Freud suoritti muutaman analyysin, jotka ovat saavuttaneet psykoanalyysissa klassisen aseman, koska hän julkaisi tapauskertomukset.[41] En­sim­mäinen ”kan­ta-analyysi” oli ”Doran” epäonnistunut terapia, joka opetti psy­ko­ana­lyysille monia seikkoja tunteensiirrosta eli trans­fe­renssista (Übertragung) ja joh­ti analyysitekniikan tuntuvaan kehittymiseen. ”Pikku Hansin” analyysin katsottiin havainnollistaneen, kuinka oidipaaliset ristiriidat ilmenivät viisivuotiaassa pikkupojassa. ”Rottamiehen” analyysin katsottiin antavan tietoa pak­ko­neu­roo­sien etiologiasta. Freudin tapauskertomukset toivat psykoanalyysille uusia kannattajia (esimerkiksi Jonesin), sillä kertomukset oli laadittu sujuvasti ja kaunokirjalliseen tyyliin ja Freud osasi en­na­koida arvostelevat vastaväitteet ja näin kääntää lukijan puolelleen. Kirjallisina esikuvina tai vertauskohtina voi nähdä Henrik Ibsenin, Arthur Schnitzlerin, Franz Kafkan tai Lev Tolstoin kertomukset.[42]

Analyysipotilaiden ohella Freud ja muutkin psykoanalyytikot koettivat analysoida myös historiallisia ihmisiä: tunnetuiksi tulivat Freudin kirjoitukset Leonardo da Vincistä[43] ja Daniel Paul Schreberistä.[44] Näitä tutkielmia on kuitenkin pidetty spekulatiivisina ja niistä puuttuu varsinaiseen psykoanalyysiin kuuluva vastakaiku.[45] Artikkelien vakuuttavuutta hei­kentävät myös niiden lähtökohtaiset virheet: Leonardo-artikkeli perustuu kään­nös­virheeseen, ja Schreber-artikkelissa sekoitetaan homoseksuaalisuus ja transseksuaalisuus.

Psykoanalyysi alkoi laajentua kulttuuritieteiden alalle, ja vuonna 1912 Otto Rank ja Hanns Sachs perustivat Imago-aikakauskirjan. Tunnettuihin analyyseihin kuuluu muun muassa Freudin artikkeli ”Michelangelon Mooses”[46] ja hänen ”uni­ana­lyy­sin­sa” Wilhelm Jensenin pienoisromaanista Gradiva.[47] Taiteen psykoanalyysia vaivasi kuitenkin tietty pinnallisuus. Tutkimus keskittyi aiheistoon, ja ”ammattitaito, muoto ja tyyli” jäivät käytännössä koskematta.[48]

Imago-lehdessä julkaistiin muun muassa Freudin Toteemi ja tabu neljänä esseenä. Teos käsittelee us­kon­totieteen ja sosiaalipsykologian kysymyksiä. Kirjaan sisältyy ansioiden – psykoanalyyttisen ambivalenssin käsitteen – ohella spekulointia. Toteemin ja tabun ongelmat johtuvat siitä, ettei Freud tehnyt kenttätyötä vaan kehitteli teorioitaan kirjoituspöydän ääressä käyttäen lähdeteoksia, joihin sisältyi jo ilmeisiä tulkintoja ja joiden todenmukaisuus oli muutenkin kiistanalaista. Tutkijan ja tutkimuskohteen vuorovaikutus jäi jälleen syntymättä.[49]

Ensimmäinen maailmansota vaikeutti psykoanalyytikkojen toimintaa: vihollisuuksien takia itävaltalaisten ja saksalaisten yhteydet esimerkiksi Englantiin katkesivat, useat analyytikot joutuivat sotapalvelukseen ja Freudin vastaanotolle ei riittänyt potilaita. Lisäksi psykoanalyyttinen liike oli juuri jakautunut Jungin ja Adlerin lähdettyä omille teilleen. Jo ennen sotaa Freud oli laatinut teoreettisia artikkeleita, joissa hän pyrki esittämään psykoanalyysin perusteita ja erottamaan sitä esimerkiksi Carl G. Jungin ”analyyttisesta psykologiasta”. Sodan aikana hän laati 12-osaisen artikkelikokoelman psykoanalyysin filosofiasta. Freud ei julkaissut kahdestatoista artikkelista kuin viisi ja hävitti loput.[50]

Spekulatiivista asennetta jatkaa Freudin kirja Mielihyväperiaatteen tuolla puolen (1920), jossa esitellään mielihyväperiaatteen ja todellisuusperiaatteen yhteisvaikutus sekä puolustetaan kuolemanvietin teoriaa.[51] Freudin mukaan eliöissä vaikuttaa erityinen kuolemanvietti, joka pyrkii palauttamaan eliön elottomaan tilaan. Harvat psykoanalyytikot – näiden joukossa Melanie Klein seuraajineen – ovat omaksuneet Freudin ajattelua tältä osin. Vain aggressiovietin teoria on löytänyt kannattajia.

Peruskäsitteet vakiintuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyyttinen teoria alkoi saada nykyisin tunnetun hahmonsa 1920-luvulla, kun Freud julkaisi kirjat Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921) ja Minä ja ”se” (1923). Näissä esitellään useita psykoanalyysin peruskäsitteitä, kuten kohteenvalinta, samastuminen ja superego (das Über-Ich). Vaikka Joukkopsykologia nojaa paljolti To­tee­miin ja tabuun, siinä on käsitelty myös joukkokäyttäytymisen psykologiaa, taustana ensimmäiseen maailmansodan järjettömyys. Kirjassa Minä ja ”se” tarkistetaan psyyken rakennetta: vaikka kaikki torjuttu onkin tiedostumatonta, ei kaikki tiedostumaton ole torjuttua vaan myös osa egosta on tiedostumaton. Freudin mukaan ego on osa idiä eikä sillä ole käytettävissään omaa energiaa.[52] Egopsykologiaksi nimitetty koulukunta (Anna Freud, Heinz Hartmann ym.) ei ole seurannut tässä id-psykologiaa vaan on myöntänyt egolle omaa energiaa. Freudille ego oli surkea olio, joka joutuu palvelemaan kolmea herraa: ulkomaailmaa, idin libidoa ja superegon ankaruutta.

1920-luvulla psykoanalyysi alkoi levitä yhä laajemmin yleiseen tietoisuuteen. Psykoanalyysi henkilöityi Freudiin, ja psykoanalyyttiset käsitykset le­vi­si­vät pinnallisessa ja yksinkertaistetussa muodossa. Freud piti kohua enemmänkin surkuhupaisana kuin ilahduttavana.[53]

Useimmat varhaisista psykoanalyytikoista olivat koulutukseltaan lääkäreitä, mutta joukossa oli myös maallikoita, kuten kirjallisuudentutkija Theodor Reik. Tämän amerikkalainen potilas teki Wienissä vuonna 1925 rikosilmoituksen, koska Reik oli hänen mukaansa syyllistynyt puoskarointiin eli oikeudettomaan lääkärintoimen harjoittamiseen. Oikeuskiistan jatkuessa Freud julkaisi vuonna 1926 kiistakirjan Maallikkoanalyysin kysymys ja asettui voimakkaasti puolustamaan maallikoiden oikeutta psykoanalyysin harjoittamiseen. Hän ei kuitenkaan saanut kantaansa hyväksytyksi psykoanalyytikoiden pa­ris­sa, vaan näiden enemmistö asettui vastustamaan ei-lääkäreiden analyytikonoikeuksia. Amerikkalaiset analyytikot vastustivat maallikkoanalyysia jyrkimmin, eikä Freudin paheksunnalla ollut merkitystä. Freud halusi puolustaa psykoanalyysin asemaa itsenäisenä tieteenä, jotta lääketiede ei ”nielaisisi” sitä.[54]

Freud palasi uskonnon ja yhteiskunnan kysymyksiin kirjoissaan Erään toivekuvitelman tulevaisuus (1927) ja Ahdistava kulttuurimme (1930). Edellinen teos suh­tau­tuu valistusajan hengessä kielteisesti uskontoihin ja esittää, että uskonnot vastaavat avuttomuuden kokemuksiin, jotka juontuvat lapsuudesta. Jälkimmäinen teos sisältää politiikan psykoanalyyttisen teorian: yhteiskuntaelämä on kompromissimuodoste eikä siihen ole ratkaisua, vaan se tuottaa väistämättä tyytymättömyyttä ja ahdistusta.

Freudin työkykyä ja elämäniloa uhkasi suusyöpä, jota operoitiin ensimmäisen kerran 1923. Osa Freudin yläleuasta jouduttiin poistamaan. Leukaan soviteltiin useita proteeseja, mutta Freudin puhekyky ei ollut leikkausten jälkeen ennallaan. Anna Freud toimikin loppuvuosina usein julkisissa puhetilaisuuksissa isänsä sijaisena.

Uran loppuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sigmund Freudin tuhkauurna Golders Green Crematoriumissa Lontoossa.

Freud julkaisi 1930-luvulla viimeiset merkittävät teoreettiset kirjoituksensa. Niihin kuuluivat uusi johdantoluentojen sarja Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse vuonna 1932 (suomennettuna teoksessa Johdatus psykoanalyysiin) sekä esseet ”Kon­struk­tiot analyysissa” ja ”Analyysin päättyminen ja päättymättömyys” viisi vuotta myöhemmin.[55] Näissä julkaisuissa Freud viimeisteli niin sanotun klassisen analyysin teoriaa ja käytäntöä.

1930-luvun alussa äärioikeistolaisuus ja juutalaisvastaisuus alkoivat voi­mis­tua. Freudin teoksia oli mukana toukokuun 1933 suurissa kirjarovioissa. Juutalaiset psykoanalyytikot joutuivat lähtemään Saksasta ja siirtymään lähinnä Englantiin ja Yhdysvaltoihin, mutta Freud ei jaksanut uskoa, että Itävalta jou­tuisi natsien hallintaan.

Viimeisessä kirjassaan Der Mann Moses und die monotheistische Religion (1939) Freud tarkastelee spekulatiivisesti Raamatun Mooseksen hahmoa. Freud oli omaksunut ajatuksen, että Mooses oli todellisuudessa egyptiläinen aatelinen. Hän itse nimitti kiistanalaista kirjaansa ”eräänlaiseksi historialliseksi romaaniksi”.

Itävalta liitettiin natsi-Saksaan maaliskuussa 1938 (Anschluß), ja tämä johti välittömästi spontaaneihin juutalaisvainoihin. Pitkään epäröityään Freud suostui lähtemään maanpakoon. Ulkomaalaiset tukijat ryh­tyi­vät Marie Bonaparten ja Ernest Jonesin johdolla auttamaan Freudin per­het­tä pois maasta. Anna Freud pidätettiin, ja hän oli joutua keskitysleirille.

Marie Bonaparte kuului Bonaparten aatelis-ja kuningassukuun ja oli naimisissa Kreikan kuninkaan Yrjö I:n pojan kanssa. Marie Bonapartella oli vaikutusvaltaa, joten hän pystyi hankkimaan Freudille sekä tämän perheelle passin ja viisumin. Freud matkusti perheineen Ranskaan 4. heinäkuuta vuonna 1938. Sieltä matka jatkui Pariisiin kautta Lontooseen, ja Freud pääsi ”kuolemaan vapaudessa”. Lontoossa hän lakkautti vihdoin vastaanottonsa, jonka oli perustanut huhtikuussa 1886. Syövästään huolimatta hän viimeisteli Mooses-kirjan painatuskuntoon ja ryhtyi sa­man tien valmistelemaan teosta Psykoanalyysin suuntaviivoja (Abriß der Psychoanalyse),[56] jonka oli määrä esittää psy­ko­analyysin keskeiset perusteet. Vaikka kirja jäi Freudilta kesken, se sisältää yhteenvedon hänen käsityksistään ja ennakoi analyysitekniikan muutoksia. Syyskuussa 1939 syövästä kärsinyt Freud vetosi lääkäriystävänsä Max Schurin lupaukseen, ja tämä avusti Freudia päättämään elämänsä morfiinin avulla.[57] Freudin tuhkat on haudattu Lontoossa sijaitsevaan Golders Green Crematoriumiin.

Koko elämänsä ajan Freud kävi laajaa kirjeenvaihtoa. Julkisuuteen on toimitettu kirjeenvaihto muun muassa nuoruudenystävän Eduard Silbersteinin kanssa, kollega Wilhelm Fliessille kirjoitetut kirjeet, kirjeenvaihto Anna Freudin, Karl Abrahamin, Oscar Pfisterin, Sándor Ferenczin, Albert Einsteinin, Carl G. Jungin, Arnold Zweigin, Ludwig Binswangerin, Georg Groddeckin ja Edoardo Weissin kanssa.

Teoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Freud loi psykoanalyysin teorian, jonka keskeinen sovellus on psykoanalyyttinen psykoterapia. Freud uskoi, että lapsuuden kokemukset vaikuttavat yksilön nykyiseen käyttäytymiseen tiedostamatta. Freud kehitti tiedostumattoman (saks. das Unbewusste) käsitettä ja pyrki nojautumaan kliinisiin havaintoihin. Tiedostumattomat prosessit vaikuttavat muun muassa unien kautta. Freud uskoi, että tulkitsemalla unia oikealla, psykologisella tavalla, voisi ymmärtää paremmin ihmisten käyttäytymistä. Freud kirjoitti aiheesta kuuluisan teoksen Unien tulkinta.

Freud uskoi myös seksuaalisuuden olevan erittäin tärkeä vaikuttava tekijä ihmisen psyykessä. Hän kehitti teorian oidipuskompleksista, jonka mukaan pojat tuntevat vetoa äitiinsä ja kateutta isäänsä kohtaan. Vastaavasti teorian mukaan tytöt rakastuvat isäänsä ja kilpailevat äitinsä kanssa isän suosiosta. Tyttöjen oidipuskompleksille on erillinen termi elektrakompleksi, jonka teki tunnetuksi Freudin työtoveri Carl Gustav Jung. Nimet Oidipus ja Elektra tulevat antiikin kreikkalaisesta tarustosta. Sofokleen näytelmän Oidipus surmasi tietämättään isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa.

Freud esitti myös teorian libidosta, seksuaalisesta vietistä, jolla on ratkaiseva merkitys ihmisen kehityksessä, toiminnassa ja elämysmaailmassa. Lisäksi hän kehitti menetelmän, jonka hän katsoi luoneen edellytykset tunteensiirrolle eli transferenssille: kun potilas lepää sohvalla niin, että katsekontaktia ei synny, analyytikko voi tutkia potilaan tunteensiirtoa. Psykoanalyytikot kutsuvat psykoanalyysin yleisteoriaa Freudin ehdotuksen mukaisesti metapsykologiaksi[58].

Käsitys uskonnosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sigmund Freudin muistopatsas Hampsteadissa Lontoossa.

Freud oli ateisti. Freudin teorian mukaan uskonto oli verrattavissa lasten ja vanhempien suhteeseen, eli ihminen tarvitsee korvaajaa, kun häneltä otetaan vanhemmat pois. Filosofeista nuori Freud mainitsi arvostavansa eniten ateisti Ludwig Feuerbachia. Franz Brentanolla oli voimakas mutta ohimenevä teis­tinen vaikutus.[59] Friedrich Nietzscheä Freud kielsi lukeneensa nuorena, mutta tästä on eriäviä käsityksiä.[60] Ateismistaan huolimatta Freud oli ylpeä juutalaisuudestaan eikä koskaan yrittänyt kätkeä sitä: ”Vanhempani olivat juutalaisia, minä myös olen pysynyt juutalaisena”,[61] hän kirjoitti omaelämäkerrassaan vuonna 1925.

Freud piti uskonnollisia käsityksiä ”harhoina, ihmiskunnan vanhimpien, voimakkaimpien ja sitkeimpien toiveiden kuviteltuina toteutumina”.[62] Kirjassaan Erään toivekuvitelman tulevaisuus hän piti uskontoa ihmismielen puolustuskeinona pelottavia luonnonilmiöitä, sairautta ja kuolemaa vastaan. ”Nämä voimat luonto on suurena, julmana ja kiivaana nostattanut vastaamme ja muistuttaa mieliin heikkoutemme ja avuttomuutemme.”[63] Ihmisen mielikuvitus muuntaa luonnonvoimat henkilöllisiksi, yliluonnollisiksi valloiksi,[62] joihin voidaan vedota samalla tavoin kuin lapsi vetosi vanhempiinsa.

»Persoonattomille voimille ja kohtalolle ihminen ei mahda mitään, vaan ne jäävät lopullisesti vieraiksi. Mutta jos luonnon alkuaineissa temmeltävät samanlaiset intohimot kuin omassa sielussa, jos kuolemakaan ei ole satunnainen vaan pahan tahdon aikaansaannosta, jos kaikkialla ympäröivässä luonnossa on samanlaisia olentoja kuin omassa yhteiskunnassakin, silloin voi hengähtää, tuntea olonsa mu­ka­vaksi kaiken epämukavan [unheimlich] keskellä, voi työstää järjetöntä pel­koaan psyykkisesti. Ihminen on kenties yhä aseeton mutta ei enää pelon lamauttama, ainakin hän voi reagoida; ehkä hän ei ole enää täysin aseetonkaan, vaan hän voi vaikuttaa näihin väkivaltaisiin yli-ihmisiin samoilla keinoilla, joita hän käyttää yhteiskunnassa, hän voi koettaa rukoilla, lepyttää, lahjoa heitä, ryöstää tällä keinoin osan heidän mahdistaan.»
(Erään toivekuvitelman tulevaisuus (1927), s. 23.)

Juutalais-kristillisessä uskonnossa ihmiset heijastavat kaikkeuteen muiston isästä suurena suojelevana voimana. Lapsuudesta tutut kasvot ovat suurentuneet taivaassa äärettömiksi. ”Uskonto olisi siis yleisinhimillinen pakkoneuroosi”, ja lapsuusneuroosin tavoin se juontuisi oidipuskompleksista, isäsuhteesta,[64] ja siitä päästäisiin eroon, kun ihmiset vihdoin luonnontieteellisen tiedon avulla oppivat hahmottamaan todellisuuden ilman harhaluuloja.[65] Freud antoi myös erityisen selityksen uskonnon synnylle käyttäen oidipuskompleksin käsitettä, mutta tämä selitys ei saavuttanut suurta suosiota.[66]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monografioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoomateoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Johdatus narsismiin ja muita esseitä. (Zur Einführung des Narzißmus, 1914; Jenseits des Lustprinzips, 1920; Das Ich und das Es, 1923; Aus der Geschichte einer infantilen Neurose, 1918.) Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love kirjat, 1993. ISBN 951-8978-24-7.
  • Uni ja isänmurha: Kuusi esseetä taiteesta. (Der Wahn und die Träume in W. Jensens „Gradiva“, 1907; Eine Kindheitserinnerung des Leonardo da Vinci, 1910; Das Motiv der Kästchenwahl, 1913; Der Moses des Michelangelo, 1914; Eine Kindheitserinnerung aus „Dichtung und Wahrheit“, 1917; Dostojewski und die Vatertötung, 1928.) Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love, 1995. ISBN 951-8978-30-1.
  • Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Suomentanut Markus Lång. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-147-X.
  • Tapauskertomukset. Suomentanut Seppo Hyrkäs. Helsinki: Teos, 2006. ISBN 951-851-062-8.
  • Kokaiinista. (Über Coca, 1884–1887.) Suomentanut Markus Lång. Helsinki: Nastamuumio, 2010. ISBN 978-952-5083-30-9.
  • Kirjoituksia psykoanalyysin teoriasta ja käytännöstä 1890–1938. Suomentanut Markus Lång. Helsinki: Books on Demand, 2013. ISBN 978-952-286-796-4.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alanen, Yrjö O.: Sigmund Freudin tie. Teoksessa Alanen, Yrjö O. & Tähkä, Veikko (toim.): Psykoanalyysin ja psykoterapian suuntauksia, s. 9–43. Espoo: Weilin + Göös, 1978. ISBN 951-35-1677-6.
  • Anzieu, Didier 1959: L’Auto-analyse, son rôle dans la découverte de la psychanalyse par Freud: sa fonction en psychanalyse. [Diss.] Presses Universitaires de France, Paris.
  • Fine, Reuben 1990: The History of Psychoanalysis. New Expanded Edition. Jason Aronson, Northvale. [1979.] ISBN 0-8264-0452-9
  • Freud, Sigmund: Uni ja isänmurha: Kuusi esseetä taiteesta. (Der Wahn und die Träume in W. Jensens „Gradiva“, 1907; Eine Kindheitserinnerung des Leonardo da Vinci, 1910; Das Motiv der Kästchenwahl, 1913; Der Moses des Michelangelo, 1914; Eine Kindheitserinnerung aus „Dichtung und Wahrheit“, 1917; Dostojewski und die Vatertötung, 1928.) Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love, 1995. ISBN 951-8978-30-1.
  • Freud, Sigmund: Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Suomentanut Markus Lång. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-147-X.
  • Freud, Sigmund: Tapauskertomukset. Suomentanut Seppo Hyrkäs. Helsinki: Teos, 2006. ISBN 951-851-062-8.
  • Gay, Peter: Freud. (Freud: A life for our time, 1968.) Suomentanut Mirja Rutanen. Bibliografisen esseen ja huomautukset suomentanut Anna Rutanen. Helsingissä: Otava, 1990 (3. painos 2004). ISBN 951-1-10685-6.
  • Grosskurth, Phyllis 1991: The Secret Ring: Freud’s Inner Circle and the Politics of Psychoanalysis. Addison-Wesley, Reading. ISBN 0-201-0-9037-6
  • Lång, Markus: Sigmund Freud (1856–1939). Teoksessa Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 241–286. Suomentanut Markus Lång. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-147-X.
  • Masson, Jeffrey Moussaieff: Freud ja totuus: Taistelu viettelyteoriasta. (The assault on truth: Freud's suppression of the seduction theory, 1984.) Suomentanut Matti Kannosto. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985. ISBN 951-26-2816-3.
  • Sjögren, Lars 1991: Sigmund Freud. Elämä ja teokset. Suomentanut Leena Nivala. WSOY, Helsinki. [Sigmund Freud – mannen och verket, 1989.] ISBN 951-0-17259-6

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Wertheimer, Michael: A Brief History of Psychology, s. 192 Selite=Fifth Edition. New York: Psychology Press, 2012. ISBN 978-1-84872-874-5. (englanniksi)
  2. Freud 1986, s. 288–290.
  3. Gay 1990, s. 40.
  4. Gay 1990, s. 54.
  5. Sulloway 1979.
  6. Freud 1964, s. 569; vrt. myös Freud GW XII, s. 229.
  7. Esim. Freud 2000.
  8. Rudnytsky 1987; Fine 1990, s. 8–9.
  9. Ellenberger 1970; Lütkehaus 1995; Zentner 1995.
  10. Gay 1990, s. 26–65; Sjögren 1991, s. 14–16.
  11. Freud 2010.
  12. Katso suomennosvalikoima Kokaiinista (2010), s. 7–72.
  13. Ks. Albrecht Hirschmüllerin jälkisanat (s. 117–121) suomennosvalikoimassa Kokaiinista (2010).
  14. Sacks, Oliver: Awakenings, s. 323–324 (”Freud and Cocaine”). Picador, 1991. ISBN 0-330-32091-2. (englanniksi)
  15. Freud GW X, s. 46; Gay 1990, s. 79–86, 95.
  16. Esim. Lång 2004, s. 271–278.
  17. Freud 1986.
  18. Esim. Freud GW X, s. 44–46; 1962, s. 25.
  19. Breuer 1987, s. 233, 235, 240.
  20. Gay 1990, s. 101.
  21. Esim. Webster 1995, s. 103–135; Lång 2004, s. 127–.
  22. Sjögren 1991: 53–65.
  23. Gay 1990, s. 108.
  24. Sjögren 1991, s. 62.
  25. Cioffi 1998, s. 135.
  26. Freud 1971, s. 48.
  27. Masson 1985.
  28. Miller 1986.
  29. Gay 1990, s. 925; Robinson 1993, s. 101–178.
  30. Freud GW X, s. 50–53; Gay 1990, s. 129–131.
  31. Freud 1962, s. 9–10.
  32. Gay 1990, s. 136–137.
  33. Anzieu 1959; Freud 1986.
  34. Freud 1954, s. 177.
  35. Freud 1971, s. 55–146.
  36. Gay 1990, s. 228. Suomennosta muutettu.
  37. Freud 2005: 236.
  38. Ks. esim. Freud GW X, s. 91–113; Fine 1990, s. 77–88; Gay 1990, s. 252–307; Grosskurth 1991.
  39. Gay 1990, s. 574–.
  40. Psykoanalyysin suhteesta marxilaisuuteen katso Fine 1990, s. 108–109, 446–449; Ljunggren 1991; Miller, Martin A. 1998: Freud and the Bolsheviks: Psychoanalysis in Imperial Russia and the Soviet Union. New Haven (Conn.): Yale University Press. ISBN 0-300-06810-7. (englanniksi)
  41. Freud 2006.
  42. Sjögren 1991, s. 157–158.
  43. Freud 1995, s. 99–175.
  44. Freud 2006, s. 341–413.
  45. Vrt. esim. Freud 1954, s. 80.
  46. Freud 1995, s. 191–220.
  47. Freud 1995, s. 19–98.
  48. Wright 1998; Gay 1990, s. 396–403.
  49. Géza Róheim oli ensimmäinen psykoanalyytikko, joka teki 1920-luvun lopulla kenttätyötä Australiassa ja muualla. Fine 1990, s. 106–107.
  50. Freud 2005, s. 79–174.
  51. Freud 199, s. 61–120.
  52. Freud 1993, s. 121–168.
  53. Gay 1990, s. 548–.
  54. Gay 1990, s. 597–610.
  55. Freud 2005, s. 188–240.
  56. Teoksessa Kirjoituksia psykoanalyysin teoriasta ja käytännöstä 1890–1938, s. 167–219. Helsinki 2013.
  57. Gay 1990, s. 908–910.
  58. Ricoeur, Paul: Eksistenssi ja hermeneutiikka. Teoksessa Tontti, Jarkko (toim.): Tulkinnasta toiseen: Esseitä hermeneutiikasta, s. 152. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-152-6.
  59. Gay 1990, s. 53–64.
  60. Gay 1990, s. 75.
  61. Freud, Sigmund: Omaelämäkerrallinen tutkielma, s. 8. Suomentaneet Pulmu ja Tapio Nousiainen. Helsinki: Otava, 1962.
  62. a b Hick 1992, luku Epäuskon perusteet: Freudilainen uskonnon teoria, s. 46; Freud: Ahdistava kulttuurimme. Minä ja ”se”. Teoksessa Johdatus narsismiin ja muita esseitä; Erään toivekuvitelman tulevaisuus (1927), Der Mann Moses und die monotheistische Religion (1939)
  63. Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 21.
  64. Erään toivekuvitelman tulevaisuus, s. 64.
  65. Hick 1992, s. 47.
  66. Hick 1992, s. 48.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Appignanesi, Lisa – Forrester, John 2005: Freud's Women. Phoenix, London. ISBN 0-7538-1916-3
  • Bingaman, Kirk A.: Freud and Faith: Living in the Tension. Albany, New York: State University of New York Press, 2003. ISBN 0791456544. (englanniksi)
  • Breuer, Josef 1987: Beobachtung I. Frl. Anna O... [1895.] — Sigmund Freud: Gesammelte Werke, Nachtragsband, s. 221–243. S. Fischer Verlag, Frankfurt a. M.
  • Cioffi, Frank 1998: Wittgenstein on Freud and Frazer. Cambridge University Press, Cambridge.
  • Freud, Ernst – Freud, Lucie – Grubrich-Simitis, Ilse: Sigmund Freud: Sein Leben in Bildern und Texten. Suhrkamp, Frankfurt a. M. — Fünfte, korrigierte und revidierte Fassung. Suhrkamp, Frankfurt a.M. 2006. ISBN 3-518-45756-X
  • Fried, Risto 2003: Freud on the Acropolis: A Detective Story. Therapeia-säätiö, Helsinki. ISBN 952-5519-01-5
  • Gay, Peter 1987: A Godless Jew: Freud, Atheism, and the Making of Psychoanalysis. Yale University Press, New Haven. ISBN 0-300-04008-3
  • Geyskens, Tomas 2005: Our original scenes: Freud’s theory of sexuality. Leuven University Press, Leuven. ISBN 90-5867-471-1
  • Illes, Peter 1996: Wahrheitstheorien bei Sigmund Freud: Von der Korrespondenz zur Art Performance. Eine pragmatisch-ästhetische Untersuchung. Tectum, Marburg. ISBN 3-89608-919-6
  • Jones, Ernest 1953: Sigmund Freud, Life and Work 1. The Young Freud, 1856–1900. Hogarth Press, London.
  • Jones, Ernest 1955: Sigmund Freud, Life and Work 2. Years of Maturity, 1901–1910. Hogarth Press, London.
  • Jones, Ernest 1957: Sigmund Freud, Life and Work 3. The Last Phase, 1911–1939. Hogarth Press, London.
  • Juutilainen, Minna – Takalo, Ari (toim.) 2009: Freudin jalanjäljillä. Teos, Helsinki. ISBN 978-951-851-235-9
  • Royle, Nicholas 2003: The Uncanny. Manchester University Press, Manchester. ISBN 0-7190-5560-1
  • Sjögren, Lars 1991: Sigmund Freud. Elämä ja teokset. Suomentanut Leena Nivala. WSOY, Helsinki. [Sigmund Freud – mannen och verket, 1989.] ISBN 951-0-17259-6
  • Stafford-Clark, David: Mitä Freud todella sanoi. (What Freud really said: An introduction to his life and thought, 1965.) Suomentanut Erkki Puranen. 3. painos (1. painos 1969). Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1980. ISBN 951-0-03313-8.
  • Steinbock, Dan: Freudin naiskuva: Psykoanalyysi, naisellisuus ja feminismi. Helsingissä: Otava, 1985. ISBN 951-1-08412-7.
  • Sulloway, Frank J. 1979: Freud, Biologist of the Mind: Beyond the Psychoanalytic Legend. André Deutsch, London.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Sigmund Freud -sitaatteja.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sigmund Freud.