Sigmund Freud

Sigmund Freud vuonna 1920.

Sigmund Freudin syntymäkoti Příborissa.

Sigmund Freud [froit] (alun perin Sigismund Schlomo Freud; 6. toukokuuta 1856 Freiberg, Määri, Itävalta-Unkari (nyk. Příbor, Tšekki) – 23. syyskuuta 1939 Lontoo, Iso-Britannia) oli itävaltalainen lääkäri ja tutkija, joka tunnetaan ennen kaikkea psykoanalyysin kehittäjänä. Sitä kautta hänellä on ollut suuri vaikutus koko psykologian alalla, ja psykoanalyysi on vaikuttanut monien eri psykoterapian muotojen kehitykseen merkittävästi. Freudin vaikutus koko länsimaiseen kulttuuriin on ollut huomattava.

Elämä

Lapsuus Määrissä

Vaikka psykoanalyysin tiede liitetään itsestäänselvästi Wienin kaupunkiin, ei Sigmund Freud ollut Wienistä lähtöisin. Sigismund Schlomo Freud syntyi Määrissä Freibergin (nyk. Příbor) pikkukaupungissa, joka ny­kyään sijaitsee Tšekin tasavallassa. Isä Jacob Freud oli kauppias, ja perhe oli maallistuneita saksankielisiä juutalaisia, jotka pyrkivät sulautumaan itävaltalaisiin. Perheen ankara lastenhoitaja oli roomalaiskatolinen. Vuoden 1857 lokakuussa Sigismundille syntyi veli Julius, joka kuoli huhtikuussa 1858. Joulukuussa 1858 syntyi sisar Anna.

Pikkuveljen kuolema tarjosi Sigismundille varhaisen omakohtaisen kosketuksen ilmiöön, jota hän myöhemmin nimitti sisaruskateudeksi. Hänen mukaansa lapsi haluaa äidin jakamattoman huomion osakseen; äiti on monella tapaa lapsen tyydytyksen lähde ja toiveiden toteuttaja. Pikkuveljen tai -siskon syntymä loukkaa tuota vaadetta, ja lap­si toivoo kilpailijan poismenoa. Ku­vitelma omien kuolemanajatusten mahdista on lap­selle traumaattinen kokemus. Lisäksi on huomattava, että kateustilanne toistui, sil­lä Sigismundille syn­tyi kaikkiaan seitsemän nuorempaa sisarusta.

Freudit muuttivat vuonna 1859 Leipzigiin ja 1860 Wieniin. Perhe eli niukoissa oloissa, mutta Sigismund osoittautui lahjakkaaksi ja lukuhaluiseksi koululaiseksi.

Opiskeluvuodet

Wienin yliopisto noin vuonna 1900.

Itävalta-Unkarin juutalaisvastaisuus alkoi hellittää otettaan 1870-luvulla, ja juutalaistenkin oli mahdollista tavoitella korkeaa yhteiskunnallista asemaa. Tultuaan ylioppilaaksi vuonna 1873 Sigismund aloitti lakiopinnot Wienin yliopistossa ajatellen poliittista uraa mutta siirtyi pian opiskelemaan luonnontiedettä ja ennen kaikkea lääketiedettä; näihin aikoihin hän lyhensi etunimensä Sigmundiksi. Hänen opintonsa edistyivät tavanomaista hitaammin, ja hän valmistui lääketieteen tohtoriksi vasta vuonna 1881. (Tavallisesti opinnot kestivät viisi vuotta.)

Aatehistoriallista taustaa

Freudin opettaja Ernst Wilhelm Ritter von Brücke (1819-1892).

Psykoanalyysin henkisessä taustassa yhdistyvät valistuksen ja romantiikan fi­lo­so­finen perinne. Toisaalta Freud sai luonnontieteellisen koulutuksen ja hän erikoistui neurologiksi. Hän arvosti järki- ja kokemusperäisyyttä; positivistit olivat Wienissä vallassa hänen opiskeluaikanaan. Tutkimusihanteena oli fysikaalis-matemaattinen menetelmä.Yksityiselämässään hän irrottautui juutalaisesta uskonnosta ja tutkijana teologisista ennakkokäsityksistä. Hän sai voimakkaita vaikutteita opettajaltaan fysiologi Ernst Brückeltä, joka kuului Hermann Helmholtzin koulukuntaan. Brücke opetti, että kaikki luonnonilmiöt ovat liikeilmiöitä, ja Freud koetti pitkään selittää psyykkisiä tapahtumia fysiologisin syin. Elämänsä loppuun asti Freud oli sitä mieltä, että psykoanalyysi ”voi siis yhtyä tieteen yleiskatsomukseen” ja että psykoanalyysi on luonnontiede. Vuoden 1895 aikoihin Freud tavoitteli teoriaa, joka kuvaisi, miten hermosolut ja -säikeet toimivat yhdessä.

Freudin opiskeluaikana psykiatrisia sairauksia pidettiin fysiologisina rap­peu­tu­mis­ilmiöinä, joihin joillakuilla ihmisillä on tavallista voimakkaampi pe­rin­nöllinen tai­pu­mus. Ulkoiset seikat korkeintaan laukaisevat fysiologisen pro­ses­sin, joka on var­si­nai­nen sairaus. Käsityksen tunnetuin esittäjä oli Emil Kraepelin. Freudin myöhäisessä ajattelussa näkyy vain vähäisiä jäänteitä tästä suhtautumistavasta, ja hän tähdensi paitsi perinnöllisiä seikkoja myös elämänkohtaloa. Psyko­somaat­tisuuden ymmärtämisessä Freud omaksui vaikutteita antiikin kreikkalaisilta, joiden mukaan psyykkistä ja somaattista elämää ei voida erottaa toisistaan. Puheen käyttö parantamiseen ja opettamiseen oli sofistien perua, ja Freud muokkasi ideaa tehokkaaseen muotoon ja loi hoitokäytännön, joka perustuu loputtomaan puheeseen mutta ei rajoitu siihen.

Filosofeista nuori Freud mainitsi arvostavansa eniten Ludwig Feuerbachia, ateismin profeettaa. Franz Brentanolla oli voimakas mutta ohimenevä teis­tinen vaikutus. Friedrich Nietzscheä Freud kielsi lukeneensa nuorena, mutta tästä on eriäviä käsityksiä.

Romantiikan vaikutus

Psykoanalyysin taustalla vaikuttavat myös romanttiset virikkeet. Freud luki nuorena mm. Friedrich Schellingin teoksia ja omaksui ilmeisesti tältä käsityksen, että luonto koostuu keskenään taistelevista vas­tak­kaisista perusvoimista (dualismi). Romantiikan runoilijat, kuten J. W. von Goethe ja Friedrich Schiller, antoivat yllykkeen unien tut­ki­miseen, ja tiedostumattomaan sielunelämään olivat viitanneet sellaiset filosofit kuin Arthur Schopenhauer — jota Freud tosin alkoi lukea vasta vuoden 1919 paikkeilla — ja Friedrich Nietzsche. Erok­sesta oli puhunut jo Platon. Myös empaattinen tutkimusasenne — joka ei kenties luonnehtinut niinkään Freudin omaa työskentelytapaa kuin muita varhaisia analyytikkoja — ja kiinnostus arkisiin asioihin olivat nimenomaan romantiikan perua.

Positivismi ja romantiikka yhdistyivät psykoanalyysin alkuvaiheissa: romantiikka tarjosi ideoita ja tutkimusaiheita, ja positivismi tarjosi kriittisen asenteen, jolla näitä voitiin tutkia objektiivisesti. Positivismin ja romantiikan yhteiselämä ei sujunut ongelmitta: tutkimusmenetelmää oli mukautettava tutkimuskohteen mukaiseksi, ja tietyiltä osin Freud jäi dualistisen kat­so­muksensa sekä positivismin vangiksi.

Koko opiskeluaikansa Freud oli kiinnostunut muistakin aineista kuin vain lääketieteestä — hän seurasi muun muassa Brentanon filosofianluentoja —, ja hän sai varsin monipuolisen koulutuksen. Hän haaveili tutkijanurasta ja työskenteli Brücken johtamassa fysiologian laboratoriossa kesään 1882 asti, kunnes otti viran Wienin kaupunginsairaalassa. Syyt olivat taloudelliset: Freud oli kihlautunut, ja kodin perustaminen edellytti riittäviä tuloja, jotka vain yksityisvastaanotto voisi tarjota. Vastaanoton perustaminen puolestaan edellytti kliinistä kokemusta.

Freudin omat neuroottiset ongelmat oh­ja­sivat hänen mielenkiintoaan psykopatologian ymmärtämiseen, ja halu vapautua niis­tä vaikutti tärkeänä seikkana hänen itseanalyysinsa taustalla. Vaikka omat ongelmat voivat auttaa terapeuttia ymmärtämään paremmin potilastaan, hänen ongelmansa saattavat myös estää häntä näkemästä potilaan ongelmia totuudenmukaisesti. Niin­pä psykoanalyytikoiksi opiskelevien on käytävä läpi oma psykoanalyysi osana kou­lutustaan ja palattava analyysiin muutaman vuoden välein.

Lääkärinuran alku

Freud työskenteli Wienin kaupunginsairaalassa kolme vuotta. Kirurgian osastolla hän tutki kokaiinin käyttöä puudutusaineena, ja hän oli innostunut kokaiinin parantavista ja piristävistä vaikutuksista ja käytti sitä itsekin 1890-luvun keskipaikkeille asti. Freud ei saanut itselleen kunniaa kokaiinin käytöstä paikallispuudutusaineena silmäleikkauksissa, vaikka tämä keksintö perustui hänen havaintoonsa.

Opintomatkat

Ranskalainen neurologi Jean-Martin Charcot opetti Freudia 1880-luvulla.

Vuonna 1885 Freudille myönnettiin matka-apurahaa Pariisiin neurologi Jean-Martin Charcot’n oppiin tutkimaan lasten aivohalvauksia ja afasiaa. Char­cot’n vaikutus veti häntä neurologiasta psykologiaan, ja hän kuunteli ilmeisen innostuneena Charcot’n luentoja; erityisesti hypnoottisen suggestion käyttö teki häneen vaikutuksen. Charcot suhtautui vakavasti hysteriapotilaidensa oi­rei­siin ja oli valmis esittämään eriskummallisia olet­tamuksia. Palattuaan Wieniin Freud ryhtyi levittämään tietoa Charcot’n tutkimuksista muun muassa kääntämällä saksaksi tämän luentoja. — Charcot’n ohella hypnoottista suggestiota tutki Ranskassa ns. Nancyn koulukunta (Ambroise Liébeault ja Hippolyte Bernheim). Freud tutustui tämänkin koulukunnan näkemyksiin, saksansi Bernheimin kirjan ja teki opintomatkan Nancyhin vuonna 1889.

Oma vastaanotto

Pariisin-matkansa jälkeen Freud aloitti yksityisvastaanoton. Kaupungin­sai­raa­lan lää­kä­rit lähettivät hänelle hermotautipotilaita, ja hän jatkoi työskentelyä Theodor Meynertin aivoanatomian laboratoriossa. Pitkän kihlauksen ja laajan kirjeenvaihdon jälkeen hän avioitui Martha Bernaysin kanssa vuonna 1886. Heille syntyi kaikkiaan kuusi lasta, ja nuorimmasta tyttärestä Annasta tuli psykoanalyytikko ja isänsä työn jatkaja.

Freud kehitteli kaiken aikaa omaa psykologista teoriaansa käyt­täen avuksi potilasaineistoaan. Hän jatkoi hypnoottisen suggestion käyttöä mutta kokeili potilaiden hoitoon Wilhelm H. Erbin sähköhoitolaitetta, jolla neurasteniapotilaita oli yleen­sä hoidettu. Hän alkoi kuitenkin pitää ”sähköhoidon” vaikutusta suggestion tu­lok­sena, ja hän joutui selittämään kliinisiä havaintoja kokonaan uudenlaisilla käsitteillä (mm. tunteensiirrolla) ja hypoteeseilla (tiedostumattoman psyykkisen toiminnan vaikutuksella). Tieteenä psykoanalyysi perustuu havaintojen tekoon ja hypoteesien esittämiseen.

Freudin ajattelun kehittymistä voidaan seurata läheisesti laajasta kirjeenvaihdosta, jota hän kävi berliiniläisen lääkärin Wilhelm Fliessin kanssa 1887–1904. Huolimatta ilmeisen epätieteellisistä pakkomielteistään — esimerkiksi lukumystiikasta — Fliessistä tuli Freudille tärkeä keskustelukumppani ja virikkeiden antaja ja ennen kaikkea tukija, sillä Wienissä Freudin ideoihin suhtauduttiin pitkään melko karsaasti eikä hän saanut asemaa Wienin yliopistosta.

Tutkiessaan afasiaa Freud toi kliiniseen kuvaan psykologista aineistoa; tuohon aikaan vallinneen käsityksen mukaanhan psyykkiset tapahtumat johtuivat fyysisistä syistä. Erityisen kumoukselliselta vaikutti Freudin ajatus, että sukupuoliset ristiriidat vaikuttaisivat neuroosien syntyyn.

Psykoanalyysin alku

Opettajansa ja tukijansa Josef Breuerin kanssa Freud valmisteli 1890-luvulla tutkielmaa Studien über Hysterie (1895), jossa kuvattiin Breuerin ja Freudin hoitamia naispotilaita. Psykoanalyysin katsotaan saaneen alkunsa tästä teoksesta. Kirjan var­hai­sin tapaus Breuerin potilas ”Anna O...” eli Bertha Pappenheim on peräisin 1880-luvun alusta, ja tapauksen perusteella Freud piti Breueria psykoanalyysin todellisena isänä. Breuer hoiti Anna O:n ”vaikeaa hermostollista yskää” ja muita hysteerisiä oireita (halvausta, harhanäkyjä). Breuerin ”katharsis-menetelmä” tuntuu olleen laajalti Anna O:n ansiota. Itse aiheutetun hyp­noo­sin vallassa Anna O... kertoi lääkärilleen tarinoita, ja kertominen helpotti hänen oireitaan väliaikaisesti. Hoitomenetelmää voi nimittää katarttiseksi, sillä potilas pystyi kohtaamaan voimakkaita tunteita ja muistoja, joita hän ei kyennyt valvetilassa käsittelemään. Sen jälkeen Breuer alkoi hypnotisoida potilastaan ja havaitsi, että tämä pystyi hypnoosissa palauttamaan oireensa tilanteeseen, jota he pitivät oireen alkusyynä. Tämä tuki oletusta, että hysteeriset oireet palautuvat elämäntapahtumiin ei­vät­kä niinkään fyysisiin syihin. Breuerin mukaan Anna O:n oireet tulivat näin ”pois ker­ro­tuiksi” tai ”pois puhutuiksi”. Hoitosuhteeseen il­maan­tui kuitenkin voimakas eroottinen tunteensiirto, joka pelästytti Breuerin lopettamaan hoidon.

Bertha Pappenheim alias "Anna O..." 22-vuotiaana.

Vajavaisuudestaan huolimatta Anna O:n hoitoa on pidetty psykoanalyysin ”kantatapahtumana”. Arvostelijat ovat viitanneet hoidon epäonnistumiseen, mutta puolustajat ovat huomauttaneet, että tiede edistyy nimenomaan virheiden tekemisen, ha­vait­semisen, tunnustamisen ja korjaamisen tietä.Nykyisten mittapuiden mukaan monet varhaiset analyysit olivat virheellisiä, liian lyhyitä eikä potilaan patologian vakavuutta ymmärretty täydellisesti.

Pariisin-matkansa jälkeen Freud oli ryhtynyt käyttämään hypnoosia neuroo­si­potilaiden hoitoon. Kokemus ohjasi hänet kuitenkin vähitellen luopumaan hypnoosista ja keskittymään potilaiden kuuntelemiseen. Tämä johti ”vapaiden mielijohteiden menetelmään” (Method der freien Einfälle). Freud vaati potilaita kertomaan kaiken, mitä näiden mielessä liikkui. Pelkkä kertominen ei kuitenkaan riittänyt parantumiseen, vaan kertomuksissa paljastuneita epämieluisia muistoja oli työstettävä (durcharbeiten) ja saatettava ne hyväksytyksi osaksi potilaan ajatusmaailmaa.

Freudin varhaiseen hoitotekniikkaan kuuluivat seuraavat perusmenetelmät: po­ti­laan likeinen havainnointi, osuvat tulkinnat, vapaa mieleenjohtumien (päähänpistojen) kertominen valvetilassa sekä muistumien työstäminen. Menettelytavat olivat kuitenkin vielä haparoivia, ja Freudin ”terapeuttinen raivo” teki hänestä enemmänkin manipuloijan kuin kuuntelijan. Potilas oli hänelle instrumentti: hän kyllä kuunteli potilaita, mutta hän koputteli heitä kuin sisätautilääkäri ja kuunteli, mitä kaiku vastasi.

Viettelyteoria

Studien über Hysterie sai varsin nuivan vastaanoton, ja kun Freud esitelmöi huh­ti­kuussa 1896 psykiatrien ja neurologien yhdistyksessä neuroosien seksuaalisesta etio­lo­giasta ja esitteli niin kutsutun viettelyteorian, jonka mukaan neuroosien taustalla on aina todellista seksuaalista hyväksikäyttöä, hänen näkemyksensä torjuttiin. Tästä teoriasta hän luopui jo seuraavana vuonna mutta julkisti käsityksensä vasta vuonna 1905. Oli varsin ratkaisevaa, että Freud luopui viettelyteoriasta: nyt hän saattoi olettaa, että mielikuvituksen tuotteet vaikuttivat sielunelämässä yhtä voimakkaasti kuin todellisetkin tapahtumat.

Jotkut tutkijat, kuten Jeffrey Masson ja Alice Miller, ovat arvostelleet Freudia viettelyteorian hylkäämisestä: heidän mukaansa Freud antoi periksi halutessaan päästä vanhoillisten lääkäripiirien suosioon ja kielsi kokonaan sen, että lapsia käytettäisiin hyväksi. Molemmat syytökset on helppo kumota. Freud ei luopunut eriskummallisten teorioiden esittelystä myöhemminkään (esimerkiksi kuolemanvietti), ja hän oli hyvin selvillä sii­tä, että lapsia tosiasiallisesti käytetään hyväksi. On kuitenkin syytä olettaa, että neuroosit ovat yleisempiä kuin lasten seksuaalinen hyväksikäyttö — itse asiassa useimmilla ihmisillä esiintyy jonkinasteista lievää neuroottisuutta.

Neuroosien taustaa

Freudin työtoveri Josef Breuer.

Neuroosien seksuaalista etiologiaa pidetään Freudin keksintönä, mutta hän itse kertoi saaneensa innoituksen kolmelta tutkijalta, jotka eivät kernaasti tunnustaneet kunniaa omakseen: Josef Breuer, J.-M. Charcot ja Rudolf Chrobak. Nämä olivat ai­kai­semmin eri yhteyksissä maininneet nuorelle neurologille Freudille ”alkovien sa­lai­suu­det”, ja Freud itse oli kunnon porvarina torjunut tuollaiset ajatukset. Kliininen aineisto sai Freudin vakuuttumaan tuol­laisesta teoriasta, mutta Breuerin, Charcot’n ja Chrobakin irralliset kokkapuheet palasivat hänen muistiinsa vasta myöhemmin; Freudin teoria saattoi siis olla erään­lai­sen piilomuistamisen tuloksia. Freud itse kuitenkin lähti taistelemaan julkisesti moi­sen teorian puolesta. Sovinnaiset lääkärit eivät halunneet esittää julkisesti noin häm­men­tävää käsitystä — voi kysyä, kuinka vakavasti he olivat itsekään uskoneet sut­kauk­siinsa —, mutta juutalaisvastaisuus oli valmistanut Freudia tiettyyn itsenäisyyteen:

”Alkaessani 1873 opiskella yliopistossa koin heti alkuun muutamia tuntuvia pettymyksiä. Pahin oli kohtaamani vaatimus, että minun pitäisi tuntea itseni alempiarvoiseksi ja kansakuntaan kuulumattomaksi, koska olin juutalainen. – – yksi myöhempään nähden tärkeä seuraus tästä yliopistossa saamastani ensivaikutelmasta oli, kun niin varhain tuli osakseni olla oppositiossa ja ’taajan enemmistön’ pannaanjulistamana. Se valmisteli tiettyyn riippumattomuuteen arvostelun suhteen.”

Psykoanalyysia väitetään aina silloin tällöin leimallisesti ”juutalaiseksi tieteeksi”. Juutalaisuus näkyy psykoanalyysista kuitenkin vain epäsuorasti: torjutun vähemmistön jäsenyys kouli Freudia itsenäisyyteen, mutta ratkaisevaa ei ollut se, että hän oli juu­talaisen vähemmistön edustaja. Tieteenä psykoanalyysi on valistuksen eikä niin­kään juutalaisen — tai roomalaiskatolisen — uskonnon perillinen.

Ensimmäiset kirjat

Psykoanalyysin keskeisiin tapahtumiin kuuluivat myös Freudin itse­ana­lyy­si ja unien tulkinta. Jouduttuaan erilaisten neuroottisten ongelmien vai­vaamaksi Freud alisti itsensä 1890-luvulla ”äärimmäisen perusteelliseen itsetut­kisteluun, katkelmallisten muistojensa, salattujen toiveidensa ja tunteidensa yksityiskohtaiseen, läpitunkevaan ja jatkuvaan kirjaamiseen”. Freud analysoi itseään vapaiden mieleenjohtumien menetelmällä ja käytti aineistona pääasiassa uniaan. Tässä Freud pääsi yhä lähemmin perille unien vaikutuksesta ja toiminnasta, ja 1890-luvun lopulla hän laati laajan tutkielman Unien tulkinta, joka julkaistiin marraskuussa 1899 (nimiösivullaan vuosiluku 1900).

Ensi alkuun Unien tulkinnan vastaanotto oli laimea eikä kirjaa myyty paljonkaan. Freudin aiheenvalinta vaikutti omituiselta, sillä unia pidettiin tois­arvoisina. Yhtä eriskummallisilta tuntuivat kaksi seuraavaa teosta, joissa tarkasteltiin virhesuorituksia eli ”freudilaisia lipsahduksia” ja vitsejä: Arkielämämme psykopatologiaa (1901) ja Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan (1905). Näitä kolmea kirjaa voi luonnehtia Freudin ”mielikuvituksen sarjaksi” tai oman aikansa arkikielen filosofiaksi, sillä niissä huomio kohdistuu arkisiin ja tahattomiin elämänilmiöihin, tai eräänlaiseksi mikrohistorialliseksi tutkimukseksi à la Carlo Ginzburg. ”Tarkoituksenihan on kerätä ja tieteellisesti arvostella jokapäiväisiä asioita.” Unien tulkinnassa Freud esitti, että uni on (tukahdutetun, tor­jutun) toiveen (verhoutunut) toteuma. Arkielämämme psy­ko­patolo­giaa keskittyi osoittamaan virhesuoritusten eli mielekkyyttä, jota tor­junta estää meitä havaitsemasta. Vitsi-kirjassa Freud esitti, että vitsin tuottama mielihyvä perustuu psyykkisen energian säästymiseen.

Seuraava tärkeä julkaisu oli Freudin Kolme seksuaaliteoreettista tutkielmaa, jonka hän julkaisi vuonna 1905 ja jonka täydentämistä hän jatkoi vuoteen 1925 asti. Tutkielmat käsittelivät sukupuolisia poikkeavuuksia, lapsen sukupuolisuutta ja murrosiän psykoseksuaalista kehitystä ja koettivat järjestää niitä kokonaisuudeksi, jossa tiedostumattomilla seikoilla on osansa. Freudin esittämät seikat eivät taaskaan olleet hänen omia löytöjään, mutta uutta olivat yhteys, jo­hon havainnot asetettiin, kokonaisuus, joka niistä muodostui, ja selitys, joka niille esi­tettiin.

Tärkeää edistysaskelta psykoanalyyttisen teorian kehitykselle merkitsi 1910-luvun alussa ilmestynyt Freudin metodinen artikkelisarja, jossa vakiinnutettiin klassisen freudilaisen analyysin menettelytavat. Artikkeleissa käsitellään muun muassa hoidon aloittamista (”Zur Einleitung der Behandlung”) ja tunteensiirtoa (”Zur Dy­namik der Übertragung” ja ”Bemerkungen über die Über­tra­gungsliebe”).

Psykoanalyyttisen liikkeen alku

Vuodesta 1902 alkaen Freudin luo kokoontui nuoria wieniläisiä lääkäreitä kes­kus­telemaan psykoanalyysista ja opiskelemaan sitä. Näistä ”keskiviikkotapaamisista” syntyi vuonna 1908 Wienin psykoanalyyttinen yhdistys (Wiener Psychoana­ly­tische Vereinigung). Aluksi jäseniä oli viisi, vuonna 1906 seitsemäntoista. Vuosien var­rella kokouksien ilmapiiri alkoi muuttua kärjistyneeksi, ja Freud alkoi kaivata tu­ki­­joita Itävallan ulkopuolelta. Epäilemättä nämä ajat olivat hänellä mielessä, kun hän elä­mänsä loppupuolella kirjoitti:

”– – toisaalta vihamielisyyden ja toisaalta puoluehenkisyyden puristuksessa syntyy ilmapiiri, joka ei suosi objektiivista tutkimusta. Tilanne saanee monet analyytikot käyttämään puolustusmekanismeja ja välttämään niiden avulla analyysin seuraukset ja vaatimukset omalta osaltaan, todennäköisesti suuntaamalla ne toisia vastaan, niin että he itse pysyvät sellaisenaan ja voivat välttyä analyysin kritisoivalta ja korjaavalta vaikutukselta. Kirjailija [Anatole France] kuvannee kehityskulun oikein todetessaan, että kun ihminen saa valtaa, hänen on vaikea olla käyttämättä sitä väärin. Jos koetamme tuota selittää, mieleen tulee epämukavana vertauskohtana röntgensäteiden vaikutus, kun niitä käsitellään ilman riittäviä varotoimia. Ei tuntuisi yllättävältä, jos jatkuva työskentely kaiken torjutun kanssa, joka kamppailee ihmisten sielussa vapaudestaan, ravistelisi analyytikostakin hereille viettipyrkimyksiä, jotka muutoin pysyvät tukahdutettuina. Tämäkin kuuluu ’analyysin vaaroihin’ – –.”

Freudin elämäkerturi Peter Gay kuvasi ilmapiiriä näin:

”Herkkien, usein labiilien yksilöiden keskinäisen hankauksen saattoi odot­taakin synnyttävän vihamielisyyden kipinöitä. Ja sitä paitsi psykoanalyyttisen tutkimuksen voimakkaasti haastava aineisto, joka rajusti kosketti ihmismielen tarkimmin varjeltuja alueita, vaati veronsa ja loi kokouksiin ärtyisän ilmapiirin. – – Vuoden 1908 alkupuolella Max Graf totesi surullisena: ’Me emme enää ole se veljeskunta, jonka me kerran muodostimme.’”

Carl Jung noin vuonna 1910.

Psykoanalyysin kansainvälinen taival alkoi vuonna 1907, kun Freudin luona alkoi vierailla sveitsiläisiä psykiatreja, mm. Carl G. Jung. Vuonna 1909 alkoi ilmestyä ensimmäinen aikakausjulkaisu Jahrbuch für psychoanalytische und psychopatologische Forschungen. Vuonna 1909 Freud ja Jung kutsuttiin Yhdysvaltoihin esitelmöimään saksaksi.

Freud solmi Yhdysvaltain-matkalla muutamia tärkeitä ystävyyssuhteita (mm. James Putnamiin), jotka auttoivat psykoanalyysin kansainvälistä leviämistä. Kansainvälinen psykoanalyyttinen yhdistys (Internationale Psychoanalytische Vereinigung, IPV) perustettiin vuonna 1910 ja Jung valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

1900-luvun ensikymmenellä psykoanalyyttiseen liikkeeseen tuli mukaan muutamia tärkeitä tutkijoita, jotka edistivät psykoanalyysia lopun ikäänsä, sekä toisia, jotka pian ajautuivat ristiriitaan liikkeen — toisin sanoen Freudin — kanssa. Ensimmäiseen ryhmään kuuluivat lääkärit Max Eitingon ja Karl Abraham Berliinistä, Ernst Jones Lontoosta sekä Sándor Ferenczi Budapestistä. He levittivät tietoa psykoana­lyy­sista, tutkivat, kouluttivat, analysoivat, kehittivät psykoanalyysin teoriaa. Yksikään heistä ei toiminut Wienissä.

Carl G. Jung, Eugen Bleuler, Alfred Adler ja Wilhelm Stekel ajautuivat muutamassa vuodessa erimielisyyksiin Freudin kanssa ja erosivat psykoanalyyttisesta liikkeestä tuskallisten ja vastavuoroisten syytösten lennellessä. Freudin kirjeenvaihto — jota ei ole vielä kaikkea julkaistu — paljastaa värikästä juonittelua ja politikointia psykoanalyysin pelastamiseksi ja luopioiden karkottamiseksi. Varsinkin Jungin erot­ta­minen osoittautui Freudille tuskalliseksi, koska hän oli kaavaillut Jungista työnsä jatkajaa ja arjalaista ”kruunun­prins­siä”. Käsityserot ilmenivät sekä teoreettisella ta­sol­la että psykologisina ristiriitoina, jotka ulottuivat sangen henkilökohtaiselle tasolle.

Myös Otto Rank, yksi Freudin luottomiehistä, erosi psykoanalyyttisesta liikkeestä. Vuonna 1924 hän julkaisi ensin yhdessä Sándor Ferenczin kanssa kirjan Entwicklungsziele der Psychoanalyse, jossa esitettiin, että analyysipotilaiden lapsuudenkokemukset kannattaisi sivuuttaa, ja sitten oman kirjansa Das Trauma der Geburt und seine Bedeutung für die Psychoanalyse, jossa hän teki syntymätraumasta ihmisen henkilöhistoriaa hallitsevan seikan. Rankin mukaan psyykkisten häiriöiden hoitamiseksi riittää ”kantatrauman” hoitaminen. Syntyneessä kiistassa Karl Abraham esiintyi melko sotaisasti ja Freud sovittelevammin. Freud arvosteli Ran­kin teoriaa artikkeleissaan ”Hemmung, Symptom und Angst” vuonna 1926 ja ”Ana­lyysin päättyminen ja päättymättömyys” vuonna 1937. Rankin ideat saivat Amerikassa kiinnostuneempaa vastakaikua osakseen kuin Eu­roopassa, varsinkin kun Rank esitteli omia teorioitaan Freudin ajatuksina.

Psykoanalyysin yhteiskunnallista soveltamista tavoitteli Wilhelm Reich, joka koetti yhdistää psykoanalyysia marxilaisuuteen. Hänen johtamansa ”marxilainen oppositio” ei kuitenkaan saanut tukea muilta psykoanalyytikoilta, ja hänet erotettiin IPV:stä vuonna 1934. — Psykoana­lyy­si ja marxilaisuus eivät myöhemminkään ole voineet sulautua yhteen: psykoana­lyy­si suhtautui torjuvasti marxilaisuuteen, ja kommunistimaissa psykoanalyytikkoja vainottiin. Esimerkiksi Neuvostoliittoon syntyi kaksikin psykoanalyyttista ryhmittymää pian I maailmansodan jälkeen, kun Aleksandr Lurija perusti psykoanalyyttisen yhdistyksen Kazaniin v. 1922 ja Mosche Wolff ja Ivan Jermakov Moskovaan, mut­ta niiden toiminta lakkasi vuoden 1928 jälkeen, ja Josif Stalinin tultua val­taan psykoanalyysi leimattiin taantumukselliseksi ja porvarilliseksi.

Tapauskertomuksia ja kulttuurin analyysia

Vuosien 1900 ja 1910 välillä Freud suoritti muutaman analyysin, jotka ovat saavuttaneet klassisen aseman, koska hän julkaisi tapauskertomukset. En­sim­mäinen ”kan­ta-analyysi” oli ”Doran” epäonnistunut terapia, joka opetti psy­ko­ana­lyysille monia seikkoja tunteensiirrosta eli trans­fe­renssista (Übertragung) ja joh­ti analyysitekniikan tuntuvaan kehittymiseen. ”Pikku Hansin” analyysi havainnol­lis­ti, kuinka oidipaaliset ristiriidat ilmenivät viisivuotiaassa pikkupojassa. ”Rottamiehen” analyysi tarjosi — puutteineenkin — tietoa pak­ko­neu­roo­sien etiologiasta.

Freudin tapauskertomukset toivat psykoanalyysille uusia kannattajia (esimerkiksi Jonesin), sillä kertomukset oli laadittu sujuvasti ja tyylikkäästi ja Freud osasi en­na­koida kriittiset vastaväitteet ja näin kääntää lukijan puolelleen. Jos psykoanalyysin leviämistä pidettäisiin kuitenkin vain retorisen suostuttelun hedelmänä, se olisi ereh­dys; silti Freudin kirjallinen kunnianhimo ilmenee selostuksista. Lars Sjögren luettelee muutamia kirjallisia vertauskohtia tahi esikuvia: ”Dora” tuo mie­leen Henrik Ibsenin, ”Pikku Hans” Arthur Schnitzlerin, ”Rottamies” Franz Kafkan, ”Susimies” Lev Tolstoin.

Analyysipotilaiden ohella Freud ja muutkin psykoanalyytikot koettivat analysoida myös historiallisia ihmisiä: tunnettuja ovat Freudin kirjoitukset Leonardo da Vincistä ja Daniel Paul Schreberistä. Näiden tut­kiel­mien ongelmana on pidetty niiden spekulatiivisuutta sekä psykoanalyysiin olennaisesti kuu­luvan vastakaiun puutetta. Artikkelien vakuuttavuutta hei­kentävät myös niiden lähtökohtaiset virheet: Leonardo-artikkeli perustuu kään­nös­virheeseen, ja Schreber-artikkelissa sekoitetaan homoseksuaalisuus ja transseksuaalisuus.

Psykoanalyysi alkoi laajentua kulttuuritieteiden alalle, ja vuonna 1912 Otto Rank ja Hanns Sachs perustivat Imago-aikakauskirjan. Tunnettuihin analyyseihin kuuluu muun muassa Freudin artikkeli ”Michelangelon Mooses” ja hänen ”uni­ana­lyy­sin­sa” Wilhelm Jensenin pienoisromaanista Gradiva. Taiteen psykoanalyysia vaivasi kuitenkin tietty pinnallisuus: tutkimus keskittyi aiheistoon, ja ”ammattitaito, muoto ja tyyli” jäivät käytännössä koskematta.

Ensi askelet kulttuuriantropologian alalla otettiin Imago-lehdessä, jossa julkaistiin mm. Freudin Toteemi ja tabu neljänä esseenä. Teos käsittelee us­kon­totieteen ja sosiaalipsykologian kysymyksiä, ja kirjaan sisältyy ansioiden — am­bi­va­lenssin käsitteen — ohella myös spekulointia. Toteemin ja tabun ongelmat johtuvat siitä, ettei Freud tehnyt kenttätyötä vaan kehitteli teorioitaan kirjoituspöydän ääressä käyttäen lähdeteoksia, joihin sisältyi jo ilmeisiä tulkintoja ja joiden objektiivisuus oli muutenkin kiistanalaista; tutkijan ja tutkimuskohteen vuorovaikutus jäi jälleen syntymättä.

Ensimmäinen maailmansota vaikeutti psykoanalyytikkojen toimintaa: vihollisuuksien takia itävaltalaisten ja saksalaisten yhteydet esimerkiksi Englantiin katkesivat; useat analyytikot joutuivat sotapalvelukseen; Freudin vastaanotolle ei riittänyt potilaita. Lisäksi psykoanalyyttinen liike oli juuri tuskallisesti jakautunut Jungin ja Adlerin lähdettyä omille teilleen. Jo ennen sotaa Freud oli laatinut teoreettisia artikkeleita, joissa hän pyrki esittämään psykoanalyysin perusteita ja erottamaan sitä esimerkiksi Carl G. Jungin ”analyyttisesta psykologiasta”. Sodan aikana hän ehti pohtia metapsykologisia näkökohtia ja laati 12-osaisen artikkelikokoelman. Metapsykologiaa voidaan pitää eräänlaisena psykologian metafysiikkana, joka tutkii muun muassa lausumattomia ennakko-oletuksia sekä epistemologisia ja ontologisia kysymyksiä. Freud ei julkaissut kahdestatoista artikkelista kuin viisi ja hävitti loput.

Spekulatiivista asennetta jatkaa Freudin kirja Mielihyväperiaatteen tuolla puolen (1920), jossa esitellään mielihyväperiaatteen ja todellisuusperiaatteen yhteisvaikutus sekä puolustetaan kuolemanvietin teoriaa. Freudin mukaan eliöissä vaikuttaa erityinen kuolemanvietti, joka pyrkii palauttamaan eliön epäorgaaniseen tilaan. Harvat psykoanalyytikot — näiden joukossa Melanie Klein seuraajineen — ovat omaksuneet Freudin ajattelua tältä osin; vain aggressiovietin teoria on löytänyt kannattajia.

Peruskäsitteet vakiintuvat

Freudin kirja Joukkopsykologia ja egoanalyysi ilmestyi suomeksi vasta 2010-luvulla.

Psykoanalyyttinen teoria alkoi saada nykyisin tunnetun hahmonsa 1920-luvulla, kun Freud julkaisi kirjat Joukkopsykologia ja egoanalyysi (1921) ja Minä ja "se" (1923). Näissä esitellään useita psykoanalyysin peruskäsitteitä, kuten kohteenvalinta, samastuminen ja superego (das Über-Ich). Vaikka Joukkopsykologia nojaa paljolti To­tee­miin ja tabuun, siinä on esitelty hyvin tarkkanäköisesti joukkokäyttäytymisen psykologiaa, taustana vaikkakaan ei varsinaisena tutkimuskohteena I maailmansodan järjettömyys. Kirjassa Minä ja "se" tarkistetaan psyyken rakennetta: vaikka kaikki torjuttu onkin tiedostumatonta, ei kaikki tiedostumaton ole torjuttua vaan myös osa egosta on tiedostumaton. Freudin mukaan ego on osa idiä eikä sillä ole käytettävissään omaa energiaa. Egopsykologiaksi nimitetty koulukunta (Anna Freud, Heinz Hartmann ym.) ei ole seurannut tässä id-psykologiaa vaan on myöntänyt egolle omaa energiaa. Freudille ego oli surkea olio, joka joutuu palvelemaan kolmea herraa: ulkomaailmaa, idin libidoa ja superegon ankaruutta.

1920-luvulla psykoanalyysi alkoi levitä yhä laajemmin yleiseen tietoisuuteen. Psykoanalyysi henkilöityi Freudiin, ja psykoanalyyttiset käsitykset le­vi­si­vät pinnallisessa ja yksinkertaistetussa muodossa. Freud piti kohua enemmänkin surkuhupaisana kuin ilahduttavana.

Anna Freudin ja Melanie Kleinin välisissä kiistoissa Freud koetti pysytellä puolueettomana, vaikka yksityisesti hän totesikin, että Kleinin näkemykset tuntuivat hänestä ”täysin mahdottomilta”.

Useimmat varhaisista psykoanalyytikoista olivat koulutukseltaan lääkäreitä, mutta joukossa oli myös maallikoita, kuten kirjallisuustieteilijä Theodor Reik. Niinpä Reikia syytettiin vuonna 1925 Wienissä puoskaroinnista. Oikeuskiistan jatkuessa Freud julkaisi vuonna 1926 kirjasen Maallikkoanalyysin kysymys ja asettui voimakkaasti puolustamaan maallikoiden oikeutta psykoanalyysin harjoittamiseen. Hän ei kuitenkaan saanut kantaansa hyväksytyksi psykoanalyytikoiden pa­ris­sa, vaan näiden enemmistö asettui vastustamaan ei-lääkäreiden analyytikonoikeuksia; amerikkalaiset analyytikot vastustivat maallikkoanalyysia jyrkimmin, eikä Freudin paheksunnalla ollut merkitystä. Freud halusi puolustaa psykoanalyysin asemaa it­se­näisenä tieteenä, jotta lääketiede ei ”nielaisisi” sitä.

Freud palasi uskonnon ja yhteiskunnan kysymyksiin kirjoissaan Erään harhakuvitelman tulevaisuus (1927) ja Ahdistava kulttuurimme (1930). Edellinen teos suh­tau­tuu kielteisesti uskontoihin — valistusajan kriittisessä hengessä — ja esittää, että uskonnot vastaavat avuttomuuden kokemuksiin, jotka juontuvat lapsuudesta. Jälkimmäinen teos sisältää valtio-opin tai politiikan psykoanalyyttisen teorian: yhteiskuntaelämä on kompromissimuodoste eikä siihen ole ratkaisua, vaan se tuottaa väistämättä tyytymättömyyttä ja ahdistusta.

Freudin työkykyä ja elämäniloa uhkasi suusyöpä, jota operoitiin ensimmäisen kerran 1923. Osa Freudin yläleuasta jouduttiin poistamaan. Leukaan soviteltiin useita proteeseja, mutta Freudin puhekyky ei ollut leikkausten jälkeen ennallaan. Anna Freud toimikin loppuvuosina usein julkisissa puhetilaisuuksissa isänsä sijaisena.

Uran loppuvaiheet

Freud julkaisi 1930-luvulla viimeiset merkittävät teoreettiset kirjoituksensa. Niihin kuuluivat uusi johdantoluentojen sarja Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse vuonna 1932 sekä esseet ”Kon­struk­tiot analyysissa” ja ”Analyysin päättyminen ja päättymättömyys” viisi vuotta myöhemmin. Näissä julkaisuissa Freud viimeisteli ns. klassisen analyysin teoriaa ja käytäntöä.

1930-luvun alussa oikeistolaisuus ja juutalaisvastaisuus alkoivat voi­mis­tua. Freudin teoksia oli mukana toukokuun 1933 suurissa kirjarovioissa. Juutalaiset psykoanalyytikot joutuivat lähtemään Saksasta ja siirtymään lähinnä Englantiin ja Yhdysvaltoihin, mutta Freud ei jaksanut uskoa, että Itävalta jou­tuisi natsien hallintaan.

Viimeisessä kirjassaan Der Mann Moses und die monotheistische Religion (1939) Freud tarkastelee spekulatiivisesti Raamatun Mooseksen hahmoa. Freud oli omaksunut ajatuksen, että Mooses oli todellisuudessa egyptiläinen aatelismies. Hän itse nimitti kiistanalaista kirjaansa ”eräänlaiseksi historialliseksi romaaniksi”.

Itävalta liitettiin natsi-Saksaan maaliskuussa 1938 (ns. Anschluß), ja tämä johti välittömästi spontaaneihin juutalaisvainoihin. Pitkään epäröityään Freud suostui lähtemään maanpakoon. Ulkomaalaiset tukijat ryh­tyi­vät Marie Bonaparten ja Ernest Jonesin johdolla auttamaan Freudin per­het­tä pois maasta. Anna Freud pidätettiin, ja hän oli joutua keskitysleirille.

Marie Bonaparte kuului Bonaparten aatelis-ja kuningassukuun ja oli naimisissa Kreikan kuninkaan Yrjö I:n pojan kanssa. Marie Bonapartella oli vaikutusvaltaa, joten hän pystyi hankkimaan Freudille sekä tämän perheelle passin ja viisumin. Freud matkusti perheineen Ranskaan 4. heinäkuuta vuonna 1938. Sieltä matka jatkui Pariisiin kautta Lontooseen, ja Freud pääsi ”kuolemaan vapaudessa”. Lontoossa hän lakkautti vihdoin vastaanottonsa, jonka oli perustanut huhtikuussa 1886. Syövästään huolimatta hän viimeisteli Mooses-kirjan painatuskuntoon ja ryhtyi sa­man tien valmistelemaan teos­ta Abriß der Psychoanalyse, jonka oli määrä esittää psy­ko­analyysin keskeiset perusteet. Vaikka kirja jäi Freudilta kesken, se sisältää tärkeän yhteenvedon hänen käsityksistään ja ennakoi analyysitekniikan muutoksia. Syyskuussa 1939 syövästä kärsinyt Freud vetosi lääkäriystävänsä Max Schurin lupaukseen, ja tämä avusti Freudia päättämään elämänsä morfiinin avulla. Freudin tuhkat on haudattu Lontoossa sijaitsevaan Golders Green Crematoriumiin.

Laajaa kirjevaihtoa

Freudin kuuluisa sohva. Freud Museum, Lontoo.

Koko elämänsä ajan Freud kävi laajaa kirjeenvaihtoa. Esimerkiksi kihlausaikana 1882–1886 Freud ja hänen morsiamensa kirjoittivat molemmat noin tuhat kirjettä. Näistä vain murto-osa on julkaistu. Lisäksi julkisuuteen on toimitettu alkukielellä ja käännöksinä kirjeenvaihto mm. nuoruudenystävän Eduard Silbersteinin kanssa, kollega Wilhelm Fliessille kirjoitetut kirjeet, kirjeenvaihto Anna Freudin, Karl Abrahamin, Oscar Pfisterin, Sándor Ferenczin, Albert Einsteinin, Carl G. Jungin, Arnold Zweigin, Ludwig Binswangerin, Georg Groddeckin ja Edoardo Weissin kanssa.

Teoria

Freudin keskeinen saavutus on kokonaisvaltainen psykologinen teoria psykoanalyysi, jonka keskeinen sovellus on psykoterapia. Freud uskoi, että lapsuuden kokemukset vaikuttavat nykyiseen käyttäytymiseemme tiedostamatta; Freud kehitti tiedostumattoman (saks. das Unbewusste) käsitettä yksityiskohtaisesti ja pyrki nojautumaan kliinisiin havaintoihin. Tiedostumattomat prosessit vaikuttavat mm. unien kautta. Freud uskoi, että tulkitsemalla unia oikealla, psykologisella tavalla, voisi ymmärtää paremmin ihmisten käyttäytymistä. Freud kirjoitti aiheesta teoksen Unien tulkinta (Die Traumdeutung, 1900), joka on 1900-luvun tunnetuimpia psykologisia teoksia.

Freud uskoi myös seksuaalisuuden olevan erittäin tärkeä vaikuttava tekijä ihmisen psyykessä. Hän kehitti teorian oidipuskompleksista, jonka mukaan pojat tuntevat vetoa äitiinsä ja kateutta isäänsä kohtaan. Vastaavasti teorian mukaan tytöt rakastuvat isäänsä ja kilpailevat äitinsä kanssa isän suosiosta. Tyttöjen oidipuskompleksille on olemassa erillisenä terminä elektrakompleksi, jonka lanseerasi Freudin työtoveri Carl Gustav Jung. Nimet Oidipus ja Elektra tulevat antiikin kreikkalaisesta tarustosta. Sofokleen näytelmän Oidipus surmasi tietämättään isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa.

Freud esitti myös teorian libidosta, seksuaalisesta vietistä, jolla on ratkaiseva merkitys ihmisen kehityksessä, toiminnassa ja elämysmaailmassa. Lisäksi hän kehitti menetelmän, joka loi edellytykset tunteensiirrolle: kun potilas lepää sohvalla niin, että katsekontaktia ei synny, analyytikko voi tutkia potilaan tunteensiirtoa eli transferenssia. Psykologian yleisteoriaa Freud ehdotti nimitettävän metapsykologiaksi. Freud jätti jälkeensä laajan kirjallisen tuotannon, joka on vaikuttanut suuresti psykologiaan.

Käsitys uskonnosta

Freud oli ateisti. Hänen mukaansa uskonto oli verrattavissa lasten ja vanhempien suhteeseen, eli ihminen tarvitsee korvaajaa, kun häneltä otetaan vanhemmat pois. Ateismistaan huolimatta Freud oli ylpeä juutalaisuudestaan eikä koskaan yrittänyt kätkeä sitä: "Vanhempani olivat juutalaisia, minä myös olen pysynyt juutalaisena", hän kirjoitti omaelämäkerrassaan vuonna 1925.

Freud piti uskonnollisia käsityksiä ”harhoina, ihmiskunnan vanhimpien, voimakkaimpien ja sitkeimpien toiveiden kuviteltuina toteutumina”. Ajattelussaan hän edusti valistusajan kriittistä henkeä. Kirjassaan Erään harhakuvitelman tulevaisuus hän piti uskontoa ihmismielen puolustuskeinona pelottavia luonnonilmiöitä – maanjäristyksiä, tulvia, myrskyjä, sairautta ja kuolemaa – vastaan. ”Nämä voimat luonto on suurena, julmana ja kiivaana nostattanut vastaamme ja muistuttaa mieliin heikkoutemme ja avuttomuutemme.” Ihmisen mielikuvitus muuntaa luonnonvoimat henkilöllisiksi, yliluonnollisiksi valloiksi, joihin voidaan vedota samalla tavoin kuin lapsi vetosi vanhempiinsa.

»Persoonattomille voimille ja kohtalolle ihminen ei mahda mitään, vaan ne jäävät lopullisesti vieraiksi. Mutta jos luonnon alkuaineissa temmeltävät samanlaiset intohimot kuin omassa sielussa, jos kuolemakaan ei ole satunnainen vaan pahan tahdon aikaansaannosta, jos kaikkialla ympäröivässä luonnossa on samanlaisia olentoja kuin omassa yhteiskunnassakin, silloin voi hengähtää, tuntea olonsa mu­ka­vaksi kaiken epämukavan [unheimlich] keskellä, voi työstää järjetöntä pel­koaan psyykkisesti. Ihminen on kenties yhä aseeton mutta ei enää pelon lamauttama, ainakin hän voi reagoida; ehkä hän ei ole enää täysin aseetonkaan, vaan hän voi vaikuttaa näihin väkivaltaisiin yli-ihmisiin samoilla keinoilla, joita hän käyttää yhteiskunnassa, hän voi koettaa rukoilla, lepyttää, lahjoa heitä, ryöstää tällä keinoin osan heidän mahdistaan.»
(Erään harhakuvitelman tulevaisuus (1927), s. 22.)

Juutalais-kristillisessä uskonnossa ihmiset heijastavat kaikkeuteen muiston isästä suurena suojelevana voimana. Lapsuudesta tutut kasvot ovat suurentuneet taivaassa äärettömiksi. "Uskonto olisi siis yleisinhimillinen pakkoneuroosi, ja lapsuusneuroosin tavoin se juontuisi oidipuskompleksista, isäsuhteesta, ja siitä päästäisiin eroon, kun ihmiset vihdoin luonnontieteellisen tiedon avulla oppivat hahmottamaan todellisuuden ilman harhaluuloja.

Freud antoi myös erityisen selityksen uskonnon synnylle käyttäen oidipuskompleksin käsitettä, mutta tätä selitystä ei yleensä hyväksytä. Monet Freudin arvostelijat ovat kuitenkin hyväksyneet hänen yleisnäkemyksensä, jonka mukaan usko on eräänlainen ”mielen kainalosauva” ja että se on kuvittelua.

Käsitys, jonka mukaan Freud olisi kannattanut seksuaalista löyhätapaisuutta, ei pidä paikkaansa.

Freud ja kokaiini

Kokaiinikirjoitusten kokonaislaitos vuodelta 1996.

Vuosina 1884–1887 Freud kokeili kokaiinia ja totesi sen auttavan masennuskohtauksiinsa. Hän julkaisi neljä artikkelia, joissa referoi muiden tutkimuksia ja omia kokeilujaan. Hän tutki mm. kokaiinin vaikutusta ruumiinvoimaan ja reaktiokykyyn ja suositti sitä avuksi morfinistien vieroitushoitoon. Alun innostuksen jälkeen hänet kuitenkin valtasi epäilys, että tähän "psyykenlääkkeeseen" liittyy myös vakavia haittavaikutuksia. Vuoden 1887 jälkeen hän luopui aiemmista käsityksistään ja myöhemmin katui virheelliseksi osoittautunutta teoriaansa kokaiiniin hyödyllisyydestä.

Joka tapauksessa Freud vaikutti osaltaan siihen, että kokaiinia alettiin käyttää paikallispuudutteena — ensin silmälääketieteessä, sitten muussakin pikkukirurgiassa. Freud julkaisi vuonna 1884 huomiota herättäneen artikkelin "Kokaiinista" ("Über Coca"), ja mainitsi siinä myös kokaiinin puudutusvaikutuksesta. Freudin kollega silmälääkäri Carl Koller (1857–1944) tuli sen jälkeen ajatelleeksi, että kokaiinia voitaisiin käyttää silmän puuduttamiseen, suoritti kokeiluja ja julkisti havaintonsa syyskuussa 1884. Freud ja varsinkin Koller saivat tämän jälkeen maailmanlaajuista kuuluisuutta.

Katso myös

• Freudilainen lipsahdus
• Psykoanalyyttinen taiteentulkinta

Kirjallisuutta

Suomennoksia

Kirjoja

• Arkielämämme psykopatologiaa: Unohtamisesta, virhesanonnoista, virheteoista, taikauskosta ja erehdyksistä. (Zur Psychopathologie des Alltagslebens, 1904.) Suomentaneet: Matti Takala ja Marjatta Santala. Johdannon kirjoittanut: Eino Kaila. 2. lyhennetty painos 1961. 3. lyhennetty painos 2005. Helsingissä: Otava, 1954. ISBN 951-8978-00-X.
• Omaelämäkerrallinen tutkielma. (Selbstdarstellung, 1925, Nachschrift, 1935.) Suomentaneet Pulmu ja Tapio Nousiainen. Liitteenä Stig Björk: Psykoanalyyttinen käsitys sielunelämän kehityksestä: Lyhyt katsaus. Jokamiehen korkeakoulu 10. Helsinki: Otava, 1962.
• Unien tulkinta. (Die Traumdeutung, 1900.) Gesammelte Werke II:n 3. painoksen mukaan suomentanut Erkki Puranen (8. painos: Loisto, 2001). Jyväskylä: Gummerus, 1968. ISBN 952-459-118-9.
• Seksuaaliteoria. Suomentanut Erkki Puranen. Jyväskylä: Gummerus, 1971.
• Johdatus psykoanalyysiin. (Suomennettu teoksista Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1915–1917, ja Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1932.) Suomentanut Erkki Puranen. 3. painos (1. painos 1964). Jyväskylä: Gummerus, 1981. ISBN 951-20-2208-7.
• Ahdistava kulttuurimme. (Das Unbehagen in der Kultur, 1930.) Suomentanut Erkki Puranen. Helsinki: Weilin + Göös, 1972. ISBN 951-35-0855-2. 2. painos: Ahdistava kulttuurimme. Jyväskylä: Gummerus, 1982. ISBN 951-20-2411-X.
• Johdatus narsismiin ja muita esseitä. (Zur Einführung des Narzißmus, 1914; Jenseits des Lustprinzips, 1920; Das Ich und das Es, 1923; Aus der Geschichte einer infantilen Neurose, 1918.) Suomentanut Mirja Rutanen. Valikoineet Ilpo Helén ja Mirja Rutanen. Helsinki: Love kirjat, 1993. ISBN 951-8978-24-7.
• Toteemi ja tabu: Eräitä yhtäläisyyksiä villien ja neuroottisten sielunelämässä. (Totem und Tabu, 1913.) Esipuhe: Antti Eskola. Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love kirjat, 1989. ISBN 951-8978-00-X.
• Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan. (Der Witz und seine Beziehung zum Unbewussten, 1905.) Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love kirjat, 1983. ISBN 951-835-071-X.
• Uni ja isänmurha: Kuusi esseetä taiteesta. (Der Wahn und die Träume in W. Jensens „Gradiva“, 1907; Eine Kindheitserinnerung des Leonardo da Vinci, 1910; Das Motiv der Kästchenwahl, 1913; Der Moses des Michelangelo, 1914; Eine Kindheitserinnerung aus „Dichtung und Wahrheit“, 1917; Dostojewski und die Vatertötung, 1928.) Valikoinut ja suomentanut Mirja Rutanen. Johdanto: Mikael Enckell. Helsinki: Love, 1995. ISBN 951-8978-30-1.
• Einstein, Albert & Freud, Sigmund: Miksi sotaa?: Kirjeenvaihto vuodelta 1932. (Warum Krieg?: Ein Briefwechsel, 1932.) Essee: Isaac Asimov. Suomentanut Maija Pellikka. Helsinki: Bazar, 2003. ISBN 951-9107-19-3.
• Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia. Suomentanut Markus Lång. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-147-X.
• Tapauskertomukset. Suomentanut Seppo Hyrkäs. Helsinki: Teos, 2006. ISBN 951-851-062-8.
• Joukkopsykologia ja egoanalyysi. (Massenpsychologie und Ich-Analyse, 1921.) Suomentanut Markus Lång. Alkusanat Esa Roos. Vantaa: Moreeni, 2010. ISBN 978-952-254-014-0.
• Maallikkoanalyysin kysymys: Keskusteluja puolueettoman kanssa. (Die Frage der Laienanalyse: Unterredungen mit einem Unparteiischen, 1926.) Suomentanut Markus Lång. Alkusanat Rauno Juntumaa. Helsinki: Tutkijaliitto, 2010. ISBN 978-952-5169-73-7.
• Kokaiinista. (Über Coca, 1884–1887.) Suomentanut Markus Lång. Jälkisanat Albrecht Hirschmüller. Helsinki: Nastamuumio, 2010. ISBN 978-952-5083-30-9.

Artikkeleita

• Esipuhe ensimmäiseen painokseen (1925). Suomentanut Irja Pätynen. – August Aichhorn: Harhautunut nuoriso, s. 7–9. Helsinki, Otava. 1962.
• Psykopaattisia hahmoja näyttämöllä. Suomentanut Outi Räsänen. – Nuori Voima 2/1998, s. 23–25. (Alkuteos Psychopatische Personen auf der Bühne, n. 1906.)
• Muuan psykoanalyysin vaikeus. Suomentanut Markus Lång. – Psykologia 1/,1998 (33. vsk.), liite, s. 4–7. (Alkuteos Eine Schwierigkeit der Psychoanalyse, 1917.)
• Kammottava. Suomentanut Mirja Rutanen. Nuori Voima 5–6/2003, s. 25–37. (Alkuteos: Das Unheimliche, 1919.)
• Kirje Romain Rollandille (Muistihäiriö Akropoliilla). Suomentanut Anna Lilja. Psykoterapia 1/2004, s. 14–18. (Alkuteos Brief an Romain Rolland: Eine Erinnerungsstörung auf der Akropolis, 1936.)

Teoksia muilla kielillä

• Josef Breuer – Sigmund Freud: Über den psychischen Mechanismus hysterischer Phänomene. Vorläufige Mittheilung. – Neurol. Zbl. 12 (1893), s. 4–10, 43–47. Wien. med. Blätter 16 (1893), s. 33–35, 49–51.
• Sigmund Freud – Josef Breuer: Studien über Hysterie. Franz Deuticke, Leipzig & Wien 1895. Neudruck: 6. Auflage. Fischer, Frankfurt a. M. 1991. ISBN 3596104467
• Sigm. Freud: Gesammelte Werke: chronologisch geordnet, I–XVII. Imago Publishing, London 1941–1952. Gesammelte Werke: Nachtragsband. Frankfurt am Main.: S. Fischer Verlag, 1987.
• The Standard Edition of the complete psychological works of Sigmund Freud, I–XXIV. Translated from the German under the general editorship of James Strachey, in collaboration with Anna Freud, assisted by Alix Strachey and Alan Tyson. The Hogarth Press, London 1956–1974.
• Sigmund Freud: Briefe an Wilhelm Fließ 1887–1904. Ungekürzte Ausgabe. Herausgegeben von Jeffrey Moussaieff Masson. Frankfurt am Main: S. Fischer Verlag, 1986. ISBN 3-10-022802-2.
• Sigmund Freud: Schriften über Kokain. Aufgrund der Vorarbeiten von Paul Vogel herausgegeben und eingeleitet von Albrecht Hirschmüller. Fischer Taschenbuch Verlag, Frankfurt am Main. 1996. Zweite, korrigierte Auflage 1999. ISBN 3-596-10458-0
• Sigmund Freud: Briefe 1873–1939. Zweite, erweiterte Auflage. Ausgewählt und herausgegeben von Ernst und Lucie Freud. S. Fischer Verlag, Frankfurt am Main. 1968.
• Freud, Sigmund – Weiss, Edoardo: Briefe zur psycho­analytischen Praxis. Mit den Erinnerungen eines Pioniers der Psychoanalyse. Vorbemerkung und Einleitung von Martin Grotjahn. Frankfurt a. M.: S. Fischer. 1970.
• Freud, Sigmund: On Cocaine. English translation by David Carter. London: Hesperus Press, 2011. ISBN 978-1-84391-601-7.

Elämäkertoja ja tutkimuksia

• Anzieu, Didier 1959: L’Auto-analyse, son rôle dans la découverte de la psychanalyse par Freud: sa fonction en psychanalyse. [Diss.] Presses Universitaires de France, Paris.
• Appignanesi, Lisa – Forrester, John 2005: Freud's Women. Phoenix, London. ISBN 0-7538-1916-3
• Bingaman, Kirk A.: Freud and faith: Living in the tension. Albany, New York: State University of New York Press, 2003. ISBN 0791456544. (englanniksi)
• Fisher, Seymor – Greenberg, Roger P. 1996: Freud Scientifically Reappraised: Testing the Theories and Therapy. John Wiley, New York. ISBN 0-471-57855-X
• Freud, Ernst – Freud, Lucie – Grubrich-Simitis, Ilse: Sigmund Freud: Sein Leben in Bildern und Texten. Suhrkamp, Frankfurt a. M. — Fünfte, korrigierte und revidierte Fassung. Suhrkamp, Frankfurt a.M. 2006. ISBN 3-518-45756-X
• Fried, Risto 2003: Freud on the Acropolis: A Detective Story. Therapeia-säätiö, Helsinki. ISBN 952-5519-01-5
• Gay, Peter 1987: A Godless Jew: Freud, Atheism, and the Making of Psychoanalysis. Yale University Press, New Haven. ISBN 0-300-04008-3
• Gay, Peter 1990: Freud. Suomentaneet Mirja Rutanen ja Anna Rutanen. Otava, Helsinki. [Freud: A life for our time, 1989.] ISBN 951-1-19990-0
• Geyskens, Tomas 2005: Our original scenes: Freud’s theory of sexuality. Leuven University Press, Leuven. ISBN 90-5867-471-1
• Gomez, Lavinia 2005: The Freud wars: An introduction to the philosophy of psychoanalysis. Routledge, London. ISBN 978-1-58391-711-4
• Grosskurth, Phyllis 1991: The Secret Ring: Freud’s Inner Circle and the Politics of Psychoanalysis. Addison-Wesley, Reading. ISBN 0-201-0-9037-6
• Grünbaum, Adolf 1984: The Foundations of Psychoanalysis: A Philosophical Critique. University of California Press, Berkeley. ISBN 0-520-05016-9
• Grünbaum, Adolf 2002: Critique of Psychoanalysis. – The Freud Encyclopedia: Theory, Therapy, and Culture (toim. Edward Erwin), s. 117–136. ISBN 0-415-93677-2
• Hamilo, Marko (toim.): Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa: Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki. Helsinki: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-7202-6.
• Illes, Peter 1996: Wahrheitstheorien bei Sigmund Freud: Von der Korrespondenz zur Art Performance. Eine pragmatisch-ästhetische Untersuchung. Tectum, Marburg. ISBN 3-89608-919-6
• Johansson, Per Magnus 1999: Freuds psykoanalys. I. Utgångspunkter. Daidalos, Göteborg. ISBN 91-7173-120-2
• Jones, Ernest 1953: Sigmund Freud, Life and Work 1. The Young Freud, 1856–1900. Hogarth Press, London.
• Jones, Ernest 1955: Sigmund Freud, Life and Work 2. Years of Maturity, 1901–1910. Hogarth Press, London.
• Jones, Ernest 1957: Sigmund Freud, Life and Work 3. The Last Phase, 1911–1939. Hogarth Press, London.
• Juutilainen, Minna – Takalo, Ari (toim.) 2009: Freudin jalanjäljillä. Teos, Helsinki. ISBN 978-951-851-235-9
• Köhler, Thomas 1996: Anti-Freud-Literatur von ihren Anfängen bis heute. Zur wissenschaftlichen Fundierung von Psychoanalyse-Kritik. W. Kohlhammer, Stuttgart. ISBN 3-17-014207-0
• Lång, Markus 2005: Sigmund Freud (1856–1939). – Sigmund Freud, Murhe ja melankolia sekä muita kirjoituksia, s. 241–286. Vastapaino, Tampere. ISBN 951-768-147-X
• Masson, Jeffrey 1985: Freud ja totuus. Taistelu viettelyteoriasta. Suomentanut Matti Kannosto. Kirjayhtymä, Helsinki. [Freud, the Assault on Truth: Freud’s Suppression of the Seduction Theory, 1984.] ISBN 951-26-2816-3
• Meisel, Perry 2006: The Literary Freud. Routledge, London. ISBN 978-0-415-98145-3
• Miller, Martin A. 1998: Freud and the Bolsheviks: Psychoanalysis in Imperial Russia and the Soviet Union. Yale university press, New Haven (Conn.). ISBN 0-300-06810-7
• Mills, Jon (toim.) 2004: Rereading Freud: Psychoanalysis through Philosophy. State University of New York Press, Albany. ISBN 0-7914-6047-9
• Quinodoz, Jean-Michel 2004: Lire Freud: Découverte chronologique de l'œuvre de Freud. Presses Universitaires de France, Paris. ISBN 978-2-13-053423-5
• Ricœur, Paul 1965: De l’interprétation. Essai sur Freud. Seuil, Paris.
• Roazen, Paul 2002: The Trauma of Freud: Controversies in Psychoanalysis. Transaction Publishers, New Brunswick. ISBN 0-7658-0112-4
• Robinson, Paul A. 1993: Freud and His Critics. University of California Press, Berkeley. ISBN 0-520-08029-7
• Rorty, Richard 1986: Freud and Moral Reflection. – Pragmatism’s Freud: The Moral Disposition of Psychoanalysis. Psychiatry and the Humanities, 9 (toim. Joseph H. Smith & William Kerrigan), s. 1–27. The Johns Hopkins University Press, Baltimore. ISBN 0-8018-3324-8
• Royle, Nicholas 2003: The Uncanny. Manchester University Press, Manchester. ISBN 0-7190-5560-1
• Rudnytsky, Peter L. 1987: Freud and Oedipus. Columbia University Press, New York. ISBN 0-231-06352-0
• Schwartz, Joseph 1999: Cassandra’s Daughter: A History of Psychoanalysis. Allan Lane, London. ISBN 0-7139-9158-5
• Sjögren, Lars 1991: Sigmund Freud. Elämä ja teokset. Suomentanut Leena Nivala. WSOY, Helsinki. [Sigmund Freud – mannen och verket, 1989.] ISBN 951-0-17259-6
• Sklarew, Bruce 1999: Freud and Film: Encounters in the Weltgeist. – Journal of the American Psychoanalytic Association 4 (47. vsk.), s. 1239–1247.
• Smith, David Livingstone 1999: Freud’s Philosophy of the Unconscious. Studies in Cognitive Systems, 23. Kluwer, Dordrecht. ISBN 0792358821
• Spector, Jack J. 1972: The Aesthetics of Freud. Praeger, New York.
• Stafford-Clark, David 1969: Mitä Freud todella sanoi. Suomentanut Erkki Puranen. Taskutieto, 36. WSOY, Helsinki. [What Freud Really Said, 1965.]
• Steinbock, Dan 1985: Freudin naiskuva. Psykoanalyysi, naisellisuus ja feminismi. Otava, Helsinki. ISBN 951-1-08412-7
• Sulloway, Frank J. 1979: Freud, Biologist of the Mind: Beyond the Psychoanalytic Legend. André Deutsch, London.
• Talvitie, Vesa 2006: The Freudian unconscious in the context of the cognitive orientation. [Diss.] Helsingin yliopiston psykologian laitos, Helsinki. ISBN 952-92-0495-7 PDF
• Tammisalo, Osmo: Tavataan ensi viikolla: Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Helsinki: Terra cognita, 2007. ISBN 978-952-5697-07-0.
• Westermarck, Edvard 1934: Freuds teori on Oedipuskomplexen i sociologisk belysning. Vetenskap och bildning, 45. Bonnier, Stockholm.
• Wittgenstein, Ludwig 1974: Keskusteluja Freudista. [1942–46.] Toimittanut Rush Rhees. Suomentanut Heikki Nyman. – Parnasso 2 (24. vsk.), s. 85–93.
• Zentner, Marcel 1995: Die Flucht ins Vergessen. Die Anfänge der Psychoanalyse Freuds bei Schopenhauer. Wissenschaftliche Buchgesellschaft, Darmstadt

Aiheesta muualla

• Helsingin yliopiston Avoimen yliopiston materiaali Freudista
• Internet Encyclopedia of Philosophy: Sigmund Freud (englanniksi)
• Pegasos Kirjailijakalenteri: Sigmund Freud (englanniksi)
• Boeree, C. George: Sigmund Freud (englanniksi)
• International Network of Freud Critics (englanniksi)
• Psykoanalyysi julmuuden jäljillä (HS 28.11.2010)